Puheenvuoro



Rainerma Keijo, edustaja

Otsikko:
Sukupuolisen ja henkilön vakaumukseen perustuvan syrjinnän kieltäminen pappisvihkimyksessä (Edustaja-aloite 5/2006)

Täysistunto:
Keskiviikkona 10 päivänä toukokuuta 2006 klo 9.00

Teksti:
Herra puheenjohtaja, hyvät edustajat. Jos työyhteisössä esitetään väite tai kokemus syrjinnästä, asiaan on aina suhtauduttava vakavasti ja se on pyrittävä selvittämään. Käsillä oleva aloite viittaa tilanteeseen, jolloin teologian maistereiksi valmistuneet pyrkivät kirkon töihin. Odotettu pappisvihkimys jää saamatta niiltä, jotka virkakäsityksensä vuoksi eivät katso voivansa osallistua yhteisvihkimyksiin naispuolisten teologien kanssa. Sitten on myös niitä, jotka kokevat joutuneensa vakaumuksensa vastaisesti olosuhteiden pakosta suostumaan pappisvihkimykseen, josta he aloittavat pappisuransa huonolla omallatunnolla. Ei ole kysymys aivan pienestä joukosta nuoria teologeja eikä ole merkkejä siitä, että heidän joukkonsa vähenisi.

Omaan seurakuntaani palvelukseen halukkaiksi ilmoittautuneista minulla on vain yksi tällainen kokemus. Tuohon aikaan hän onneksi sai vihkimyksen toisessa hiippakunnassa ja määräyksen vuodeksi kirkkoherran viran sijaiseksi, jota virkaa tietääkseni hoiti menestyksellisesti. Mutta olen kuunnellut useiden pappisvihkimystä toivoneiden teologien kuvauksia keskusteluistaan piispojen kanssa. Jännityksellä he ovat odottaneet tuota tapaamista, jolloin piispa haluaa tutustua heihin ja hämmentyneinä palanneet, kun lähes koko käytettävissä oleva aika on kulunut yhden asian, virkakysymyksen käsittelyyn. Tunnustautuminen perinteisen virkakäsityksen kannattajaksi on heidän kokemuksensa mukaan ratkaisevasti jäädyttänyt ilmapiirin. Voin kuvitella, että vuosien opiskelun jälkeen nämä vahvan kutsumuksen ja kirkon uskoon sitoutumisen omaavat nuoret teologit eivät ole olleet ainoa osapuoli, joka odotetusta kohtaamisesta piispan kanssa lähtee allapäin ja pahoilla mielin. Voin ajatella, että myös piispat ovat tunteneet näissä tilanteissa mielessään: ei tässä näin pitänyt käydä. Millaisia keskusteluja näissä tuomiokapitulien suljetuissa huoneissa oikein käydään, jos syntyy kokemus kelpaamattomuudesta tai syrjinnästä?

Yksi asia ainakin näyttää säilyneen samana kuin 20 vuotta sitten virkaratkaisua tehtäessä. Kaikkia eivät ole vakuuttaneet ne raamatullis-teologiset perustelut, joita naispappeuden puolesta on esitetty. Tämän kirkkomme mielipidevähemmistön edustajat katsoivat silloin ja katsovat yhä, että on parempi olla rohkea testamentin sisällä ja pitäytyä siihen, mistä on varma, kuin olla rohkea sellaisessa, mistä ei ole varmuutta. Tämä on ollut kirkon tapa, olla uskollinen Herralleen kahden vuosituhannen ajan.

Silloiset päätöksentekijät ymmärsivät sen, etteivät teologiset perusteet vakuuttaisi kaikkia, vaan tulee pysyvästi olemaan joukko kirkkomme jäseniä, jotka eivät kykenisi näkemään Herran apostolivalintaa, alkuseurakunnan esimerkkiä ja apostolista opetusta paimenvirasta aikasidonnaisiksi. Siksi he halusivat liittää päätökseen ponnen, joka ilmaisee vallinneen epävarmuuden ja jolla moraalisesti sitouduttiin siihen, että myös perinteisen virkakäsityksen omaavat voivat tulla vihityiksi papeiksi ja valituiksi kirkon virkoihin. Ponteen ei sisällytetty mitään siirtymäkauteen viittaavaa aikarajoitusta. Ei haluttu alistaa pappisvihkimystä ja jumalanpalvelusta vallan käytön välineiksi, koska haluttiin varjella kirkon ykseyttä. Valmistauduttiin toinen toisensa vakaumuksen kunnioittamiseen, kärsivälliseen rakkauteen ja eteen tulevien vaikeuksien voittamiseen yhteistyössä. Täällä on useaan otteeseen viitattu myös siihen, että eihän virkakysymyksen pieni mielipidevähemmistö ole opillinen uhka kirkollemme. Nytkö 20 vuoden jälkeen rakkauden rajat ovat tulleet vastaan?

Piispa Mikko Heikan johtaman työryhmän toimenpide-ehdotuksiin virkakysymyksestä johtuvien ongelmien ratkaisemiseksi joudun jättämään eriävän mielipiteeni. Huolimatta erinomaisesta keskusteluilmapiiristä näkemykseni ongelmien hoitamisesta kulkivat täysin päinvastaiseen suuntaan, kuin ryhmän muilla jäsenillä. Se oli tietysti itselleni vakavan itsetutkiskelun paikka. Työryhmän ehdotuksen keskeinen ongelma on se, että se suosittelee omilletunnoille sellaista toimintamallia, jonka mukaan mielipide ei saa näkyä käytännön toimissa ja elämässä. Suhtautumisessa kirkon päätöksiin ehdotetaan sopeutumista, joka protestanteille ja Lutherin perillisille on kovin vieras. En rohkene ajatella, että kirkko voisi kantaa tässä vastuun puolestani.

Mielestäni rakentavinta on, että tunnustetaan kirkossamme olevan kaksi erilaista näkemystä kirkon virasta, jotka aitoina vakaumuksina johtavat myös käytännön ilmennyksiin. Paitsi tehtyä päätöstä, kunnioitetaan myös siihen liitettyä pontta. Ei ryhdytä pakolla ja rangaistuksin murtamaan kenenkään vakaumusta. Sallitaan toiminnan vapaus. Todetaan tyydytyksellä ja ilolla, että esivaltakin haluaa kunnioittaa kirkon itsenäisyyttä itse päättää myös jumalanpalveluksistaan ja niiden toimittajista, koska se rajaa uskonnon harjoituksen tasa-arvolakinsa ulkopuolelle. Piispat voivat siis halutessaan järjestää pappisvihkimyksiä myös perinteisen virkakannan edustajille syyllistymättä tasa-arvolain tarkoittamaan syrjintään. Ja kirkkoherrat voivat järjestellä jumalanpalvelusvuoroja yhtä vapain mielin. Tosin olen ehdottanut eriävässä mielipiteessäni kotikirkkovihkimisten harkitsemista Norjan kirkon malliin. Silloin ei erillisvihkimyksiä tarvittaisi ja tällaiset kotikirkkovihkimykset, niin ajattelen, olisivat muutoinkin merkittävä juhla siinä seurakunnassa, johon uusi pastori tulee työhön.

Me kannatamme tasa-arvoa, yhtä kristillisen uskon vaikutusta ja lahjaa. Mutta ainakin osa meistä katsoo tehtävälähtöisen, siis ihmisen suorittamiseen perustuvan tasa-arvon, ei vain liian kapeaksi, vaan myös armottomaksi tasa-arvoksi. Siihen ei kaikilla koskaan ole mahdollisuutta. Kristittyinä lähdemme siitä, että Jumalan luomana ja rakastamana, Kristuksen lunastamana jokainen ihminen on arvokas ja tasa-arvoinen riippumatta siitä, mitä hän tekee tai on tekemättä. Haluamme antaa sen iloisen varmuuden, että Raamattuun voi luottaa kaikessa, oli sitten kysymys sen opetuksesta ihmiselämän arvosta, naisen ja miehen erilaisista tehtävistä perheessä ja seurakunnassa tai syntien anteeksiantamuksen varmuudesta.

Pelkään, että virkakysymys on ideologisoitunut ja kirkkomme on valjastettu tässä sille vieraan ideologian palvelukseen. Tähän viittaa pyrkimys pakottamiseen ja se, että raamatullis-teologinen kysymys pyritään muuntamaan työnlainsäädännölliseksi ja virkamiesoikeudelliseksi kysymykseksi. Mielestäni ei ole aito ja käyttökelpoinen tapa pyrkiä voittamaan naispappeuspäätöksen tuomia vaikeuksia siten, että vähemmistöosapuoli todetaan yhteistyökyvyttömäksi ja virkatehtäviä laiminlyöväksi. Pakottaminen yhteistyöhön sellaisessa, mikä on vakaumuksen vastaista, ei valitettavasti ole outo asia kristillisen kirkon historiassa. Jos äänekkääksi vähemmistöksi leimattu ryhmä haluaa hiljaa väistyä vakaumustaan loukkaavissa jumalanpalvelustilanteissa tässä lukuisten erilaisten messujen kirkossa, kenelle sellainen olisi uhka? Jos he samalla periaatteellisuudella ja vakavuudella, jolla he tässä kohdassa kantavat vakaumustaan, suhtautuvat ja sitoutuvat muutoinkin kirkkoonsa ja kirkon uskoon, saa kirkkomme heistä merkittävän voimavaran.

Kokemukset syrjinnästä koskevat myös vaaliasettelua, ennen muuta seurakuntien kirkkoherrojen virkoihin. Omassa hiippakunnassani varsin tuore tilanne on Kokemäen seurakunnan pitkäaikaisen kappalaisen syrjäyttäminen tuomiokapitulin mielestä yhteistyökyvyttömänä kyseisen seurakunnan tulossa olevassa kirkkoherran vaalissa. En tiedä millainen työhaastattelu tuomiokapitulissa on suoritettu, ja olisihan hakija tietysti voinut olla vastaamatta teologisesti ja kirkkopoliittisesti kiistanalaisiin kysymyksiin, joita vastauksia saatetaan tulkita hänelle kielteisesti. Mutta vaikka hän olisi niihin vilpittömästi vastaillutkin, niin mielestäni tuomiokapituli on lähtenyt arvuuttelemaan tulevaisuudessa mahdollisesti eteensä tulevia ongelmia varsin järein keinoin. Minusta ratkaisu olisi aivan hyvin voitu jättää seurakunnalle, joka muun muassa kyseisen kappalaisen palveluksia on jo vuosia voinut käyttää ja siksi tuntee kappalaisensa hyvin. Toinen ajankohtainen esimerkki on par'aikaa täytettävänä oleva Kannuksen seurakunnan kirkkoherran virka. Tietääkseni kaksi pappia on tuota virkaa hakenut ja tämän hetkinen kysymys kuuluu, annetaanko seurakunnan valita kirkkoherransa kahdesta hakijasta vai ratkaiseeko tuomiokapituli kirkkoherran valinnan toteamalla toisen hakijoista virkanäkemyksen vuoksi sopimattomaksi virkaan. Jäämme odottamaan mitenkä Kannuksen kirkkoherran vaalissa käy.

Tasaiseen tahtiin perinteisen virkanäkemyksen omaavia hakijoita on kirkkomme seurakuntien virkoihin pyrkinyt. Mielestäni on välttämätöntä se, mitä arkkipiispa avajaispuheessaan korosti. Myös nämä kirkon virkaa koskevat tilanteet, joissa toiset hyväksytään ja toiset torjutaan, ovat avoimia ja niiden tulee olla läpinäkyviä. Vaikka aloite ei sisällä selkeää toimenpide-ehdotusta, on se kuitenkin voimakas vetoomus ennen muuta piispoillemme sen puolesta, että kirkko voisi saada sen oppiin ja uskoon sitoutuneet pappinsa virkanäkemyksistä riippumatta. Tämä aloite on näin saman suuntainen kuin netissä oleva vetoomus osoitteessa www.rakentaviaratkaisuja.fi, jonka voi halutessaan allekirjoittaa vetoomuksena piispoillemme.


Paluu