Puheenvuoro



Rainerma Keijo, edustaja

Otsikko:
Kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 5/2008)

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä marraskuuta 2008 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Perustuslain ja siitä johdetun kirkkolain 2:2 säätää kirkolle yksinoikeuden ehdottaa kirkkolakia kaikesta mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, sekä kirkkolain muuttamista ja kumoamista. Aloitteellisuutta ja suoranaista vaatimusta kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamiseen on tullut runsaasti myös kirkon ulkopuolelta. Perustuslaki julistaa kuitenkin meille rauhaa. Saamme tässäkin ilman paniikkia etsiä kirkon parasta. Myös kirkkolain tulkinnassa on tullut kyseenalaista apua kirkon ulkopuolelta. Kysymyksiä herättää esimerkki, johon saamassamme oheismateriaalissa viitataan. Kyseisessä tapauksessa tuomiokapituli oli katsonut kirkon laissaan ilmaisemaan uskoon perustuen, ettei papilla ollut kelpoisuutta kappalaisen virkaan. Hallinto-oikeus oli kumonnut tuomiokapitulin päätöksen perustuslain ja yhdenvertaisuuslain syrjintäkiellon perusteella, ja huomatkaa, sillä perusteella, että kirkon tunnustus tai sen ilmaus kirkkolaissa on tältä osin puutteellinen. Kirkon ulkopuolinen taho edellyttää tarkistuksia kirkon uskoon ja tunnustukseen. Mielestäni Kirkkohallituksen esityksestä puuttuu teologinen ja kirkko-oikeudellinen tarkastelu. Mitä lakitasoisen sääntelyn vaatimus kirkon asioissa oikein merkitsee? Näihin kysymyksiin ainakin perustevaliokunta joutunee lausunnossaan paneutumaan. Kiinnitän Kirkkohallituksen esityksessä huomiota neljään kohtaan, joista keskusteltiin myös vuosi sitten.

Ensimmäiseksi. Kirkkohallituksen edellisen esityksen kaltaisena on säilynyt esitys lehtorin viran lakkauttamisesta. Tästä mm. sivulla 19. Se lakkautuu kuin lakipaketin sivutuotteena. Kirkko, joka muutoin puhuu kauniisti maallikkoudesta, lakkauttaa ainoan maallikkoteologin viran, mitä sillä on, ja astuu jälleen askeleen pappiskeskeisyyteen. En pidä ratkaisua hyvänä tämän erinomaisen lehtorin viran suhteen. Mielestäni se kuitenkin on jotenkin hyväksyttävissä siksi, että ehdotuksen mukaan - näin mm. sivulla 19 - seurakuntien on mahdollista perustaa vastaavia kasvatuksen, opetuksen ja sielunhoidon virkoja. Näistä tehtäväkuvaltaan täsmäytetyistä seurakuntateologeista on jo nyt hyviä kokemuksia.

Toisekseen kirkkohallituksen esityksessä kiinnitän huomiota seuraavaan. Keskustelua on herättänyt esityksen kirkkolain 27 §:ksi ehdotettu Kilpailevan toiminnan kieltäminen. Kysymys on ennen muuta ilmaisun "kilpaileva toiminta" vaikeaselkoisuudesta ja tulkinnanvaraisuudesta. Ilmaisua on mielestäni selkiytettävä. Jos kysymys on kilpailevasta toiminnasta taloudellisen hyödyn tavoitteluna, mielestäni se on syytä kirjoittaa auki. Näin esityksen tämä kohta mielestäni olisi hyväksyttävissä.

Kolmanneksi. Perustelakivaliokunnan arvioitavaksi tulee mm. se, mitä pappisviralle merkitsee viran tarkastelu yksinomaan virkamiesoikeudellisista lähtökohdista. Papin virka liittyy aina pappisvirkaan, joka on teologinen käsite. Ja tältä osin kysymys on kirkon oppia sivuavasta sääntelystä, joihin perustuslain vaatimusten ei voida katsoa varsinaisesti kohdistuvan. Valmisteluissa on - kuten edellä viittasin - kuitenkin tuotu esiin kirkon oppiin perustuvien rajausten toteutumiseksi lakitasoisen normin tarve. Edellytetään siis kirkon tunnustuksen säätämistä tarkemmin kuin mitä se nyt laissa on ilmaistuna. Kirkkolain alussahan kirkon tunnustus ja oppi on lakiin säädettyinä niin kuin se on katsottu voitavan säätää. Nyt sille edellytetään tarkistuksia ja selityksiä. Kysymys on teologisesta, ei juridisesta asiasta. Samassa yhteydessä viitataan riittävän suuren yksimielisyyden vaatimukseen ikään kuin viitteenä kirkon heikkouteen saavuttaa nykyoloissa riittävää yksimielisyyttä. Valtiovallalle ei ole ollut ongelma se, että kirkon perustehtävä on uskonnollinen. Onko uskonnonharjoitus tullut kirkon ongelmaksi? Otan esimerkin toisesta yhteydestä, siitä, mihin virkamiesoikeudellinen painotus voi johtaa. Oulun hiippakunnan tuomiokapituli toteaa erään oikeustapauksen yhteydessä, johon täällä ilmeisesti jo viitattiinkin näin: "Pappi voi siten toimittaa jumalanpalveluksen osallistumatta itse lainkaan uskonnon harjoitukseen." Tällainen tilanne ei tuomiokapitulin mukaan ole toivottavaa kirkon kannalta ja jos sellaista esiintyy, on se poikkeuksellista mutta mahdollista. Siteeraan vielä uudelleen: "Pappi voi siten toimittaa jumalanpalveluksen osallistumatta itse lainkaan uskonnon harjoitukseen". Oulun tuomiokapitulin mukaan seurakunnan viranhaltijat - ja jälleen lainaus - "järjestävät seurakuntalaisille uskonnon harjoittamista". Tämä kapitulin kielenkäyttö voi olla virkamiesmäistä, mutta uskon yhteisölle ja kirkkojärjestyksellekin se on vierasta. Kirkkomme jumalanpalvelus pappisvihkimyksestä alkaen on rakennettu siten, että siinä seurakunta ja pappi yhdessä harjoittavat uskontoa.

Ja neljäs seikka johon kiinnitän huomiota. Merkittävin muutos Kirkkohallituksen käsillä olevassa esityksessä verrattuna vuoden takaiseen on syrjintäpykälän, siis kirkkolaki 6:19, poistaminen. Näin se oli aikaisemmassa esityksessä. Tosin sen entistä sisältöä on yhä esityksen perusteluissa sivuilla 8-10. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että kirkon uskon ja opin määrittely kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä on nykyisellä tavalla eri tahojen mukaan riittämätön. Sen suhdetta yhteiskunnan lainsäädäntöön ja sovellutuksia on ryhdyttävä kirjaamaan kirkkolakiin. Jos ja kun virkasuhteiden perusteista säädetään kirkkolaissa, tulisi siksi myös syrjintäsäännös sisällyttää kirkon omaan lakiin. Vain siten kirkko voi huomioida lain valmistelussa omasta tunnustuksesta johtuvat erityispiirteet. Ja nämä koskisivat tässä kohdassa mm. seuraavia asioita. Kirkon työntekijöiltä edellytettävää kirkon jäsenyyttä. Näkemykseni mukaan jäsenyyttä tulisi edellyttää kirkon kaikilta työntekijöiltä. Toisekseen kirkon työntekijöiltä tulee edellyttää sitoutumista kirkon oppiin ja tunnustukseen. Ja kolmanneksi syrjintäsäännöksen tulee sisältää myös määrittelyn siitä, mikä on kirkkomme uskonnonharjoitusta. Näin siksi, että uskonnollinen yhdyskunta päättää itse uskonnonharjoituksestaan. Toisekseen koska kirkossa on epäselvyyttä siitä, mikä on uskonnonharjoitusta ja ketkä siinä ovat osallisina. Ja kolmanneksi uskonnonharjoitus on määriteltävä myös siksi, että tasa-arvolakia sen lain toisen pykälän rajaussäännöksen mukaan ei sovelleta kirkkomme uskonnonharjoitukseen.

Itselleni on ollut vaikea ymmärtää sitä, miksi esityksen perusteluissa annetaan ymmärtää, ettei rajaussäännös enää koske meidän kirkkoamme. Laki on mitä on, kirkkomme ratkaisuista huolimatta. Jos esimerkiksi jumalanpalveluksemme ovat uskonnonharjoitusta, niihin ei tule soveltaa tasa-arvolakia. Kun otamme kantaa siihen, mikä kirkossamme on uskonnon harjoitusta, emme ota kantaa esimerkiksi naispappeuteen tai parisuhdekysymykseen. Mutta varmistamme sen, ettei uskonnonharjoituksesta, esimerkiksi jumalanpalveluksesta tule taistelukenttää, missä ratkaisuja haetaan tuomioistuimissa ja virasta erottamisilla. On ilmeisen välttämätöntä, että syrjintäkieltoa koskevaan lainkohtaan sisällytetään myös määrittely uskonnon harjoituksesta esimerkiksi siten, että sillä tarkoitetaan kirkkolain 4 luvun ja kirkkojärjestyksen 6 luvun sisältämää toimintaa. Toivon että perustevaliokunta lausunnossaan ja lakivaliokunta mietinnössään selkiyttää niitä kirkon omista lähtökohdista nousevia hyväksyttäviä perusteita, jotka syrjintäkiellon yhteydessä on huomioitava ja sisällyttää ne kirkkolakiin.


Paluu