Puheenvuoro
(Tarkistamaton)


Repo Matti, piispa

Otsikko:
Kirkon ulkoasiain neuvoston toimintakertomus 2013, perustevaliokunnan mietintö 1/2014

Täysistunto:
Perjantaina 9 päivänä toukokuuta 2014 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, hyvät kirkolliskokousedustajat. Perustevaliokunta kiinnittää mietintönsä lopussa huomiota kaiken ekumeenisen yhteydenpidon selkeästi määriteltyihin tavoitteisiin ja tehtäväksiantoon. Toiveen taustalla on vuosikertomuksesta ilmenevä ekumeenisten suhteiden laaja-alaisuus ja erilaisten neuvottelukuntien määrä. Ei ehkä ole helppo hahmottaa, mitä kussakin kanssakäymisessä tavoitellaan. Etenkin teologisten oppikeskustelujen kohdalla nousee helposti kysymys, mihin tähdätään ja kannattaako nähdä vaivaa. Joitain vuosia sitten hyväksytyssä kirkon ekumeenisessa strategiassa nimeltä "Meidän kirkko, ykseyttä etsivä yhteisö" nimetään ekumeenisen liikkeen yleinen tavoite, kirkon näkyvä ykseys. Se toteutuu yhteisen ehtoollisjumalanpalveluksen viettämisenä ja ilmenee yhteisenä todistuksena ja palveluna. Kristittyjen suunta on kohti yhteyttä, ei erillisyyttä. Yhteinen ehtoollisen sakramentti ennakoi sitä juhlaa, jota Herra kutsuu viettämään hänen valtakunnassaan. Luterilaisen käsityksen mukaan ykseys edellyttää yksimielisyyttä evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Siihen sisältyy riittävä yksimielisyys paitsi uskon pääkohdista, myös virasta, joka jumalanpalveluksia toimittaa. Strategian mukaan yhteinen ehtoollinen on ykseyspyrkimysten tavoite, ei väline saavuttaa yhteisymmärrystä. Opillisia kysymyksiä ei voida ohittaa, vaan tulee kulkea pitkämielisesti niiden halki. Sen sijaan yhteinen palvelu ja toimiminen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta on mahdollista ja suorastaan ekumeeninen velvollisuus, vaikkei opista oltaisi samaa mieltä. Eri kumppanien kanssa voivat tavoitteet matkan varrella täsmentyä ja muuttua. Se mikä oli aluksi vain etäisenä ajatuksena, voi tulla mahdolliseksi keskustelun edetessä.

Karkeasti ottaen teologiset oppikeskustelut voidaan jaotella yhdessä lipastossa kolmeen vetolaatikkoon tavoitteidensa mukaan. Ensimmäisessä laatikossa on kirkkoja, joiden kanssa opettelemme tuntemaan toisiamme. Kerromme, keitä olemme, mitä uskomme ja millä perusteella asioita arvioimme. Tunnistamme yhteisiä ja eriäviä käsityksiä, pyrimme selvittämään, mitä tarkoitamme, jotta näkisimme, mistä olemme yhtä mieltä ja jotta yhteisymmärryksemme lisääntyisi. Tällaisia keskusteluja käymme yhtä aikaa useiden kumppaneiden kanssa esimerkiksi Kirkkojen Maailmanneuvostossa. Käymme niitä myös kahden kesken, esimerkiksi ortodoksisten kirkkojen kanssa. Ensi syksynä neuvottelemme jälleen Venäjän kirkon kanssa. Tämä dialogi on merkittävästi auttanut meitä ymmärtämään paitsi ortodoksiaa, myös omaa luterilaisuuttamme. Neuvottelu Suomen ortodoksisen kirkon kanssa puolestaan tuo kaksi samassa yhteiskunnassa toimivaa kirkkoa keskustelemaan uskosta ja yhteisistä haasteista. Yhteinen ehtoollisjumalanpalvelus ei kuitenkaan ole ortodoksien kanssa näköpiirissä. Ensimmäiseen laatikkoon kuuluvat myös keskustelut helluntaiherätyksen, vapaakirkon ja baptistikirkkojen kanssa. Olemme oppineet paljon toisiltamme ja toisistamme, mutta meillä on ratkaisevia näkemyseroja Pyhästä Kasteesta ja sen merkityksestä ihmisen pelastuksen kannalta. Meillä ei ole näkyvissä myöskään yhteistä ehtoollisen viettoa. Siitä huolimatta monin paikoin Suomessa ovat seurakunnat jo voineet toteuttaa yhteisiä evankelioimisen tai diakonian hankkeita näiden kirkkojen kanssa. Ne ovat merkkejä siitä, että meillä on paljon yhteistä hengellistä perustaa.

Toiseen vetolaatikkoon kuuluvat dialogit, joissa jumalanpalvelusyhteys näyttää mahdolliselta saavuttaa. Ehtoollisyhteyttä kohti edetään askel kerrallaan sanan ja rukouksen yhteydestä poistamalla sakramentteja koskevaa erimielisyyttä. Tällainen on dialogi roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Olemme havainneet, että ratkaisevia opillisia eroja ei ole kasteesta tai ehtoollisesta sakramentteina. Sen sijaan sakramentaalisesta pappeudesta oikean ehtoollisen vieton edellytyksenä vallitsee näkemyseroja. Tähän ryhmään kuului myös vielä äskettäin dialogi metodistikirkkojen kanssa. Mutta joitain vuosia sitten saavutettiin sen tason yhteisymmärrys, että kirkolliskokous saattoi päättää ehtoollisyhteydestä ja pappisviran ja diakonian viran ja piispan viran vastavuoroisesta tunnustamisesta. Metodistidialogi alkoi tuntemaan oppimisella, mutta pian kävi ilmi, että tavoitteet voitiin asettaa syvemmälle.

Kolmas vetolaatikko sisältää dialogeja kirkkojen kanssa, joilla on jo ehtoollisyhteys, mutta neuvotteluja käydään yhteyden syventämiseksi eri tavoin käytäntöjen osalta. Tällaisia ovat keskustelut Porvoon kirkkoyhteisön anglikaanien kanssa samoin kuin Suomessa toimivien metodistien kanssa. Meillä on jo pitkälle menevät sopimukset, jotka sisältävät ehtoollisyhteyden ja virkojen keskinäisen tunnustamisen, mutta yhteyden tulee edelleen kasvaa käytännössä. Anglikaanien kanssa keskustelemme esimerkiksi diakonian virasta sekä itse diakoniasta kirkon työnä. Metodistien kanssa on vielä puhuttava kirkon jäsenyydestä. Anglikaanien kanssa voimme pitää toisen jäseniä myös ominamme. Myös Saksan evankelisen kirkon kanssa käydään säännöllisiä neuvotteluja, jotka sisältyvät keskinäiseen sopimukseemme. Ensi kesänä jatketaan neuvotteluja paitsi teologiasta myöskin seurakuntatyöstä Saksassa ja Suomessa. Tähän ryhmään voi katsoa kuuluvan myös kaikki ne neuvottelut, joita käymme Luterilaisen Maailmanliiton toisten jäsenkirkkojen kanssa. Vaikka meillä on ehtoollisyhteys, on meillä kumppaneidemme kanssa käytännön yhteistyön kysymyksiä, jotka vaikuttavat esimerkiksi kirkkomme lähetysjärjestöjen toimintaan. Yhteinen jumalanpalvelus ohjaa syvempään voimavarojen jakamiseen sekä yhteiseen todistukseen ja palveluun. Porvoon sopimuksen anglikaanien kanssa osallistumme säännöllisesti toistemme kirkoissa piispan virkaan vihkimiseen. Kätten päälle paneminen on näkyvä merkki yhteydestä, jonka sisäpuolella kehitämme yhteistä toimintaa. Esimerkkinä mainitsen Tampereen ja Manchesterin hiippakuntien hyvin käynnistyneen yhteistyön rippikoulujen alalla. Yhteisiä leirejä on pidetty jo muutaman vuoden ajan. Siitä vallitsee kuitenkin näkemysero, kuka voi toimittaa konfirmaation. Tämä kätten päälle paneminen ymmärretään vielä jossain määrin eri tavoin.

Kolmannessa laatikossa olevien kirkkojen kanssa vallitsee jo näkyvä ykseys, jota strategiamme mukaan tavoitellaan. Mutta onko se jo täysi yhteys? Voidaan kuvitella vielä neljäskin laatikko. Siellä ei tosin näytä olevan vielä mitään, ehkä vain hajanaisia hahmotelmia. Seuraava askel kohti täyttä ykseyttä olisi luoda sisarkirkkojen kanssa yhteisiä päätöksen tekemisen rakenteita. Siihen on ekumeenisessa liikkeessä kehitetty erilaisia malleja. Kirkkojen Maailmanneuvosto ja Luterilainen Maailmanliitto ovat kirkkojen instrumentteja niiden yhteisiä hankkeita varten. Niissä tehdään päätöksiä yhteisestä toiminnasta, mutta ei kuitenkaan jäsenkirkkojen toiminnasta. Porvoon kirkotkin ovat sitoutuneet kuulemaan toisiaan ennen kuin tekevät suuria ratkaisuja. Kuuleminen ei ole vielä aivan sama kuin yhteinen sitova päätöksenteko. Sellainen saattaakin jäädä vain ideaksi, sillä realistisempaa on, että kirkot pysyvät autonomisina myös silloin, kun ne sitoutuvat riippuvuuteen toisistaan. Tosiasiassa tämä onkin nykyään vallitseva tapa kuvata näkyvän ykseyden tavoitetta. Ehkä jotain samaa on pienoiskoossa myös siinä, mitä omassa kirkossamme tavoittelemme seurakuntarakenteen uudistuksella. Paikalliset seurakunnat sitoutuvat toisiinsa, vaikka niillä on oma päätöksentekojärjestelmä. Ne jakavat resursseja yhteisessä palvelussa ja antavat yhteisen todistuksen uskostaan, koska ovat kukin osa samaa kirkkoa. Siinä ne pysyttelevät, koska niitä sitoo yhteinen usko, jota vietetään Pyhän Ehtoollisen sakramentissa. Arvoisa arkkipiispa, kirkon ulkoasiain neuvoston vuosikertomus antaa kattavan kuvan ekumeenisista suhteistamme. Riippumatta siitä, mikä taho raportoi kirkolliskokoukselle, on toivottavaa, että kokous saa myös jatkossa katsauksen teologisten oppikeskustelujen tuloksista.



Paluu