Puheenvuoro



Hermonen Merja, edustaja

Otsikko:
Kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 5/2008)

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä marraskuuta 2008 klo 9.15

Teksti:
Herra puheenjohtaja ja hyvä kokousväki. Maallisen ja hengellisen suhde on vaikea ja pappina oleminenkin on joskus vaikeata. Tämä käsiteltävä asia on sellainen, jossa nyt joudutaan tekemään tätä opillisen ja ei-opillisen rajaa näkyväksi ja se voi olla tietysti vaikeaa. Mutta omasta mielestäni on kirkolle hyväksi ja välttämätöntä, että se tekee päätöksiä omista virka- ja työsuhteistaan ja niitä koskevista asioista. Uskaltaa ja osaa tehdä niitä. Käytännössä meidän pitää päässämme vetää se raja, milloin puhutaan opillisista ja milloin puhutaan käytännöllisistä asioista, ja miten ne liittyvät yhteen, myös osata rajata niitä. Miksi tätä lakia nyt sitten käsitellään? Näen siellä kaksi asiaa, jotka tekevät sen tärkeäksi. Yksi on tasa-arvoinen kohtelu kirkon työntekijöille kautta linjan, selkeä ja oikeudenmukainen. Uusi laki parantaa tilannetta, tai ainakin sen pitäisi niin tehdä. Toiseksi näen sen, että seurakunnan oikeudet työnantajana on hyvä olla selvät. Seurakunnalla on hyvä olla oikeus ohjata omia työntekijöitään, määritellä työntekijän tehtäväkuva ja myös erottaa työntekijä. Se on nähdäkseni ihan oikein, ei siinä ole mitään väärää. Hengellisyyden harjoittamiseen, se varmasti vaikuttaa, jos joutuu lähtemään työstä tai vaihtamaan työtä, opiskelemaan uudestaan, totta kai, ne ovat valtavan suuria asioita ja tunteita nostattavia asioita. Silti seurakunnalla on ihan hyvä olla arviointimahdollisuus joltain asialliselta pohjalta, joka olisi hyvä yhdessä päättää. On asiallista tehdä muutoksia kirkkolakiin joskus. On aivan hyvä, että kirkolla on oma oikeus ja oma käsitys siitä, kuka tai mikä se on, eikä se mene peesissä valtiovallan lakien mukana automaattisesti. Mutta silloin kun yleinen laki heijastaa evankeliumin ydintä ja hakee oikeutta vaikka tasa-arvon muodossa, niin silloin kirkon on aika kummallista jäädä hannaamaan vastaan. Tässä laissa on nähdäkseni kysymys myös siitä. Mitä tulee tähän keskusteluun uskonnonharjoittamisesta jumalanpalveluksessa, en ihmettele, jos se aiheuttaa hämmennystä. Jokaisella ihmisellä on oikeus harjoittaa omaa uskontoaan meidän lainsäädäntömmekin puolesta, mikä on loistava asia. Jumalanpalveluksissa harjoitetaan sekä yksilöllistä uskonnonharjoittamista että yhteisöllistä, ja vähintäänkin siihen yhteisölliseen pappi kyllä osallistuu ja hänen tulee osallistua. Mutta se ei saa olla esteenä nyt tämän lain järkevälle käsittelemiselle, nimittäin tässä laissa ei käsittääkseni ole asiallisesti ottaen kysymys opista, vaan työoikeudesta, asiallisista työoloista ja työjärjestyksestä. Opillinen kysymys siitä, tekevätkö miehet ja naiset jumalanpalveluksessa pappeina rinnakkain töitä, on jo ratkaistu, siitä ei enää tarvita opillista kannanottoa. Mutta työjärjestykseen tarvitaan, ja juuri se lainsäädäntö on se, johon me tässä laissa nyt sitten kirkkolain osalta otamme kantaa. Lehtorin virasta: olen toiminut molemmissa viroissa, lehtorin ja papin virassa, olen sen verran vanha. Käytännön kokemuksesta sanon, että oli säälittävää katsoa vierestä, kun töitä oli valtavasti, kun niitä pappien kesken jaettiin, itse ei voinut siihen osallistua lehtorina ollessani. Työmäärä lisääntyi pappisvihkimyksen jälkeen ratkaisevasti ja se liittyi siihen, että minut vihittiin virkaan hyvin pian sen jälkeen, kun virka avautui naisille. Koulutus oli kuitenkin aivan sama ja käytännön tehtävissä vain tehtiin jako sukupuolen perusteella. Tällaisena virkana lehtorin virka on vanhentunut. Ne tehtävät, joita lehtorina tein, eivät ole minnekään vanhentuneet ja ajattelen, että ei ole ollenkaan haitaksi, vaan hyvä asia, jos diakonaattiuudistusta pohdittaessa mietittäisiin kirkon opetusviran osalta, onko siellä tarvetta esimerkiksi katekeetan viralle. Mikä olisi tulevaisuudessa koulutus tähän virkaan. Vielä lopuksi tämä edustaja Huovisen esiin ottama kohta kilpailukiellosta sivulla 48, joka teillä saattaa olla vielä auki. On todella aika jyrkkä muotoilu, jos papin osallistuminen jonkin yhteisön toimintaan jää suurennuslasin alle. Papille on mielestäni eduksi, että hän osallistuu vaikka mihin toimintaan, jollei muuten niin opiskelumielessä. Mutta jos pappi on järjestämässä kilpailevaa toimintaa niin se voidaan, jos niin halutaan, todeta sellaiseksi, jota ei pitäisi suosia tai tehdä. Kirkko joutuu tietenkin niitä omia rajojaan hiukan katsomaan ja miettimään, se on aivan selvä, enenevässä määrin maailman muuttuessa erilaisten jatkuvasti uusien yhteisöjen syntyessä. On kaikille etu, että jokainen löytää oman yhteisönsä, jossa on kulloinkin paras toimia. Kirkon ei tarvitse olla ikään kuin toiminta-alustana kaikelle mahdolliselle, mutta ei tarvitse myöskään olla tuomitsemassa muita yhteisöjä. Tältä osin on hieno asia, jos kenttä saa olla vapaa, mutta rajat ovat selkeät. Kipu voi olla kerralla kovempi, kun joutuu ylittämään jonkun rajan, sen jälkeen olo on levollisempi. Vielä haluan sanoa, että von Boehmin muistio on erinomainen työoikeuden soveltamisen näkökulmasta, joka on se tärkein tätä lakia käsitellessä.


Paluu