Puheenvuoro
Mäkinen Kari
,
piispa
Otsikko:
Istuntokauden avaus
Täysistunto:
Maanantaina 2 päivänä toukokuuta 2011 klo 10.45
Teksti:
Arvoisat kirkolliskokousedustajat – ärade kyrkomötesmedlemmar
Kirkollisessa keskustelussa on viime aikoina yleistynyt puhe moniäänisyydestä. Se on ymmärrettävää ja tarpeellista. Taustalla on yleisessä julkisuudessa vahvistunut mustavalkoinen, polarisoiva tapa katsoa maailmaa. Sellainen on omiaan luomaan viholliskuvia. Paha ja uhka siirretään toisiin, niihin jotka ovat erilaisia. Tällaisesta puheesta on myös kirkollisessa keskustelussa ollut huolestuttavia merkkejä. Mustavalkoisen maailmankuvan houkutus heijastuu jo yrityksessä kuvata kirkollista maisemaa liberaali-konservatiivi -akselin avulla.
Sen rinnalla esiintyy odotus kirkon yksiäänisyydestä. Se saattaa pukeutua vaatimukseksi siitä, että kirkon on omaksuttava jyrkkä, tarkkarajainen uskon- ja elämäntulkinta, siis palattava yhtenäiskulttuurin kristillisen elämänjärjestyksen maailmaan. Tai se saattaa ilmetä odotuksena, että tulisi nyt joku ja löisi nyrkin pöytään ja sanoisi, miten asiat ovat. Tai se saattaa erottua ykseyden nimissä esitettynä ihanteena varovaisesta puheesta, jolla todellinen erilaisuus saatetaan peittää.
Takana huokuu toive tehdä vaikeasta maailmasta yksinkertaisempi ja helpommin kestettävä ja käsitettävä. Ymmärrän sellaisen houkutuksen. Mutta kirkon on oltava kirkko siinä todellisuudessa, mikä on totta. Puhe moniäänisyydestä sisältää tajun siitä, että kirkossa vallitsee aitoa erimielisyyttä ja erilaisuutta niin raamatun- ja uskontulkinnoissa kuin niiden takana olevissa maailmankuvissa.
Toisinaan moniäänisyys kuvataan osaksi postmodernia hajanaisuutta, jonka vastakohtana esitetään kuva aiemmin kirkossa vallinneesta ykseydestä ja yksimielisyydestä. Sellainen kuva on historiaromantiikkaa. Kirkon historia on alusta, Uudesta Testamentista ja varhaiskirkosta alkaen moniäänisyyden historiaa. Siihen sisältyvät kirkon kipeimmät haavat, mutta myös sen voima. Juuri moniäänisenä kirkko on kyennyt kriittisen ja itsekriittisen keskustelun kautta tulkitsemaan uskoaan aina uudenlaisissa ympäristöissä ja historiallisissa tilanteissa.
Diskussionen om mångstämmighet och enstämmighet är viktig att föra också inom kyrkan. Kyrkan har ända från sin begynnelse varit en mångstämmig kyrka. Kravet på att den skall ha en skarp, klart avgränsad tros- och livstolkning överenstämmer inte med den verklighet i vilken kyrkan lever. Tack vare mångstämmigheten har kyrkan genom kritik och självkritik ständigt på nytt förmått tolka sin tro i nya miljöer och historiska situationer.
Moniäänisyys nousee myös luterilaisesta itseymmärryksestä, johon kuuluu ajatus yhteisestä pappeudesta. Kaikki Kristukseen kastetut ovat yhtä lailla jäseninä osallisia Kristuksen ruumiista ja yhteisestä uskosta. Kukaan ei ole hengellisesti toisten yläpuolella, ei virkansa perusteella, mutta ei myöskään oman uskonsa perusteella.
Tästä näkökulmasta kysymys kirkon ykseydestä ja moniäänisyydestä ei ole vain periaatteellinen vaan hyvin henkilökohtainen. Se on ihmisen peruskysymys. Se on yksinkertaisesti: Saanko olla totta? Saanko olla kirkossa totta ja todesta otettu tällaisena: omien kokemusteni, omien mielikuvieni, oman ymmärrykseni, oman hengellisen perintöni, oman kieleni ja oman uskoni kanssa, sen kaiken kanssa, mikä minulle on syvimmältään totta. Tämän kysymyksen olen kuullut eri hengellisistä taustoista tulevien ihmisten puheitten rivien välistä yhtä lailla kuin arkojen, kyselevien, epävarmojen tai kirkollista kieltä tuntemattomien jäsenten puheenvuoroissa. Se näyttää olevan yhteinen kysymys. Siis: onko minulla oikeus omaan ääneen kirkossa ilman, että minun tarvitsee pelätä torjutuksi tulemista tai väheksyntää. Se on yhteinen kysymys Jumalan edessä ja toistemme edessä.
Epävarmuus vastauksesta tähän kysymykseen on synnyttänyt paljon vaikenemista, ja myös vetäytymistä ja katkeruutta. Ykseyden ja yhteyden ihanne ei saa vaientaa kirkon jäsenten omaa ääntä. Hengelliset viiteryhmät, jotka ovat erilaisia, ovat tärkeitä, mutta moniäänisyys kirkossa ei ole joidenkin liikkeitten tai järjestöjen tai suuntausten keskinäistä moniäänisyyttä. Ne eivät ole jäseniä Kristuksen ruumiissa. Jäseniä ovat kastetut kristityt, ja moniäänisyys on heidän oikeuttaan omaan ääneen ja omaan uskoon.
Till den lutherska kyrkans självförståelse hör tanken på det allmänna prästadömet. Ingen är i andligt avseende över den andra, inte på grund av sitt ämbete och inte heller på grund av sin tro. Mångstämmigheten är inte vissa rörelsers eller organisationers mångstämmighet. De är inte lemmar i Kristi kropp. Mångstämmigheten är kyrkans medlemmars rätt till sin egen röst och sin egen tro.
Yhteisen pappeuden kirkko on syvällä tavalla moniääninen kirkko. Juuri yhteisen pappeuden kirkkona tämä on myös jäsenten aikuisuutta korostava kirkko. Aikuisuuteen kuuluu taju siitä, mihin ykseys nojaa ja mikä luo yhteisen identiteetin. Puhumme yhteisestä pappeudesta, emme kunkin jäsenen yksityisestä pappeudesta. Raamattu ei ole minun yksityinen Raamattuni. Raamattu on Jumalan sanana kristittyjen yhteinen. Uskontunnustus ei ole minun yksityinen uskontunnustukseni vaan kirkon yhteinen uskontunnustus johon liityn. Sanassa ja sakramenteissa Kristus on läsnä koko täyteydessään ja rakkaudessaan, ei siinä miten minun mieleni, sieluni tai ymmärrykseni Hänet näkee. Kristuksen ruumiin ykseyden perusta on Kristus, eivät jäsenet.
Aikuisuuteen kuuluu tietoisuus omasta rajallisuudesta. Kirkossa kenenkään ääni ei ole erehtymätön, ei piispan sen paremmin kuin maallikkosaarnaajan tai seurakunnan hiljaisen rivijäsenen. Jokainen on yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen, kaikki puhe vajaata ja puolinaista. Tulkitessaan yhteistä uskoa tai tulkitessaan Raamattua tai tulkitessaan elämää kukaan meistä ei omista virheetöntä totuutta. Jokainen lukee Raamattua oman elämänsä, oman maailmankuvansa ja oman ymmärryksensä ja oman uskonsa läpi. Jokainen tekee niin. Jokainen tulkitsee.
Aikuisuus merkitsee yhteisen uskon ja yhteisen ymmärryksen asettamista oman uskon ja oman ymmärryksen edelle ja suostumista kirkon yhteisiin päätöksiin. Tämä ei merkitse kritiikin tukahduttamista. Päinvastoin, juuri kriittinen, moniääninen keskustelu muovaa kirkon yhteistä uskontulkintaa tässä ajassa ja ympäristössä.
Tämä edellyttää kykyä aikuiseen keskusteluun. Se ei ole totuuksien taistelua, jossa etsitään voittajaa. Se on pikemminkin dynaaminen, uuden löytämiseen avoin tila, jossa yhteisesti muotoutuvat yhteisen uskon merkitykset juuri nyt. Siihen kuuluu luottamus Pyhän Hengen työhön kirkossa. Siihen kuuluu myös suhteellisuudentaju ja – toivottavasti, vaikka valitettavan harvoin – kyky myös nauraa itselleen ja omille lähtökohdilleen. Siihen kuuluu vastuun kantaminen siitä, mitä ja miten sanoo. On tärkeämpää puolustaa ihmisiä kuin tuoda oma totuus esiin silläkin uhalla, että se haavoittaa toisia.
Aikuinen keskustelu yhteisen pappeuden pohjalta vaatii rohkeutta ja nöyryyttä, mutta myös suostumista keskeneräisyyteen ja epävarmuuteen ja erimielisyyden sietämistä. Juuri tämä voi olla kaikkein vaikeinta. Juuri tämä kysyy meiltä kaikilta paljon uskoa, luottamusta ja rakkautta.
Kyrkans djupa mångstämmighet kräver förmåga till en vuxen diskussion. Det är fråga om ett samtal, under vilket den gemensamma trons innebörd utformas. En dynamisk, skapande och öppen miljö där man finner det nya. Det vuxna samtalet på det allmänna prästadömets grund kräver både mod och ödmjukhet. Ödmjukhet inför
K
ristus och ödmjukhet inför kyrkans gemensamma trosförståelse och inför kyrkans och livets mångfald.
Oman osansa keskusteluun ja sen moniäänisyyteen tuo moderni julkisuus. Kirkko ei dominoi julkisuutta. Niin oli ehkä 200 vuotta sitten, mutta niin ei ole enää. Nyt julkisuutta hallitsee media. Yhtä vähän kuin kirkko, yhtä vähän ja päivä päivältä vähemmän mediakaan on yhdestä puusta veistetty. Sen rooli myöskään moniäänisyyden näkökulmasta ei ole yksiulotteinen.
Media on se julkinen tila, jolla yhteiskunnassa yhteinen, moniääninen keskustelu tapahtuu. Keskustelun kautta yhteiskunnassa muovautuvat yhteinen ymmärrys ja asioiden merkitykset. Tällaisena media luo tilaa, jossa kirkon moniäänisyys voi päästä esiin. Viime aikojen keskustelu kokonaisuutena on minusta toiminut niin. Kirkon moniäänisyys on tullut näkyvämmäksi. Kirkon kuva on tullut ehkä todellisemmaksi.
Kirkon läsnäololle julkisessa keskustelussa on tällä hetkellä sekä tilaa että odotusta. Se koskee kirkkoa kirkkona, nimenomaan sitä mikä kirkolle on ominaisinta, kysymyksiä uskosta ja rakkaudesta, ihmisestä ja Jumalasta, sovinnosta ja anteeksiannosta. Kirkon odotetaan tuovan yhteisen keskustelun kentälle armon, oikeudenmukaisuuden ja pyhyyden sanomansa. Odotus näyttää kohdistuvan erityisesti meihin, jotka kirkko on erottanut ja valtuuttanut erityiseen vastuuseen, piispoihin ja pappeihin. Siihen odotukseen meidän on yritettävä vastata arkailematta, kukin meistä omalla äänellään yhteisen uskon ja yhteisen ymmärryksen pohjalta. Yhtä tärkeänä pidän, että kirkon jäsenistä nouseva
syvä moniäänisyys pääsee julkisuudessa näkyviin kaikessa rosoisuudessaan. Puhe uskosta, rakkaudesta, ihmisestä ja Jumalasta ei ole julkisuudessakaan piispojen ja pappien erityisoikeus.
Mediajulkisuus ei ole saarnatuoli. Se on julkisen keskustelun kenttä, johon kuuluvat kriittisyys, kyseenalaistaminen ja keskeneräisyy
s.
Siinä on suostuttava keskustelun pelisääntöihin ja kieleen yhtenä osallistujana, rohkeasti ja nöyrästi niin kuin aikuiseen keskusteluun kuuluu.
Samalla kun julkisuus antaa tilan moniääniselle keskustelulle, se on myös vallankäytön kenttä. Julkisuuden valta on valtaa luoda kuvaa maailmasta ja siitä, mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Kuva kirkosta syntyy samoilla ehdoilla kuin kuva muusta maailmasta, yksinkertaistaen, dramatisoiden ja henkilöiden. Aikuinen, rauhallinen moniäänisyys ja tavallinen, hiljainen kristillisyys, joka on itsestään selvää kuin hengitys, ei nouse näkyviin. Julkisuus on peili, joka voi vääristää suhteita. Mutta peili yhtä kaikki. Ja peiliin on rohjettava katsoa.
Myös kirkon kuvan osalta julkisuudesta muodostuu helposti kenttä, jossa kilpaillaan kuvan hallinnasta. Se on retorista kilpailua, jossa menestyvät helposti ne ryhmät, jotka tiivistävät viestinsä jyrkäksi ja helposti erottuvaksi, toistavat sitä tai pyrkivät ottamaan omikseen niitä elementtejä, jotka ovat yhteisiä, kuten Raamattu ja tunnustus. Jos se tapahtuu tavalla, jossa syntyy mielikuva, että ne jotka liittyvät kirkon yhteiseen uskoon toisin, eivät nojaudu Raamattuun ja tunnustukseen, se hajottaa kirkon sisäistä yhteyttä ja aitoa moniäänisyyttä.
Kirkon tehtävä julkisuudessakaan ei ole taistella vallasta. Kirkon tehtävä ei ole kilpailla median tilasta tai mielikuvista. Kirkon tehtävä modernissa julkisuudessa on osallistua yhteiseen keskusteluun elämästä ja sen perimmäisistä ehdoista oman uskonsa pohjalta. Kirkon tehtävä on antaa – myös julkisuudessa – ääni niille, jotka ovat äänettömiä, sille hiljaiselle todellisuudelle, joka ei ylitä uutiskynnystä. Viime kädessä merkityksiä kirkossa ja elämässä ei arvioida sen pohjalta, mikä näkyy julkisuuden kuvassa. Tästä tietoisuudesta kiinni pitäminen on julkisuuden hallitsemassa maailmassa vastakulttuuria.
Kirkon varsinainen todellisuus on arkisessa perustyössä ja ihmisten kanssakäymisessä. Siellä kysytään viime kädessä sitä, miten kunkin kirkon jäsenen ääni tulee kuulluksi. Siellä viime kädessä on kysymys ykseydestä ja moniäänisyydestä. Sitä ei mitata mediassa eikä edes täällä kirkolliskokouksessa.
Kirkon todellisuuden ydin on jumalanpalveluksessa. Jumalanpalveluksen moniäänisyys on kirkon varsinaista moniäänisyyttä, joka näkyy sanaa ja sakramentteja vasten. Sen keskeltä nousee yhteinen synnintunnustus, se saa polvistumaan yhteiseen ehtoollispöytään. Silloin ei kysytä, miten tuo toinen uskoo ja ymmärtää. Silloin keskeistä on läsnä oleva Kristus, jonka edessä kukin on ja jonka edessä yhdessä ollaan. Jos siihen ei voi osallistua yhdessä toisten kanssa, ei ole enää kyse oikeudesta omaan ääneen ja moniäänisyydestä vaan jäämisestä erilleen.
Näillä ajatuksilla toivotan kirkolliskokousedustajat sydämellisesti tervetulleiksi vuoden 2011 kevätistuntokauden työhön ja julistan tämän istunnon ja istuntokauden avatuksi.
Med dessa ord och tankar förklarar jag den här sessionen öppnad.
Paluu