Ensinnä sivun 9 ensimmäisessä kappaleessa mainitaan tärkeä asia. Sen mukaan ”Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa tarkastellaan usein paikallisena kansankirkkona. Viime vuosina monet kirkon kannalta kielteiset tunnusluvut, kuten jäsenmäärän lasku, ovat olleet huomion kohteena. Samalla on esitetty ennusteita kristinuskon aseman jatkuvasta heikkenemisestä. Kehitys Suomessa, muissa pohjoismaissa ja eräissä muissa Euroopan valtioissa on kuitenkin vain osa kristinuskon piirissä tapahtuvasta muutoksesta. Kun kristikunnan kehitystä tarkastellaan maailmanlaajuisesti, kuva muuttuu: kristittyjen määrä on kasvanut ja kasvun ennustetaan jatkuvan edelleen. Kristinuskon painopiste on kuitenkin siirtynyt eteläiselle pallonpuoliskolle.”

Elämme parhaillaan historiallista käännettä, jossa uskon ydinalueet ovat siirtyneet Aasiaan ja Afrikkaan. Kristinusko etenee siellä, missä sata vuotta sitten ei juuri ollut kristittyjä, sen sijaan uskonkriisistä ja jäsenkadosta kärsivät Euroopan kirkot ovat jääneet eräänlaisiksi poikkeustapauksiksi. Ongelmana on se, että väsähtänyt, totuudenrakkauden kadottanut kirkko on tehnyt ihmisestä kaiken arviointiperusteen. Se on tullut kuuroksi elävän Jumalan puhuttelulle eikä se halua enää kuulla mitään Kristuksesta. Voi jopa väittää, että länsimaisen kulttuurin valtakausi on ohitse. Euroopan kirkot voivat uudistua, mutta se riippuu niiden kyvystä palata juurilleen, elämään uskosta ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen. Tämä on myös meidän kirkkomme suuri tulevaisuuden kysymys ja on erittäin hyvä, että juuri Kirkon ulkoasiain neuvoston toimintakertomuksessa nostetaan tämä laaja perspektiivi ja näkökulma esille.

Toiseksi muutama ajatus ystävyysseurakuntatyöstä. Toimintakertomuksen sivuilla 30-31 todetaan, kuinka 1980-luvulla alkanut ystävyysseurakuntatoiminta elää murroskautta seurakunnissa tapahtuvan sukupolvenvaihdoksen ja toimintaympäristössä tapahtuneiden muutosten vuoksi. Viidessä vuodessa ovat ystävyysseurakuntasuhteet vähentyneet kymmenen prosenttiyksikköä. Erityisesti vähennystä on tapahtunut Viron ja Inkerin kirkkojen seurakuntien kanssa.

Toimintakertomuksen analyysi pitää paikkansa, kuten myös toive uuden sukupolven innostamisesta sekä uusien toimintamuotojen kehittämisestä. Sisarkirkkomme elävät hyvin erilaisessa tilanteessa kuin me. Kirkon tehtävä voi toteutua ja seurakunta voi elää uskoa todeksi aineellisesti niukoissa olosuhteissa. Meidän tulisi olla varovaisia neuvomaan sisarkirkkojamme siinä, miten niiden tulee toimia tai millaisia ratkaisuja tehdä. Kunkin kirkon tilanne on otettava huomioon. Tämä tuntuu meiltä joskus unohtuvan. Tarvitsemme kirkkoina ja myös ruohonjuuritason ystävyysseurakuntatyössä enemmän nöyryyttä ja kunnioitusta toisiamme kohtaan. Se merkitsee joskus myös suostumista kipuun ja taakkojen kantamiseen. Meillä on seurakuntina ja kirkkoina paljon annettavaa toisillemme, emme suinkaan ole vain antava osapuoli. Me voimme oppia paljon niukoissa taloudellisissa oloissa ja toisenlaisessa yhteiskunnallisessa kontekstissa toimivilta vähemmistökirkoilta. Siksi ystävyysseurakuntatoiminnan määrätietoinen kehittäminen palvelee myös meidän kirkkoamme ja sen tulevaisuutta.

Kolmanneksi nostan esille lähetystyön. Toimintavuoden aikana kirkkomme lähetystyössä on tapahtunut paljon myönteistä, kuten kertomuksesta käy ilmi. Silti rivien välistä on luettavissa myös huolenaiheita. Kertomuksessa viitataan joidenkin kirkon lähetysjärjestöiltä leikattuihin määrärahoihin. Samoin todetaan Kirkon lähetystyön keskuksen vastanneen seurakuntien ja tiedotusvälineiden kysymyksiin lähetystyöstä. Nämä viittaavat siihen, että ymmärrys lähetyksestä osana kirkon olemusta on hämärtymässä. Tämä on erittäin huolestuttava kehitys. Lähetys ei ole jokin valinnainen tai vapaaehtoinen työmuoto muiden joukossa, vaan kyseessä on kristillisen seurakunnan keskeisin ja tärkein tehtävä. Kirkon koko elämä on lähetettynä olemista. Kristuksen kutsumina ja valtuuttamina hänen seuraajansa vievät todistusta Herrastaan kaikkeen maailmaan.

Toimintakertomuksessa ei ole mainittu lähetystyöntekijöiden määrän kehitystä. Se on jatkanut kirkkomme lähetysjärjestöjen osalta laskuaan. Tiedän toki, että syitä on monia, muun muassa lähetyksen muuttuminen yhä enemmän kirkkojen väliseksi toiminnaksi. Silti on oireellista se, että eniten lähetystyöntekijöitä on helluntailaisella Fidalla, vasta sitten tulevat meidän kirkkomme lähetysjärjestöt. Kertooko tämäkin hengellisestä puutostaudista, joka kirkkoamme vaivaa? Ovatko sen muina osoittimina lähetysmäärärahoista käydyt kiistat ja leikkaukset sekä lähetystyön asettaminen ylipäänsä kyseenalaiseksi. Haluan rohkaista Kirkon lähetystyön keskusta ja Kirkon ulkoasian neuvostoa pitämään rohkeasti esillä lähetystä ja myös puolustamaan sitä. Lähetys on kirkkomme eloonjäämiskysymys.

Paluu