Puheenvuoro



Peltonen Kai, edustaja

Otsikko:
Kirkko 2020 - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko, yleisvaliokunnan mietintö 4/2011 kirkkohallituksen esityksestä 11/2010 - Käsittely jatkuu

Täysistunto:
Keskiviikkona 9 päivänä marraskuuta 2011 klo 18.00

Teksti:
Arvoisat edustajatoverit. Ensiksi sama kuin mitä moni on jo tältä paikalta todistanut. Kirkolliskokouksen valiokunnat ovat yleisvaliokunnan toimeksiannosta tehneet ison urakan Kirkko 2020 -tulevaisuusselonteon käsittelyssä ja arvioinnissa, kiitos siitä. Selonteosta käytiin aikanaan jo varsin kattava keskustelu, jossa tuotiin esiin dokumentin vahvuuksia, puutteita ja kehittämistarpeita. Nyt keskustelu on jatkunut edelleen hyvin vilkkaana, hyvä niin.

Sekä valiokuntien tuottamaa paperinippua lukiessani että keskustelua nyt kuunnellessani olen miettinyt, mitä meille niin sanotusti jää käteen tästä kaikesta. Se on huolestuttanut täällä monia muitakin päätellen niistä puheenvuoroista, joissa on kaivattu konkretiaa ehdotusten ja toimenpiteiden muodossa. Itse kysyn kertyneen materiaalin äärellä jatkuvasti seuraavaa. Mitä me haluamme? Mitä me haluamme kirkosta ja kirkolle?

Itse tulevaisuusselonteko toki käsitteli tätä asiaa nostamalla esiin kolme vaihtoehtoista visiota siitä, mitä kirkko voisi olla kymmenen vuoden päästä. Selonteossa käytetyt luonnehdinnat olivat "oleminen riittää", "osallisuus on asiakkuutta" ja "kirkolla on vahva profiili". Lisäksi kirkolliskokouksen tulevaisuusselonteon äärellä tuottamasta materiaalista löytyy niin sanottua perustehtäväpuhetta vaikka millä mitalla. Strategiapuhe on kaikesta päättäen meillä siis hyvin hanskassa, sikäli ainakin, että kirkossa osataan määritellä lähtökohdat ja hahmotella visiot, ainakin paperilla. Mistä sitten johtuu, että jos minulta kysyttäisiin, mikä on kirkolliskokouksen kanta perustehtävästämme ja millainen kirkolliskokous haluaa kirkkomme olevan vuonna 2020, en osaisi vastata itseäni tyydyttävällä tavalla? Voi hyvin olla, että ongelma on vain minun korvieni välissä ja vastaus on kaikille muille kristallinkirkas, mutta antakaa tässä tapauksessa sitten anteeksi ja sallikaa seuraava lyhyt pohdinta.

Kirkolliselle strategia- ja visiopuheelle on ominaista eräänlainen ylidiplomaattinen ote. Dokumentteja kirjoitetaan sillä silmällä, ettei mikään tärkeä kirkollinen toimija tai organisaation osa kokisi itseään unohdetuksi tai syrjäytetyksi. Tämä johtaa siihen, että strategiadokumentit ovat pääosin hahmotonta massaa, jossa on työlästä erottaa oleellista epäoleellisesta ja toteuttamiskelpoista konkretiaa hurskaasta toiveajattelusta. Tästä puolestaan seuraa, että strategioiden arviointi on joko erittäin helppoa tai täysin mahdotonta riippuen siitä, mistä päin asiaa katselee. Kun asioita, joita mainitaan lupauksina, tavoitteina, pyrkimyksinä, haasteina, kehittämistarpeina tai minä milloinkin on riittävästi, aina löytyy jokin, jolle voi sanoa tapahtuneen jotakin. Kun hehtaaripyssyllä ammutaan, lukuisten hutien sekaan mahtuu aina joku osumakin. Sen perusteella voidaan sitten sanoa, että strategia toteutui. Samanaikaisesti kokonaisuus ei ole kuitenkaan muuttunut miksikään ja ongelmat ovat entisiä.

Tulevaisuusselonteosta käyty keskustelu ilmentää tätä siten, että sen sijaan, että olisimme nostaneet jonkin selonteon kolmesta mallista erityisen mielenkiinnon tai selvittelyn kohteeksi, olemme liikuttavan yksimielisesti todenneet, että kirkko vuonna 2020 on yhdistelmä osallisuuden, asiakkuuden ja korkean profiilin kirkkoa. Eli kirkkomme on kymmenen vuoden päästä sekä sitä että tätä että vielä tuota ja luonnollisesti vielä jotakin muuta, jos joku riittävän tärkeä taho tai henkilö keksii haluta. Käytännössä tämä asetelma johtaa siihen, että me emme hyvästä selonteosta, runsaasta paperintuotannosta ja vilkkaasta keskustelusta huolimatta näytä millään löytävän ikään kuin terävimpiä kärkiä, joihin meidän nyt pitäisi satsata, jotta kirkkomme kymmenen vuoden päästä olisi mielestämme nykyistä paremmassa jamassa. Vaikka valiokuntien piti yleisvaliokunnan pyynnön mukaisesti nostaa esiin kirkon kaikkein keskeisimpiä vahvuuksia ja pahimpia uhkia, tuottamissamme materiaaleissa esitetään toteutettavaksi, huomioon otettavaksi, vahvistettavaksi, kehitettäväksi, lisättäväksi, tuettavaksi, rohkaistavaksi, etsittäväksi, edistettäväksi, ylläpidettäväksi, jne, jne, varmaankin satoja hyviä asioita maan ja taivaan välillä. Jokainen voi niistä aivan varmasti löytää ainakin yhden itselleen rakkaan jutun ja lähteä sen varassa rakentamaan kirkon parempaa tulevaisuutta. Mutta mitään selkeitä yleisvaliokunnan etsimiä visioita siitä, mikä meillä on hyvin ja mille puolestaan äkkiä pitäisi tehdä jotakin, ei ole nähdäkseni löytynyt, puhumattakaan keinoista, joilla vahvuuksia hyödynnettäisiin ja uhat voitettaisiin. Tässä en nyt viittaa itsestään selvyyksiin, niin kuin johonkin jäsenkatoon. Edessämme on siis aivan ilmeinen vaara, että kaikelle nyt tehdylle paperille käy niin kuin kirkossa yleensä, eli se päätyy asianmukaisesti luokiteltuun osastoon kirkkohallituksen arkistossa.

Haluan itse hapuilla eteenpäin jäsentämällä kysymystä siitä, mitä me kirkosta ja kirkolle haluamme, vaihtamalla diskurssin välineitä, jos niin voisi sanoa. Itselleni on hahmottunut, että keskellämme elää ainakin kolmenlaista näkemystä siitä, mitä me kirkostamme haluamme vuonna 2020. Hahmottelen niitä näin. Ensimmäinen on säilyttävä tulokulma. Kirkon perustehtävä on säilyttää nykyinen yhteiskunnallinen asemansa ja luonteensa niin sanottuna kansankirkkona. Tämä tarkoittaa, että kirkon ymmärretään elävän ikään kuin jatkuvassa torjuntatilanteessa. Iso paha susi uhkaa jäsenkadon, julkisoikeudellisen aseman muutoksen, talouden heikkenemisen, moniarvoisuuden ja -kulttuurisuuden ynnä muun sellaisen muodossa. Paatti vuotaa, joten tärkein tehtävä on paikata reiät ennen kuin suuri vahinko tapahtuu. Toimenpiteet ovat tällöin ensi sijassa reaktiivisia, mukautumista siihen, mitä suuri enemmistö tai äänekäs vähemmistö kirkolta milloinkin toivoo. Mitään sellaista ei tehdä, joka uhkaisi tai horjuttaisi nykyistä rakenteiden ja valtasuhteiden säilyvyyttä. Tietyistä asioista vaietaan aktiivisesti, esimerkiksi siitä, miten me menemme kohti aikanaan nähdäkseni väistämättä edessä olevaa asemamme muuttumista yhdeksi rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi muiden joukossa, menemmekö selkä edellä vai aktiivisesti ennalta sopeutuen. Kirkollinen ongelmanratkaisu on tässä tulokulmassa riskien minimoimista.

Toista tulokulmaa kutsun tehostamiseksi. Kehittämis-, tukemis-, ohjaamis- ynnä muuta puhetta ovat dokumenttimme pullollaan. Rakenteiden ja toimintatapojen nähdään olevan pääosin kunnossa, mitä nyt pieni viilaus tai säätö siellä täällä olisi paikallaan. Ongelmamme on yksinkertaisesti se, että myymme hyvää tuotettamme huonosti tai - raamatullisesti ilmaisten - olemme hoitaneet leivisköjämme kehnosti. Kunhan siis teemme parannusta ja piiskaamme hallintokoneistomme ja henkilöstömme kovempaan vauhtiin ja saamme houkuteltua vielä joukon vapaaehtoisia tehostamisen avuksi, meitä odottaa valoisampi tulevaisuus. Kyse on siis siitä, että tarvitsemme luovuutta, idearikkautta, ahkeruutta, uutta potkua, ikään kuin dopingia, jolla hyytymässä oleva laadukas vanha hevonen saadaan laukkaamaan kuin nuoruutensa vuosina. Kirkon ongelmanratkaisu on tässä tulokulmassa teknistä toimintaa, paremman toiminnan laadun tuottamista.

Kolmannesta tulokulmasta on täällä puhuttu vähemmän, mutta puhuttu kyllä on. Nimitän sitä kasvun tulokulmaksi. Kirkon tavoite on yksinkertaisesti kasvaa, tavoittaa sanomallaan yhä uusia ihmisiä lähellä ja kaukana. Meikäläisestä luterilaisesta kirkkodiskurssista syntyy helposti se mielikuva, ettei kristinuskolla tai yksittäisellä kirkolla sen edustajana ole muuta mahdollisuutta kuin siirtää lopullista tappiota mahdollisimman kauas tulevaisuuteen. Hukka perii kerran, mutta toivottavasti vasta seuraavan sukupolven aikana. Tämä ei luonnollisestikaan ole korrekti kuva globaalista kristinuskosta, ei sinne päinkään, kuten varmasti tiedämme. Ongelma meidän kannaltamme on vain se, että kristinuskon kasvavat ilmenemismuodot ovat kanavoituneet pääosin jonnekin muualle kuin meille ja ilmenevät muodoissa tai liikehdinnöissä, joita me valitettavan pejoratiivisesti luonnehdimme vapaiksi, karismaattisiksi, maallikkojohtoisiksi, organisoitumattomiksi tai historiallisten kirkkojen valtauomaan kuulumattomiksi. Näistä nimityksistä voi lukea ulos vakaumuksen, että kirkon kasvu on välttämättä jotain järjestäytymätöntä, hallitsematonta, rakenteisiin sopimatonta, hajottavaa, uhkaavaa. Ehkä niin onkin. Samalla kasvun ajatus kuitenkin houkuttelee tai kiehtoo, vähän niin kuin kielletty hedelmä. Siitä kertonee muun muassa se, että suomalaisia kirkollisia retkikuntia lappaa Tukholman St. Clarassa, sikäläisten mielestä varmaan jo vaivaksi saakka. Tässä tulokulmassa kirkon ongelmanratkaisu on riskinotto.

Siis säilyttäminen, tehostaminen, kasvu. Näistä ensimmäistä ja toista eli säilyttämistä ja tehostamista yleisesti pidetään niin sanotusti kuolevan organisaation tunnusmerkkeinä. Kun organisaatio - ja sellainenhan meikäläinen ev.lut. kirkkokin tietysti on - hukkaa perustavan olemassa olon ideansa, menettää asiakkaansa, kadottaa vaikuttavuutensa toimintaympäristöön ja ainakin alitajuisesti tiedostaa tuotteensa menettäneen sen alkuperäisen kysynnän, organisaatio ryhtyy säilyttäviin ja tehostaviin toimenpiteisiin. Säilytys näkyy alkuperäisen tuotteen vaihtamisena uudistettuun versioon tai jopa kokonaan toiseen. Tehostaminen puolestaan näkyy sellaisissa asioissa kun panostaminen sisäiseen hallinnointiin, tiedonkulkuun, oletettujen rakenteellisen ongelmakohtien korjaamiseen jne. Kuuluisa sokea Reettakin näkee, että meillä kirkossa tapahtuu tätä koko ajan ja paljon. Molemmissa tulokulmissa huomaamatta yleensä jää, että organisaation perustehtävä on päässyt muuttumaan. Se ei enää ole alkuperäisen idean tai tuotteen markkinointi. Tilalle on tullut organisaation itsesäilytys, toisin sanoen organisaatiosta on tullut itse itselleen itsetarkoitus.

Jos kirkkomme rakenteita, päätöksentekoa ja hallintoa luonnehtivat ensi sijassa kuolevan organisaation tunnusmerkit, ei pidä ihmetellä, että mielikuva meistä on harmaa, aneeminen ja taantuva. Itse tunnen tosi paljon kirkon ihmisiä, jotka ovat kaikkea muuta kuin tämän mielikuvan mukaisia. Mutta puhunkin nyt siitä kuvasta, mikä meidän toiminnastamme syntyy tekemiemme organisaatiotason valintojen ja linjausten perusteella. Laittamaton viisaus on, että asiat ovat juuri sitä ja juuri niin kuin miltä ne näyttävät. Se ei kirkollisesta sisäpiiripuheesta muutu miksikään.

Pidän tärkeänä, että meille niin kovin tyypillisen säilyttämis- ja tehostamispuheen sijasta kykenisimme myös keskustelemaan siitä, haluammeko kasvaa. Kasvavien uskonnollisten yhteisöjen ja kirkkojen tuntomerkit ovat helposti löydettävissä, esimerkiksi näitä kysymyksiä koskettelevasta kirjallisuudesta. Jokaiselle kasvavalle yhteisölle tunnusomaisia piirteitä ovat riittävän yksinkertainen ja ymmärrettävä sanoma, aktiiviset lähiverkostot, pienet kannattelevat perusyhteisöt, väljät ja joustavat rakenteet sekä kyky olla tukahduttamatta jatkuvalle kasvulle välttämättömiä tekijöitä jäykillä systeemeillä, hallinnolla ja vallan tavoittelulla. Ei mitään rakettitiedettä siis, päin vastoin, aivan tavallista ihmisyhteisöjen käyttäytymistä koskevaa havainnointia ja sen analysointia. Näillä eväillä varhainen kristinuskokin kasvoi Paavalin ja hänen muutaman kaverinsa raamattu- ja rukouspiiristä Antiokiassa miljoonaluokan massaliikkeeksi 300 vuodessa.

Kasvun ideologia on totta kai myös riski. Siinä menossa voi monta kirkollista lautakuntaa ja byrokraattia osoittautua tarpeettomiksi, hiippakuntadekaanit mahdollisesti ensimmäisten joukossa. Mutta tässä onkin juuri se perustavan yksinkertaisen kysymyksen paikka. Mitä varten kristinusko ja sen myötä meidänkin kirkkomme kaikkineen tarkkaan ottaen on olemassa? Vastaus tähän on sanottu moneen kertaan tuottamissamme papereissa. Tarkoitus on julistaa ylösnoussutta Kristusta aina ja kaikkialla. Muodot ja rakenteet ovat toissijaisia. Kohtalokasta on, jos ne ottavat Kristuksen paikan.

Hyvät edustajatoverit. Toiveeni on yhä sama kuin mitä tulevaisuusselontekoa koskevassa lähetekeskustelussa jo taisin sanoa. Jatkossa on ratkaisevan tärkeää, kun me kysymme, mitä meille tästä jää käteen, on ratkaisevan tärkeää, että itsetarkoituksellisen oman navan ympärillä kieppuvan kirkkopuheen sijasta käännämme katseen ulospäin ja kysymme, miten me voimme kasvaa sekä perustavan tehtävämme ymmärtämisessä että sen mukaan toimimisessa - riskeistä välittämättä.


Paluu