Puheenvuoro



Repo Matti, piispa

Otsikko:
Määräenemmistösäännösten muuttaminen (Edustaja-aloite 3/2010)

Täysistunto:
Tiistaina 4 päivänä toukokuuta 2010 klo 12.30

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokouksen jäsenet. Määräenemmistösäännösten muuttamista 2/3 vaativiksi ehdotettiin tasan 10 vuotta sitten, kevätkaudella 2000. Silloin oli äskettäin käyty kirkolliskokousvaalit ja uudet edustajat saivat ensi töikseen käsiteltäväkseen tällaisen aloitteen. Kirkolliskokouksen täysistunto lähetti aloitteen yleisvaliokunnalle, jonka tuli saada lausunto perustevaliokunnalta. Yleisvaliokunta antoi mietintönsä vuoden kuluttua kevätkaudella 2001 ja se nojautui pitkälti perustevaliokunnan lausuntoon. Perustevaliokunnan lausunnossa käytiin tuolloin suppeasti läpi määräenemmistösäädökset muussa yhteiskunnassa sekä eräissä muissa kirkoissa ja luotiin myös katsaus niihin pyrkimyksiin, joilla oli määräenemmistösäädöstä haluttu muuttaa, sekä niihin perusteluihin, mistä nuo säännökset itse asiassa nousivat. Ei kuitenkaan oltu ihan niin pitkämuistisia kuin tänään kuullussa eli ei lähdetty aivan 20-luvulta vaan käytiin lävitse asiat 60-luvulta 90-luvulle, siis vähän lähempää nykyhetkeä. Todettiin, että aina 1960-luvulta asti pyrkimyksissä, joilla oli pyritty nopeuttamaan kirkkolain muuttamista kirkolliskokouksessa, oli haluttu toimia määräenemmistösäännösten osalta kahdella tavalla. Joko niin, että laki kirjoitetaan sillä tavoin, että erotellaan asiat, jotka vaativat määräenemmistösäännöstä - joka voi sitten olla korkeampikin - ja säännökset, joista voidaan päättää yksinkertaisella äänten enemmistöllä. Toinen tapa olisi alentaa määräenemmistösäännös vaatimusta 3/4:sta 2/3:aan. Esitettiin myös näkemys, että koska lain kokonaisuudistus ei ole aivan heti näköpiirissä, on parasta siirtyä nopeasti 2/3:aan. 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa käytiin pitkällinen kirkkolain uudistusprosessi, joka johti vuoden 1993 kokonaisuudistukseen. Siinä kirkkolaki jaettiin kolmeen osaan: kirkkolakiin, kirkkojärjestykseen ja kirkon vaalijärjestykseen. Silloin ei kuitenkaan kyetty toteuttamaan toiveita, joita oli asetettu lain kirjoittamiseksi sillä tavoin, että eroteltaisiin määräenemmistöä vaativat asiat ja ne, jotka eivät sitä vaadi. Ainoastaan vaalijärjestyksen osalta pystyttiin kiistattomasti sanomaan, että ne eivät ilmaise kirkon uskon perustaan liittyviä asioita. Sen sijaan kirkkolaki ja kirkkojärjestys vaativat 3/4 enemmistön. Nähtiin siis kirkkolain kokonaisuudistuksessa, että uskon perusteet tai kirkon tunnustus ei olekaan aivan yksinkertaisesti kirkkolain kokonaisuudesta irrotettavissa oleva tietty luku taikka tietyt pykälät, vaan se on ikään kuin ydin, joka läpäisee pituussuunnassa kirkon lainsäädännön. Samalla tavalla se läpäisee kirkon muutkin kirjat: virsikirjan, katekismuksen, Raamatun käännöksen, jumalanpalvelusten kirjat. Se ei ole siis sellainen yksittäinen asia, joka voidaan panna sivuun ja varjella siellä ja päättää sitten muita asioita nopeammin, vaan kaikki päätökset tuntuvat olevan jollain tavalla kytköksissä kirkon uskon identiteettiin ja ilmaisevan sitä. Vuoden 2001 perustevaliokunnan lausunto tähdensikin, että määräenemmistösääntöä ei ole muutettavissa ilman kirkkolain kokonaan uudelleen kirjoittamista. Sellaista ei kuitenkaan tuohon aikaan 10 vuotta sitten ollut näköpiirissä mistään muista syistä. Kirkkolain kodifiointi oli kuitenkin edessä. Niinpä kirkolliskokous päätti tuolloin jättää aloitteen raukeamaan, jos kohta äänestyksen jälkeen. Kun valiokunnan mietintöä ja perustevaliokunnan lausuntoa käsiteltiin täysistunnossa, niin alkuperäisen aloitteen tekijä teki uuden ehdotuksen käsittelyn aikana, että se lähetetään sittenkin Kirkkohallitukseen tutkittavaksi. Asia jätettiin kuitenkin äänestyksen jälkeen raukeamaan. Perustevaliokunnan lausunnossa - jonka siitä syystä muistan hyvin, koska olin sitä itsekin laatimassa - painotettiin kirkollisen päätöksenteon erityislaatua, koska kirkko yhteisönä on erilainen kuin poliittiset päätöksentekoelimet. Kirkko ei ole eduskuntaan verrattavissa oleva parlamentti, vaan synodi. Se kokoaa yhteen ihmisiä, joilla on yhteinen usko, kulkemaan yhteistä tietä. Siitä tuota kreikankielinen sana "synodi" tarkoittaa. Kirkko on siis yhteisö, joka yhteisen uskonsa pohjalta myös pyrkii ilmaisemaan yksimielisesti yhteistä uskoaan, yhteisessä jumalanpalveluksessa, yhteisessä opetuksessa, yhteisessä rakkauden palvelussa. Ja vaikka kirkon jäsenillä on erilaisia mielipiteitä ja erilaisia näkökulmia, kenties erilaisia vakaumuksiakin, heidän pyrkimyksenään on yksimielisyys, koska heillä on yksi yhteinen usko. Matkanteko on yhdessä kulkemista yhteen ja samaan suuntaan. Sen vuoksi päätöksentekoonkin liittyy pitkämielinen harkinta, jossa etsitään yhteistä tietä, yhteistä tapaa ilmaista yhteistä uskoa. Kun muiden kirkkojen määräenemmistösäännöksiä tutkittiin, havaittiin myös, että sielläkin missä on alempi määräenemmistösäännös, päätöksentekoon liittyy pitkitetty päätöksenteon vaatimus. Edellytetään esimerkiksi, että sama asia pitää ottaa kahdessa eri kirkolliskokouksessa käsittelyyn ja välillä käydään vaalit ja valitaan uusi kirkolliskokous. Näin pyritään varjelemaan sitä, että kysymys on kirkon kokonaisuudesta eikä yksinomaan koolle tulleiden ihmisten näkemyksistä. Pyritään varmistamaan, että asioille joista päätetään, on ennalta vahva tuki seurakunnissa. Ei niin, että täällä keihäänkärkenä päätetään jotain ja viedään sitten seurakuntiin ja tarjoillaan siellä vastaanotettavaksi, vaan pikemminkin päätösten tulee nousta seurakunnista ja niillä pitää olla siellä jo ennestään tuki olemassa. Tätä tukee tuo korkea määräenemmistösäännös tai siihen liittyvä tai siitä erillinen pitkitetyn päätöksenteon vaatimus. Samalla tavalla on nähty nyt myös kansainvälisessä ekumeenisessa liikkeessä, että kirkot eivät voi päättää yhteisistä ohjelmista yksinkertaisella äänestysmenettelyllä. Kirkkojen maailmanneuvosto joutui kymmenkunta vuotta sitten uudistamaan omaa päätöksentekomenettelyään siitä syystä, että siihen eivät kaikki kirkot olleet tyytyväisiä. Sen jälkeen asetettiin Kirkkojen maailmanneuvostossa komissio, johon osallistui meidän kirkostamme piispa Voitto Huotari. Tuon komission ehdotusten mukaisesti Kirkkojen maailmanneuvostossa päätökset tehdään nykyään ns. konsensus-menettelyllä, mikä tarkoittaa sitä, että kokouksen aikana ei laiteta äänestettäväksi asiaa, vaan pikemminkin tarjotaan suuntaa, jolle osanottajat osoittavat kannustustaan eri värisillä äänestyslapuilla: Haluanko, että menemme tähän suuntaan vai enkö halua että menemme tähän suuntaan? Tällä tavalla pyritään hidastamaan päätöksentekoa ja varmistamaan sitä, että salissa kirkkojen edustajat tukevat sitä hanketta, jota ollaan tekemässä. Sillä tavalla halutaan myös varmistaa, että päätös, mikä tehdään, otetaan vastaan kirkoissa ja seurakunnissa. Kysymys on myös vastaanottamisesta. Arvoisa puheenjohtaja, kun yleisvaliokunta käsittelee tätä tehtyä aloitetta, toivon että se kaivaa esiin tuon edellisen yleisvaliokunnan mietinnön ja siihen liittyvän perustevaliokunnan lausunnon.


Paluu