Puheenvuoro



Tuominen Hans, edustaja

Otsikko:
Lapsen oikeudet ja lapsivaikutusten arviointi kirkossamme (Edustaja-aloite 5/2009)

Täysistunto:
Keskiviikkona 6 päivänä toukokuuta 2009 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Reilu kuukausi sitten muutamilta tytöiltä ja pojilta kysyttiin, mitä terveisiä lähettäisit arkkipiispalle: miten seurakunnan toimintaa ja kirkkoa pitäisi uudistaa. Yksi alakouluikäinen tyttö vastasi reippaasti: ”Aluksi haluan sanoa, että en kyllä tiedä mikä on arkkipiispa. Mutta sellaisia terveisiä voisin lähettää, että ainakin saarnat voisivat kirkossa olla sellaisia, että niistä ymmärtäisi edes jotain. Olen kuullut kolme saarnaa, jotka eivät nukuttaneet.” Väkevää ja viiltävää analyysiä lapsen suusta.

Vaikka esimerkki ehkä hieman hymyilyttää, mielestäni tytön vastauksessa kiinnostavaa on se, että hän kohdistaa uudistustarpeen seurakuntamme jumalanpalvelukseen, siis aivan toimintamme ytimeen. Hän ei pyydä lisää kerhoja, ei retkiä, ei myöskään lisää toimintaa oman ikäisille. Tätä tarjontaa on jo seurakunnassa riittävästi. Tyttö ei ehdota että jumalanpalveluksessa pitäisi olla hauskaa, kivaa, viihdyttävää tekemistä. Hän vain yksinkertaisesti toivoo, että ymmärtäisi edes jotain. Ei kai tämä ole liikaa vaadittu?

Missä lapsi voi sanoa tämäntapaisen kokemuksensa ääneen? Kuka pitää huolen siitä että se tulee kuulluksi? Miten lapsen mielipide tai lapsen etu otetaan ylipäätään huomioon? Kykenemmekö muuttamaan toimintaamme, jos lapsen näkökulma tai hänen etunsa niin vaatii?

Tänä vuonna vietetään YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 20-vuotisjuhlavuotta. Tämä maailman laajimmin hyväksytty ihmisoikeussopimus velvoittaa meitä kaikkia noudattamaan sopimuksen 54 artiklaa ja sen neljää yleistä periaatetta, jotka ovat:
1. Kaikki lapset ovat tasa-arvoisia.
2. Lapsen etu on ensisijainen kaikessa päätöksenteossa.
3. Lapsella on oikeus hyvään elämään.
4. Lapsen näkemykset on otettava huomioon.

On tärkeää ja jopa välttämätöntä kysyä ja arvioida, miten lapsen oikeudet toteutuvat kirkossamme? Miltä kirkkomme oppi ja käytäntö näyttäytyvät lapsen oikeuksien näkökulmasta? Missä olemme käytännön työssä onnistuneet, missä on tarkistamisen varaa?
Nostan tässä lähetepuheenvuorossani ensin muutamia näkökulmia, jotka mielestäni on otettava huomioon, kun selvitämme lapsen oikeuksia. Tämän jälkeen avaan hieman, mitä tarkoitetaan lapsivaikutusten arvioinnilla ja mitä se voisi merkitä käytännössä. Lopuksi esitän meille jokaiselle haasteen lapsiystävällisestä teosta.

Unisefin entinen pääsihteeri, J.P. Grant on todennut: ”Lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus", siis lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus. Aikuisten tehtävänä on huolehtia, että lapsen oikeudet toteutuvat. YK:n lapsen oikeuksien sopimus lähtee ensinnäkin siitä, että lapsella on oikeus erityiseen suojeluun ja huolenpitoon. Ajattelen, että sama periaate nousee ja on vahvasti läsnä myös siinä Uuden testamentin meille niin tutussa lasten evankeliumissa, kun Herramme totesi opetuslapsilleen: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.” Jeesus nosti lapsen keskelle, keskiöön: aikuisten takaa, syrjästä. Ajan yhteiskunnan käytänteiden vastaisesti hän asetti lapsen esikuvaksi. Tapa, jolla lapsi ottaa vastaan Jumalan ihmeelliset lahjat ja Hänen valtakuntansa salaisuudet on annettu meille aikuisille hengellisyyden esikuvaksi. Siis meidän tulee ottaa oppia lapsista. Toisaalta Jeesus tahtoi näyttää, miten meillä aikuisilla on erityinen velvollisuus suojella lapsia, ottaa heidät syliin, luoda turvallinen kasvuympäristö, pitää heistä huolta, siunata heitä.

Tehtävämme on siis toisaalta suojella lapsuutta, mutta myös samalla antaa lapsen kasvulle tilaa. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 27. artikla korostaa lapsen oikeutta riittävään ruumiilliseen, henkiseen ja hengelliseen, moraaliseen ja sosiaaliseen elintasoon. Erityisesti tämän taloudellisen laman myllerryksessä meidän tulee tukea niitä lapsia ja perheitä, joiden elämä on jokapäiväistä kamppailua arjen huolten keskellä, niitä perheitä, jotka elävät sosiaalihuollon tai lastensuojelun piirissä. ”Voimme hyvin, jos perheet ja lapset voivat hyvin” totesi piispa Peura kuntien ja seurakuntien yhteisessä varhaiskasvatusfoorumissa maaliskuussa.

Kirkossamme tahdomme tukea perheitä ja koteja arjen keskellä. Toisaalta tahdomme kunnioittaa myös vanhempien valintoja. Eilen keskustelimme kummien asemasta ja myös kasteen tärkeydestä. Haluaisin kannustaa meitä siihen, että vanhempien uskonnonvapauden kunnioittamisen rinnalla voisimme rohkeasti sanoa – myös kirkkoon kuulumattomille – sallikaa lasten tulla kolmiyhteisen Jumalan luokse. Uskallammeko sanoa, että lapsella on oikeus kasteeseen? Uskallammeko väittää, että tämä oikeus on kristillisen uskomme mukaan jopa uskonnonvapautta vahvempi? Kerrommeko rohkeasti, mitä uskomme mukaan kasteessa meille luvataan, lahjoitetaan ja annetaan?

Tässä ajassa meidän tulee kirkossamme rohkeasti puolustaa lapsen oikeutta omaan uskontoon ja sen harjoittamiseen. Tähän myös arkkipiispa viittasi helmikuun piispainkokouksen puheenvuorossaan. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on oikeus ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Sopimuksen 14. artikla kunnioittaa myös vanhempien oikeutta ja velvollisuutta antaa lapselle ohjausta tämän oikeuden toteutumisessa. Lapsella on siis oikeus kasvaa kristittynä sekä myös oikeus saada ohjausta tähän – eli kristillistä kasvatusta.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa helposti kuitenkin annetaan kuvaa uskonnollisen vapauden ihanteesta, johon lapsia tulisi ja pitäisi ohjata. ”Lapsi saa sitten itse isona päättää ja valita”, todetaan. Lapsi ei elä tyhjiössä, niin kuin hyvin tiedämme. Uskonto ei ole asia, joka vain valitaan. Siihen kasvetaan sitä harjoittamalla ja opettelemalla. Erityisesti kannan huolta siitä, että toisissa päiväkodeissa ja kouluissa systemaattisesti ajetaan alas kaikkea, mikä liittyy vähänkin kristilliseen uskoon. Syynä voi olla yksittäisten johtajien tai rehtorien omat vakaumukset tai toisaalta virheellinen käsitys siitä, mikä on uskonnon merkitys ihmiselle ja paikka monikulttuurisessa ympäristössä. Jos päiväkodissa tai koulussa on monen uskonnon edustajia, helposti kuvitellaan, että kaikki uskonnollisten symbolien ja käytäntöjen poistaminen on suvaitsevaisuuden nimissä oikea vaihtoehto. Niin kuin hyvin tiedämme uskontodialogin edellytys on oman uskonnon ja kulttuurin tunteminen sekä oma uskonnollinen identiteetti. Sekularismi ei auta solmimaan siltoja uskontojen välillä.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 29. artikla tähdentää, että lapsen opetuksen ja koulutuksen yhtenä tavoitteena on valmistaa lasta vastuulliseen elämään kaikkien kansallisuuksien ja uskonnollisten ryhmien kanssa. Monikulttuurisessa Suomessa on tärkeää, että lapsella ja nuorella on jatkossakin oikeus saada yhteiskunnan järjestämää uskontokasvatusta- ja -opetusta sekä tunnustaa omaa uskontoaan ja uskoaan. Tämä ei ole tulevaisuudessa välttämättä itsestään selvyys. Meidän tuleekin pitää lasten puolta ja uskoa siihen, että suvaitsevaisuuden edellytyksenä on itsemme, oman taustamme, kulttuurimme ja uskontomme tunteminen.

Tähän liittyy myös lapsen oikeus kirkon ja seurakunnan jäsenenä uskoa ja harjoittaa uskoaan ikänsä ja kehityksensä mukaisella tavalla. Hänen tulee saada kysellä, ihmetellä ja keskustella uskon asioista aikuisten ja ikäistensä kanssa. Hiljentyminen, rukous, Raamatun sana, jumalanpalvelus, lähimmäisestä ja luomakunnasta vastuun ottaminen ovat tärkeässä roolissa tytön ja pojan hengellisessä kasvussa. Nämä oikeudet ovat hoidettu kirkossamme verrattain hyvin. Samalla toivoisin, että joka seurakunnassa mietittäisiin mm. sitä, minkälaiseen jumalanpalvelukseen lapsi on tervetullut. Miltä jumalanpalvelus näyttäytyy lapsen silmin? Uskallan väittää, että mikä sopii aikuiselle, ei sovi aina lapselle. Mikä sopii lapselle, sopii aina aikuiselle. Jokaista jumalanpalvelusta ei tarvitse suunnitella lapsille ja nuorelle, mutta jokaisessa jumalanpalveluksessa tulee ottaa huomioon lapsi ja nuori. Tämä tarkoittaa selkeää ja ymmärrettävää kieltä, osallistumisen mahdollisuutta sekä riittävää havainnollistamista. Päämessun lisäksi seurakunnissa pitää tarjota riittävän monipuolista, erilaista jumalanpalvelus- ja hartauselämää.

Lasten pitää päästä myös ehtoolliselle vanhempien, isovanhempien tai kummiensa kanssa. Olen ollut aika ymmälläni tänä keväänä, kun olen kuullut tapauksia siitä, miten joissain seurakunnissa on pappeja, jotka eivät jaa lapsille ehtoolista vaikka vanhemmat niin toivoisivat. Sakramentin kieltämistä perustellaan ymmärryksen tasolla tai jollain muulla yhtä kummallisella perusteella. Olen myös ollut yllättynyt siitä, kuinka moni vanhempi eri puolilla Suomea ei ole tiennyt lasten oikeudesta ehtoolliseen. Mielestäni osallisuus sakramentista on aivan keskeisimpiä ja periaatteellisimpia kysymyksiä selvittäessämme lapsen oikeuksia.

Ensi vuonna kirkkomme erityisenä painopisteenä on Pyhä. Tahdomme korostaa lapsen oikeutta pyhään. Samalla voimme nähdä erityisenä mahdollisuutena nostaa pyhäpäivän ja sunnuntain merkitystä. YK:n sopimuksen 31. artikla tunnustaa lapsen oikeuden lepoon, vapaa-aikaan, leikkiin ja virkistykseen. Seurakunnan toiminnan tulee tukea tätä oikeutta. Lapsella on myös oikeus lepopäivään. Samalla kysyn, miten seitsemän kertaa viikossa harrastavan koululaisen elämänrytmissä tämä oikeus oikein toteutuu. Voisimmeko kirkossa vahvistaa jatkuvan toiminnan ja aktiviteettien kehittämisen rinnalla hitauden ja olemisen kulttuurin vaalimista?

Olen edellä esittänyt joitakin näkökulmia, joita mielestäni tulee tarkemmin ja syvällisemmin pohtia silloin, kun selvitetään lapsen oikeuksia. Toivon siis, että saamme kirkolliskokoukseen jollain aika välillä selvityksen tai mietinnön lapsen oikeuksista ja niiden toteutumisesta kirkossamme.

Tämän selvityksen rinnalla on tärkeää käynnistää ohjeistuksen laatiminen siitä, miten takaamme että lapsen etu otetaan huomioon häneen vaikuttavissa päätöksissä. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 12. artiklan mukaan lapsella on oikeus olla aktiivinen ja saada mielipiteensä kuuluviin. Lapsi saa ilmaista näkemyksensä häntä koskevissa asioissa. Nämä tulee ottaa huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Seurakunnissa tulee siis pohtia keinoja, joilla lapsen omat mielipiteet otetaan paremmin huomioon sekä toiminnallisissa että hallinnollisissa päätöksissä. Seurakuntien toiminta- ja taloussuunnittelun yhteydessä olisi arvioitava, miten valitut linjaukset tai päätökset vaikuttavat alle 18-vuotiaisiin. Miten esimerkiksi rakennushankkeiden yhteydessä taloudellisten tai ympäristöön liittyvien vaikutusten lisäksi myös lapseen kohdistuvat vaikutukset selvitetään?

Lapsiin kohdistuvien vaikutusten arviointi ja ennakointi on uusi tapa tarkastella lasten ja lapsiperheiden hyvinvointia kokonaisuutena. Pohjoismaissa lapsivaikutusten arviointia on kehittänyt mm. Ruotsin entinen lapsiasianvaltuutettu Louise Sylwander. Suomessa hänen työtään on hyödyntänyt mm. Stakes, joka on julkaissut asiaa koskevan oppaan vuonna 2006.

Lapsivaikutusten arviointia voidaan soveltaa erilaisiin ratkaisuihin, joilla on vaikutusta lasten elämään, hyvinvointiin ja terveyteen. Suomessa ensimmäinen lapsivaikutusten ennakoinnin kokonaisprosessi toteutettiin vuonna 2007 Äänekoskella liittyen Äänekoski–Suolahti–Sumiainen kuntaliitokseen liittyen. Viime vuoden lopulla Oulussa esitettiin kaupunginvaltuutetuille vetoomus, että Kastellin monitoimitalon hankesuunnitelma palautettaisiin valmisteluun ja arvioitaisiin hankkeen vaikutukset lapsiin. Allekirjoittajina olivat mm. piispa Salmi ja tuomiorovasti Pikkarainen. Vaikka vetoomus sai kannatusta, ymmärtääkseni lapsivaikutusten arviointia ei tehty. Perusteluina esitettiin joko taloudelliset, ajanpuutteeseen perustuvat syyt tai muuten vain ei pidetty tärkeänä selvittää hankkeen vahvuuksia ja heikkouksia lasten, siis käyttäjien näkökulmasta.

Toivon, että kirkkomme voisi olla tässä asiassa edellä kävijä. Niissä päätöksissä, jotka koskevat joko välittömästi tai välillisesti lapsia, otettaisiin huomioon lapsen etu. Espoon seurakunnissa on jo lähdetty miettimään ja myös testaamaan, mitä tämä voisi käytännössä tarkoittaa hallinnollisessa päätöksenteossa. Vaikka valmiita malleja ja menetelmiä ei ole vielä olemassa, olen iloinnut siitä, että moni työntekijä ja luottamushenkilö Espoossa on kertonut jo lyhyessäkin ajassa asennemuutoksista. On opittu ajattelemaan päätöksiä ja niiden vaikutuksia lapsen ja hänen etunsa näkökulmasta. Edustaja Huttunen on luvannut kertoa näistä kokemuksista.

Emme ole tässä aloitteessa halunneet lähteä hahmottelemaan valmiiksi mallia, miten lapsen etu ja lapsivaikutusten arviointi pitäisi käytännössä toteuttaa. Mielestäni se vaatii erilaisten vaihtoehtojen miettimistä. Tarkoituksena ei ole luoda kuitenkaan mallia, joka olisi raskas, liian työläs, vaikeasti toteutettava tai liian byrokraattinen.

Itse hahmottelisin mallia, jossa esimerkiksi suurissa investoinneissa tai rakennushankkeissa tehtäisiin ja edellytettäisiin perusteellisempi lapsivaikutusten arviointi. Lisäksi se voitaisiin edellyttää tilanteissa, jossa joudutaan lopettamaan toimintoja esimerkiksi taloudellisten syiden takia. Seurakuntien taloudellinen tilanne i on jo pakottanut valitettavasti vähentämään resursseja myös lapsi- ja nuorisotyöstä. Kerhoja joudutaan lopettamaan, leirejä ja retkiä ei pystytä järjestämään, toimintaa supistetaan. Vaikka leikkaukset ja supistukset ovatkin joissain määrin välttämättömiä, lapsen oikeuksien näkökulmasta on selvitettävä, mikä vaikutus näillä päätöksillä on lapsiin.

Esimerkiksi jos kotipaikkakunnallani Vantaalla lakkautetaan seurakunnan iltapäiväkerho, tämä tarkoittaisi sen selvittämistä, mitä vaikutuksia sillä on alueen lapsiin: jääkö lapset ilman iltapäiväkerhoa kokonaan, löytyykö jotain muita toimijoita, minkälaisia muita mahdollisia vaikutuksia päätöksellä on. Lapsivaikutusten arviointia olisi hyvä työstää myös strategioiden tai toiminta- ja taloussuunnitelmien laatimisen yhteydessä.

Yksi harkittava malli olisi kehittää Ruotsissa esitettyä ideaa erityisistä seurakunnan lapsiasiamiehistä. Itse puhuisin mieluummin seurakunnan lapsiasiainvaltuutetuista, joiden tehtävänä olisi edistää lasten edun toteutumista. Tätä tehtävää toteutettaisiin yhdessä seurakunnan työntekijöiden ja muiden luottamushenkilöiden kanssa. Lapsiasiainvaltuutettu voisi olla rakentamassa ja vahvistamassa yhteyksiä alueen muihin lasten ja nuorten parissa toimiviin aikuisiin ja yhteisöihin sekä päättäjiin. Seurakunnan neuvosto- ja valtuustotason päätöksissä hän vähintäänkin kävisi esitykset ja päätökset läpi ja parhaimmillaan olisi valmistelemassa niitä esityksiä, joilla on vaikutuksia lapsiin.

Miltä näyttäisi kirkkomme, jos sen jokaisessa seurakunnassa olisi oma lapsiasiainvaltuutettu? Meillä olisi tällä hetkellä 466 luottamushenkilöä, joiden erityisenä tehtävänä olisi edistää lasten etua, hyvinvointia ja heidän oikeuksiaan. Tällainen kirkko olisi mielestäni uskottavampi, kiinnostavampi ja tulevaisuuteen tähtäävämpi.

Ruotsin kirkolliskokous päätti jo vuonna 1999 ottaa käyttöön lapsivaikutusten arvioinnin. Koska päätös jäi suosituksen tasolle, suurin osa seurakunnista ei ole sitä toteuttanut. Parhaillaan Ruotsissa mietitäänkin, mitä asialle pitäisi tehdä.

Toivon, että meillä ei käy samalla tavoin. Mielestäni lastemme oikeus on, että heidän eduistaan huolehditaan. Pelkkä suositus lapsen edun huomioimisesta tai lapsivaikutusten arvioinnista ei riitä. Näen asian tulevaisuuden kannalta niin tärkeäksi, että se tulisi kirjata jollain tavalla kirkkolakiin tai kirkkojärjestykseen. Tässä aloitteessa ei haluttu lähteä tarkemmin esittämään, minkä tyyppinen, millä tasolla toteutettava ja mihin lain kohtaan lapsiseuraamus- tai lapsivaikutusarviointi-pykälä tulisi kirjata. Tätä pitää sekä valiokunnassa että myös kirkkohallituksessa pohtia. Kysymys lakimuutoksesta tai lisäyksestä ei viime kädessä ole vain siitä, että varmistetaan lapsen oikeuksien toteutuminen kirkollisella lainsäädännöllä. Se on toki sitäkin. Kysymys on mielestäni periaatteellinen arvovalinta: kuinka tärkeänä viime kädessä pidämme lapsen etua.

Puheenvuoroni loppuun lupasin esittää haasteen. Kirkossamme on käynnistänyt valtakunnallisen Kättä päälle -haastekampanja lapsiystävällisemmän Suomen rakentamiseksi. Arkkipiispamme aloitti kampanjan sopimalla tekevänsä erityisen lapsiystävällisen teon tai päätöksen vuonna 2009 ja haastoi myös eduskunnan puhemies Sauli Niinistön tekemään samoin. He molemmat lupasivat julkistaa omat lapsiystävälliset tekonsa Lapsen oikeuksien päivänä 20.11.2009.

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Haastan teidät tähän kampanjaan. Mieti siis, minkä lapsiystävällisen teon sinä voisit tehdä, pienen tai suuren: työsi kautta, kotona lapsesi, lapsenlapsesi tai kummilapsesi kanssa. Ehkä voit myös haastaa muita aikuisia Kättä päälle -kampanjaan. Aion toimittaa teille tästä materiaalia. Marraskuun istunnossa, ennen Lapsen oikeuksien päivää, tulen kysymään, minkälaisia sopimuksia olette saaneet aikaiseksi.



Paluu