Puheenvuoro



Vikström Björn, biskop

Otsikko:
Parokiaalijärjestelmän kehittäminen, hallintovaliokunnan mietintö 2/2011 kirkkohallituksen esityksestä 1/2011

Täysistunto:
Perjantaina 6 päivänä toukokuuta 2011 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät ystävät. Nyt kun huomaatte, että siinä tulee esitys, niin joku varmaan pelkää että tästä tulee pitkä puhe, mutta, hyvät ystävät, ei se välttämättä ole niin kovin pitkä. Se saattaa vain tuntua siltä. Lähetekeskustelussa totesin jo, että kirkkohallituksen selvitys oli hyvä siinä mielessä, että se antaa kartoituksen ongelmista. Mutta sitten se tavallaan antaa periksi niiden edessä, todetaan vain, että asialle ei voi mitään tehdä. Ei ainakaan lyhyellä perspektiivillä. Valiokuntaa haluan kiittää siitä, että sen valiokuntamietintö ottaa muutaman askeleen eteenpäin. Kuitenkin sitten loppuponsi, siihen sisältyy vakava luottamus siihen, että kirkkohallitus kuitenkin työryhmiensä puitteissa olisi halukas ottamaan ne askeleet, missä selvitetään nämä eri vaihtoehdot. Toivoisin, että tämä ponsi olisi ollut vähän selvempi. Mutta palataan siihen. Minusta kuitenkin myös mietinnän lukemisen jälkeen on aihetta selvittää, mistä näissä ponsissa oikein oli kyse. Selvityksessä sanotaan, ja mietinnössä kerrataan tämä asia, että lähdetään liikkeelle toisesta ponnesta. Kuitenkin hetki myöhemmin tekstissä todetaan, kun halutaan kertoa, miksi ollaan valittu tietty näkökulma ja tietty tapa käsitellä aihetta, niin lähdetään siitä, että kyse olisi parokiaaliperiaatteesta luopumisesta. Tämä löytyy mietinnön sivulta 2. Kuitenkin kummassakaan ponnessa ei ollut kyse parokiaaliperiaatteesta luopumisesta, eikä varsinkaan toisessa ponnessa, josta nyt tässä näköjään oli lähdetty liikkeelle. Jos katsotaan, mitä ponnet toivovat. Ensimmäisessä on kyse parokiaaliperiaatteen kehittämisestä. Eli mietitään sitä, olisiko syytä huomioida uusia mahdollisuuksia poiketa parokiaaliperiaatteesta tietyissä tilanteissa, kuitenkin niin että parokiaaliperiaate säilyy perusmallina. Sitten taas toisessa ponnessa, jos tästä nyt piti lähteä liikkeelle, siellä nimenomaan on kyse parokiaaliperiaatteen säilyttämisestä. Mutta se, että se tapahtuisi kirkon omilla ehdoilla, myöskin tilanteessa, kun kuntakenttä piirretään uusiksi valtiovallan toimesta.

Haluan alleviivata, että itsekin olen vahva parokiaaliperiaatteen kannattaja, ja kirkkohallituksen selvityksestä löytyykin hyvät perusteet sille, että tästä on hyvä pitää kiinni. Siihen on teologiset perusteet, tämä että kansankirkon tehtävä on, että Jumalan armo tulisi julistetuksi koko maan kansalle tai koko maan alueella. Ja myöskin kansankirkon ajatus siitä, että seurakunnan pitää olla avoin, ja toivon mukaan siihen olisi matalat kynnykset. Sitten ovat olemassa nämä taloudelliset ja hallinnolliset näkökulmat, siihen liittyen verotus, väestökirjanpito, hautauslaki, myös vaalijärjestelmän olisi siihen voinut laittaa. Ja ne tietysti aiheuttavat sen, että muutoksiin ei helposti voida lähteä. Ja sitten kolmanneksi on ihan tämä pragmaattinen näkökulma: systeemi toimii kuitenkin monessa mielessä vieläkin oikein hyvin. Se antaa mahdollisuuden siihen, että seurakunta voi tehdä yhteistyötä alueen muitten toimijoitten kanssa, päiväkotien, koulujen, yhdistysten ja niin pois päin. Joten siinä mielessä ei ole syytä hätiköidä. Tietysti myöskin se ihan pragmaattinen näkökulma, että me tiedämme mitä meillä on, mutta vaihtoehdot saattavat tuntua epävarmoilta.

Mennään sitten näihin kahteen ponteen. Ensimmäisessä oli siis kyse parokiaaliperiaatteen kehittämisestä. Tässä mietinnössä sanotaan, ja myöskin vähän kritisoidaan tätä kirkkohallituksen selvitystä, että se jättää ottamatta kantaa parokiaaliperiaatteen kehittämismahdollisuuksiin muuttuvassa yhteiskunnallisessa ympäristössä. Tätä olisin halunnut, että valiokunta olisi myöskin sitten enemmän painottanut omissa päätelmissään. Tiedämme kaikki, että meillä kirkossa on jatkuva ja kasvava paine tähän suuntaan, että parokiaaliperiaatteeseen pitäisi olla mahdollista tehdä poikkeuksia. Kuinka paljon, se on sitten toinen asia. Ja jos tämä nyt tällä tavalla saa tällaisen, mielestäni kuitenkin negatiivisen vastaanoton, niin me tietysti taas vuoden kuluttua joudumme käsittelemään samaa kysymystä uuden aloitteen toimesta. Eli minun mielestäni meillä pitäisi olla pikku hiljaa rohkeutta myöskin jotenkin purkaa tätä painetta. Olisi kysymys edelleen parokiaaliperiaatteen sisällä pysymisestä, olisi kyse vain siitä, milloin voitaisiin erillisen hakemuksen perusteella myöntää seurakuntalaiselle tietty mahdollisuus siirtää jotkut oikeudet toiseen seurakuntaan. Tähän on mielestäni kaksi toteuttamisvaihtoehtoa. On se raskaampi, joka kävi ilmi tästä kirkkohallituksen selvityksestä, jossa joudutaan kaikki verotussysteemit, väestökirjanpito ja niin poispäin muuttamaan. Joka tulee kalliiksi ja kestää monta vuotta. Toinen mahdollisuus, jota mielestäni olisi syytä selvittää, on se että olisiko mahdollista tehdä tämä kirkon omien systeemien sisällä. Niin että ei olisi tässä vaiheessa pakko puuttua näihin verotuskysymyksiin ja niin edelleen, vaan että kun on kyse luultavasti alkuvaiheessa vain muutamasta seurakuntalaisesta, että voitaisiinko tämä järjestää seurakuntien kesken jonkinlaisen clearing-systeemin mukaan, jolloin verotus, väestökirjanpito, hautausvastuu edelleen säilyisi siinä seurakunnassa missä henkilö asuu, mutta henkilö voisi siirtää esimerkiksi äänioikeutensa ja luottamustehtävissä toimimisensa toiseen seurakuntaan, jos hänelle se myönnetään. Tämäkin tietysti aiheuttaa kustannuksia, koska kirkko tietysti sitten itse joutuu pitämään kirjaa näistä jäsenistä. Esitän siis kysymyksen: onko jonkinlaisen etäjäsenyyden aika tullut kirkossamme? Nyt ehkä joku vitsiniekka voi sanoa, että kiitos, meillä on kyllä ihan tarpeeksi kirkosta etääntyneitä jäseniä jo kirkossa, mutta jos löydätte paremman sanan tälle, niin olkaa hyvät.

Vaihtoehdot ovat jo tiedossa ja ne tulivat hyvinkin ilmi sekä selvityksessä että äskeisessä puheenvuorossakin. Pienimmät ja ehkä helpoimmat asiat ovat ne, jotka tapahtuvat tietyn seurakuntayhtymän sisällä, siinä ovat luottamustehtävät, sitten on ollut puhe vieraskielisistä seurakuntayhteisöistä, venäjänkielinen, vironkielinen, kiinankielinen, esimerkiksi Helsingissä, missä tietty seurakunta hoitaa näitä, ja kuitenkin ne, esimerkiksi venäjänkieliset, jotka haluaisivat liittyä kirkkoon, eivät voi sitten liittyä siihen seurakuntaan, missä tätä toimintaa harrastetaan. Tämä on mielestäni yksi epäkohta. Ja sitten tietysti, jos halutaan yleensäkin säilyttää hyvä, toimiva seurakuntayhteys muuton jälkeen. Sitten on vähän laajempi kysymys, joka ei koske ainoastaan ruotsinkielisiä vaan myös suomenkielisiä, mahdollisuus kuulua oman kieliryhmän seurakuntaan lähialueella, lähimpään seurakuntaan, jos omalla paikkakunnalla ei ole sellaista. Sitten on myös esitetty tätä, että jotkut haluaisivat kuulua perheen kotiseurakuntaan, se on jo laajakantaisempi kysymys, koska se aiheuttaa myös kysymyksen siitä, kuka hoitaa toimitukset, ja niin poispäin. Sitten siinä tämän linjan päässä jossain on myöskin kysymys henkilöseurakunnasta, mistä edellisessä puheenvuorossakin oli kyse, mikä aiheuttaa paljon kysymysmerkkejä, mutta kuitenkin on, niin kuin me kaikki huomaamme, ajankohtainen kysymys.

No, kuulimme, että valiokunta kuitenkaan ei pidä näiden asioiden selvittämistä tarpeellisena. Yhtenä argumenttina tähän on, että nyt kun puhuttiin siitä, että luottamusmiehet voisivat säilyttää paikkansa ainakin vaalikauden loppuun, että tämä rapauttaisi seurakunnan itsehallinnon periaatetta. Tämä on minusta hyvin vahva sanonta, enkä välttämättä näe tätä vaaraa näin isona. Luultavasti olisi kyse vain muutamasta henkilöstä, ja jos tämä henkilö myös saisi mahdollisuuden tulla valituksi, sehän olisi sitten kiinni äänestäjistä, että antaisivatko he hänelle tällaisen oikeuden. Valiokunta toteaa myös, että yhtymässä seurakunnan itsehallinto ilmenee lähinnä toiminnallisena itsenäisyytenä, ja huomaan, että he tässä kyllä ajattelevat, että tämä antaisi mahdollisuuden vähän toisenlaiseen tulkintaan, joka ei ehkä nyt rapauttaisi tätä itsehallintoa niin valtavasti. Tätä johtopäätöstä ei kuitenkaan mietinnössä tehdä. Minusta päinvastoin näitä vaihtoehtoja pitäisi selvittää, ja mielellään niin että ne selkeämmin tulisivat esille myös ponnessa.

Sitten toinen ponsi, jossa oli kyse siitä että parokiaaliperiaate säilytetään, mutta kirkon omilla ehdoilla, jos näitä suuria kuntia muodostetaan. Me tiedämme, että nyt ne muutokset vaikuttavat suoraan seurakuntatalouksien kokoon. Haluammeko siis mahdollistaa poikkeuksia tästä? Jos, niin se täytyy myös kirjata lainsäädäntöön. Esimerkiksi niin että useampia yhtymiä tai itsenäisiä seurakuntia toimisi vierekkäin yhden suurkunnan alueella. Ehkä niillä täytyisi olla sama veroprosentti, mutta kuitenkin annettaisiin mahdollisuus siihen, että kokoa ei kasvateta suunnattomasti. Tässä haluaisin kiittää mietintöä siitä, että sivuilla 4 ja 5 tosiaan nyt ensimmäisen kerran erotetaan kunnolla toisistaan ne kaksi pontta. On kohta A ja kohta B. Tässä on nyt kyse kohdasta B, jossa viitataan siihen, niin kuin tiedetään, että monessa asiakirjassa on puhuttu siitä että kirkossa pyritään toisaalta yhteistyötasoihin, jotka toimivat isolla alueella, isoissa yksiköissä, siinä on tukitoimet, ja sitten perustaso, jossa olisi varsinainen seurakuntatoiminta. Tätä niin sanottua suuruuden ekonomiaa on tarjottu sekä kirkkohallituksen että myös hiippakuntiemme puolesta seurakunnille ratkaisuksi niiden ongelmiin. Tämä takaisi, että seurakunnilla olisi riittävä taloudellinen pohja, se mahdollistaisi työvoimaresurssien järkevämmän käytön, se vapauttaisi, kuulemma, enemmän henkilöstöresursseja hengelliseen työhön. Mutta tutkimustulokset ovat huolestuttavia ja näyttävät, että näin nyt ei välttämättä ole käynytkään. Taloudellinen tilanne näissä seurakunnissa, jotka ovat yhtyneet, ei ole parempi. Ja varsinkin sen jälkeen kun nämä porkkanarahat on käytetty loppuun, se on paikka paikoin jopa huonompi kuin ennen. Eikä näitä resursseja ole välttämättä vapautettu hengelliseen työhön. Eli ongelma ei ole niin helposti ratkaistavissa kuin joskus luullaan. Mietinnössä viitataan hiippakunta- ja rovastikuntamalleihin, mutta ne mielestäni kuitenkin ovat aivan samaa linjaa, tätä suuruuden ekonomiaa.

Jos nyt, kun on puhuttu tästä tulevaisuusselonteosta ja sen kolmesta mallista siellä lopussa, voimme todeta, että tämä esitetty malli sopii tähän asiakas- ja palvelupainotteiseen kirkkokäsitykseen. Tärkeä on palvelu, ei, kuka sen tuottaa. Kirkkoon kuuluminen painottuu, ei se, että joku kuuluu tiettyyn seurakuntaan. Työvoiman ja palvelujen tehokas hallinnointi ylhäältä alas on tässä periaatteena. Mutta haluammeko tällaisen kirkon, joka toimii jonkinlaisena konsernina, jossa seurakunnat ovat vain toimipisteitä? Ja ennen kaikkea, haluammeko itse vaikuttaa seurakuntatalouksien kokoon vai antaudummeko haasteiden edessä? Tästä meidän pitäisi keskustella. Kiitos.


Paluu