Puheenvuoro



Olkinuora Hilkka, edustaja

Otsikko:
Kirkon ykseyttä moniäänisyyden keskellä vahvistavan työryhmän perustaminen (Edustaja-aloite 2/2011)

Täysistunto:
Tiistaina 3 päivänä toukokuuta 2011 klo 12.30

Teksti:
Arvoisa rouva puheenjohtaja ja arvoisat kahvinjanoiset työtoverit. "Monet karttavat sitoutumista, koska ihmiset, kodit, puolueet ja kirkot ovat epätäydellisiä. Jospa juuri sen tähden sitoutumista tarvitaan, että mieluummin parannetaan kuin tuomitaan." Tämä on sitaatti Tapio Seppälän ihanasta kolumnista Oikeus koti-ikävään. Palautan puheenvuorossani keskustelun tähän alkuperäiseen esitykseen ja esitän kaksi näkökohtaa, jotka eivät ole vielä tulleet esille. Huoli kirkon eheydestä ja moniäänisyydestä on perusteltu. Onhan se huoli kirkon perinteestä, jatkuvuudesta ja sen tulevaisuudesta ja jaan sen huolen täydestä sydämestäni allekirjoittajien kanssa. En vähiten silloin kun huomaan, että ehtoollispöydässä vierelläni voi kyllä olla katolinen, käsi sydämellä, mutta oman kirkkoni jäsenet jättäytyvät mielenosoituksellisesti pois. Enkä vähiten silloin, kun kuivaan itkevien lasten kyyneleitä, kun he jälleen kerran koulun pihalla ovat kuulleet toisen kristinsuunnan edustajien lapsilta, että he joutuvat helvettiin. Silloin olen nolo oman kirkkoni jäsenyyden kanssa. Mutta keinoista olen toista mieltä ehdotuksen esittäjien kanssa. Kahdesta syystä.

Muistutan ensinnäkin, että tämä kirkolliskokous on ollut erittäin johdonmukainen toimikuntien ja työryhmien perustamisessa. Se on sanonut "ei". Olemme ensinnäkin kommentoineet kriittisesti esimerkiksi kirkon keskushallinnossa toimivia kymmeniä työryhmiä, joiden määrä toissa vuonna oli 69 ja viime vuonna jo 90. Olemme myös malttaneet olla perustamatta uusia erityiselimiä, esimerkiksi tulevaisuuden kartoitukseen, media-arviointiin, lähetystyön evaluointiin ja niin edespäin. Ja olemme palauttaneet pallon sille kentälle jossa peli on käynnissä, niiden hoitoon, joiden arkeen nämä asiat kuuluvat. Näin olemme osoittaneet tahtovamme, että ihmiset voivat sitoutua kirkon isoihinkin asioihin työnsä ja tehtävänsä kautta ja että heidän elämänsä näin myös rikastuu. Olemme myös olleet erittäin johdonmukaisia, kun olemme säästäneet ihmisten ruumista ja sielua, sekä myös euroja, pyrkimällä sitkeästi keventämään kirkon raskaaksi koettua hallintoa. Olemme siis peranneet pöheikköä, jotta aurinko voisi paistaa maahan ja luoda uutta kasvua. Miksi siis ihmeessä perustaisimme työryhmiä, jos olemme kerran hallintoa keventämässä?

Toisekseen rohkenen uumoilla, että jos meidän kirkolliset johtajamme, herätysliikkeistä eturiviin asti, olisivat hoitaneet tähänastisen työnsä hyvin, emme olisi nykyisessä tilassamme. Ihmisluontoa tuntien en kuitenkaan pysty uskomaan, että pistäytyminen aika ajoin pyöreän pöydän ääressä tai rukousaamiaisella muuttaisi ihmistä kovin paljon. Että sinänsä niin suosittu opetusmenetelmä ryhmätyö saisi vanhoja koiria oppimaan, jos ei tapahtuisi myös jotain muuta. Ehkä voisimme hurmata median hetkeksi tällä työryhmällä, mutta epäilen että takaisin omiensa joukkoon palaavat ihmiset olisivat aika entisellään. Ja kuitenkin siellä omien keskellä asennekasvatus on tehtävä. Miksi ihmeessä siis järjestää näytös, kun tarkoituksena on muuttaa käytös?

Arvoisat työtoverit, on viiltävän totta, kuten täälläkin on sanottu, että moniäänisyys on monelle sitä, että moni puhuu minun äänelläni ja eheys ymmärretään sellaisena, että ollaan pursuttu samankaltaisuuteen meidän ryhmämme kanssa. Ja on totta, että teologinen tinnitus, latinalaiselta nimeltään korvasyyhy, estää meitä kuulemasta ja kuuntelemasta kirkon äänten koko kirjoa. Mutta itsensä ja omien motiivien ymmärtämistä ja kuulemista ei voida delegoida ylöspäin, vaan meistä jokaisen on kuultava ja kuunneltava - tarpeen vaatiessa jopa huudettava - omalta paikaltamme. Siitä kohdasta, siltä äänenkorkeudelta missä olemme nyt. Tämä koskee myös meitä kirkolliskokousedustajia. Kuten Annika Määttänen sanoi, täällä on todellisuudessa hurjan paljon hauskempaa, vapaampaa ja rakentavampaa kuin mitä meidän julkiskuvamme kertoo. En tiedä, Leif Nummela, onko tämä seuraava tunnustukseni sinulle kuolemansuudelma omiesi joukossa, mutta me olemme harvinaisen monesta asiasta myös yhtä mieltä. Eli jos pelisääntöjä vielä tarvitaan, kuten Pauliina Kainulainen sanoi ja mihin Seppo Häkkinen viittasi, näen, että tämän yhteyden ja pelisääntöjen luominen kuuluu osaltaan piispoille ja osaltaan meille, kirkolliskokoukselle. Emme voi väistää vaikeita asioita turvaamalla vain arvojen ammattilaisiin, tai - viitaten Stig Kankkoseen - meidän on saarnattava päivän tekstistä ja kohdattava päivän todellisuus itse. Tapio Luoma, kirkolliskokouksemme suuri rauhan rakentaja, kirjoittaa jo kerran mainitussa lehtiartikkelissaan, että "olennaisinta meille on Kristus, josta seurakuntien monipuolinen elämä ja työ nousevat. Kirkko uskoo juuri Hänen lahjoittaneen ihmiskunnalle sovituksen, siis sovinnon." Rohkea veto: sovituksen, siis sovinnon. Itse en muista Kristuksen perustaneen ainoatakaan työryhmää tai komiteaa. Sen sijaan hän vastuutti opetuslapsensa, seuraajansa, eli meidät suorastaan kiusallisen painavaan vastuuseen omista teoistamme. Hän oli siinä hämmästyttävän moderni, hämmästyttävästi meidän kaltaisemme. Mennään ja tehdään siis samoin. Kiitos.




Paluu