Puheenvuoro



Riekkinen Wille, piispa

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle (Piispainkokouksen esitys 2/2010) - Jatkettu lähetekeskustelu

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä toukokuuta 2010 klo 18.28

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. En tiedä onko tämä oikea foorumi tunnustaa, että olen rakastunut. Olen rakastunut Raamattuun jo kauan sitten, ja tuo suhde on vain syventynyt, mitä enemmän olen päässyt selailemaan tämän Pyhän kirjakokoelman lehtiä. Tämä on nimittäin loistava esimerkkikokoelma siitä, miten Jumala on toiminut mitä erilaisimmissa tilanteissa historian kuluessa. Miten hän ilmoittaa itsensä luonnossa, historian vaiheissa ja kansankuntien kohtaloissa, yksittäisten ihmisten tuskassa, onnessa kuin hurmiossakin. Ja erityisesti siitä, miten Jumala ilmoittaa itsensä Kristuksessa. Toisaalta olen rakastunut Raamattuun sen takia, että Raamatulla on myös ihmiskasvot. Se on myös inhimillinen sillä se on kirja ihmisestä, siitä miten ihminen kaipaa Jumalaa, sehän on ihmisyyden tuntomerkki. Miten synti häntä riivaa ja miten uteliaisuus ajaa häntä ylittämään nekin rajat, joiden yli ei kannattaisi astua. Sekin käy selväksi, että inhimilliseen luontoon kuuluu saada toiset ihmiset ajattelemaan samoin kuin itse. Silloin, kun liikutaan uskon tai seksuaalisuuden alueella, tämä taipumus on erityisen houkutteleva. Ei kai uskalleta uudistua, vaan halutaan mennä turvallista uraa.

Yhden esimerkin tällaisesta paikallaan olosta tarjoaa Raamattu itse. Siellä mainitaan Jeremian kirjassa niin sanotut reekabilaiset, jotka olivat yksi israelilainen heimo, joka tunnettiin vielä 500-luvulla eKr. He olivat siitä merkillisiä, että katsoivat, että tätä Israelin elävää Jumalaa Jahvea voidaan palvella vain beduiinikulttuurin ehdoilla. Jos ryhdytään viljelemään maata, saatikka jos siirrytään asumaan kaupunkiin, niin kaikki "mänöö". Raamattu osoittaa, että aika ajoin reekabilaisten ohi. Saatiin huomata, että vaikka viljeltiin maata, vaikka mentiin kaupunkiin, muutettiin asuinympäristöä ja kulttuuria, niin usko Jumalaan oli mahdollista missä tahansa. Reekabilaisten esimerkki muistuttaa, että Raamatun tehtävänä on julistaa elävää Jumalaa meille kaikille elettiinpä mitä aikaa tahansa. Se tehdään Pyhän Kirjan lehdillä niillä ehdoilla ja näkemyksillä, jotka kunakin aikana ovat vallinneet. Raamatussa pysyvää on sanoma Jumalasta, eivät ne ymmärryshorisontit eivätkä aikahistorialliset käärepaperit, joihin sanoma kulloinkin kätkettiin. Pysyvää on sanoma, jotta se löydettäisiin, jotta se puhuttelisi, jotta ruvettaisiin kyselemään, mikä on Jumalan tahto tässä elämässä ja tulevassa. Jumalan lapset ovatkin pitkän marssinsa aikana joutuneet toteamaan, että Raamatun kirjoittajien käsityksiä ja näkemyksiä ei aina voida allekirjoittaa ja seurata. Toisaalta Vanhan testamentin kulttilaki ja suurin osa lakiteksteistä, nehän on kumottu uudessa liitossa. Tosin tällaisten asioitten hoksaaminen vie joskus pitkän ajan, uskonyhteisössäkin. Paras esimerkki lienee kysymys maailmankuvasta.

Tuossa meille taululle hahmottuu yksi visualisointi siitä, miltä näytti Raamatun kirjoittajien maailmankuva. Se näkyy vähän hämärästi, mutta on eräästä uskonnon oppikirjasta. Maa on pannukakku, yllä taivaan kansi, siihen on kiinnitetty tähdet, kuu ja aurinko, yliset vedet, aliset vedet ja pilarit, joitten päällä maa on.

Uuden ajan alussa luonnontieteellinen tutkimus asetti tämän vanhan maakeskisen maakuvan kyseenalaiseksi. Puolalainen tähtitieteilijä Nikolaus Copernicus kirjoitti vuonna 1530 suurta huomiota herättäneen teoksen "Kiertoliikkeistä", "De revolutionibus". Se julkaistiin vasta vuonna 1543, jolloin se oitis päätyi kirkon kieltämien kirjojen listalle. Syynä oli jumalaton väite siitä, että maa kiertäisi aurinkoa ja aurinko olisi maailmankaikkeuden keskipiste. Asia sai uutta julkisuutta vuonna 1613, jolloin Galileo Galilei todisti kaukoputkillaan Copernicuksen esittämän maailmankuvan oikeaksi. "Se pyörii sittenkin!" Inkvisitio pakotti Galilein perumaan tieteelliset väittämänsä ja hänet tuomittiin vankilaan. Monet valistuneet katolilaiset eivät tätä hyväksyneet, mutta kirkko piti kiinni perinteisestä ajattelusta ja Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta. Inkvisitiona tunnettu tehokas väkivaltakoneisto tukahdutti muut näkemykset.

Merkittävää on, etteivät uskonpuhdistajat Martti Luther ja Jean Calvin tuominneet Copernicusta. Sen sijaan Lutherin läheinen työtoveri Philipp Melanchthon torjui ajatuksen, että maa kiertää aurinkoa, koska se oli ristiriidassa eräiden yksittäisten Raamatun kohtien kanssa. Tuollaiset omaan raamattunäkemykseen pohjautuvat tulkinnat ohjasivat yleistä mielipidettä niin protestanttisissa kuin katolisessakin kirkossa kohti Raamatun kirjaimellista tulkintaa ja puhdasoppisuuden aikaa. Vahinko oli tuolloin jo tapahtunut. Monet sivistyneistön edustajat, varsinkin luonnontieteilijät menettivät luottamuksensa koko Raamattuun. Jos se kerran erehtyi niinkin perustavaa laatua olevassa kysymyksessä kuin maailmankuvassa, oli sen muihinkin tiedonantoihin suhtauduttava äärimmäisen kriittisesti, ajateltiin. Moni luopui kristinuskosta ollakseen edes itselleen rehellinen. Onneksi moni valistunut ihminen halusi ottaa tosissaan tieteen saavutukset ja uuden maailmankuvan, mutta samalla haluttiin pysyä kristittyinä. Se onnistui muuttamalla suhtautumista Raamattuun. Raamatun kirjaimellisesta lukemisesta eli sanainspiraatiosta siirryttiin Raamatun sanoman eli asiainspiraation korostamiseen ja samalla tähdennettiin sitä, että usko elävään Jumalaan on mahdollista oltiinpa maailmankuvasta mitä mieltä tahansa. No vastapuolella toimivat ne kirkon aktivistit, jotka pitivät Raamattua kaikilta osilta erehtymättömänä. Näille ihmisille Raamatun maailmankuva ja tiedonantojen oikeellisuus olivat kirkon kohtalonkysymys, jossa auttoi vain uskollisuus Raamatulle. Vähän kärjistäen ilmaistuna, jos Raamatussa sanottiin, että jänis märehtii niin se märehtii, esittivätpä luonnontieteilijät millaisia hypoteeseja tahansa. Kannanottojen ehdottomuus merkitsi sitä, että säilää ja sanan säilää heiluteltiin pitkän aikaa niin kirkossa kuin sen ulkopuolellakin.

Reformaation ja sitä seuranneen puhdasoppisuuden ajan jälkeen tapahtunut kehitys on tehnyt tehtävänsä. Tämän päivän kristityistä kukaan ei kieltäne Copernicuksen ja Galilein esittämiä faktoja. Menneiden vuosisatojen valossa voimme nyt tyynesti vain todeta, että usko Jumalaan elää ja on erinomaisen elinkelpoinen oman aikamme jatkuvasti muuttumassa maailmassa ja yhä tarkentuvien maailmankuvien saatossa. Raamatun kirjoittajilla oli siis kuitenkin aivan erilainen maailmankuva kuin meillä. Se osoittaa, että maailmankuva ja sen myötä kaikki tätä maailmaa hahmottavat instituutiot ovat vain raameja sille ihmeelle elämässämme, jonka Jumala-usko voi meissä vaikuttaa.

Muitakin esimerkkejä on. Raamatussa korostetaan jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta ja arvoa Jumalan luomassa maailmassa, psalmi 139 oli jo täällä esillä. Samalla Raamatun kirjoittajat ovat kuitenkin hyvin tietoisia kansojen, heimojen ja yksittäisten ihmisten keskinäisestä kyräilystä, leskien, orpojen ja muukalaisten kokemasta syrjimisestä ja oikeuksien polkemisesta, naisen alistetusta asemasta sekä antiikin instituutionalisesta orjuudesta. Profeetat korottivat kyllä äänensä epäoikeudenmukaisia tuomioita, syrjintää ja vääristynyttä vallankäyttöä vastaan, mutta naisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja orjuuden purkamiseen paukut eivät vielä silloin riittäneet. Viime kädessä kysymys ihmisestä ja ihmisen arvosta onkin melko moderni länsimaisen ihmisen kysymys. Vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen 1700-luvun lopulta alkaen on kristillisen kulttuurin piirissä nostettu esiin kysymys kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta. Siihen asti esimerkiksi orjuutta perusteltiin Raamatulla. Niinpä kesti vielä pitkään ennenkuin sääty-yhteiskunnasta siirryttiin aitoon demokratiaan. Oikeastaan vasta 1900-luvulla päästiin tilanteeseen, jossa ihmisarvosta on tullut yksi keskeisimmistä korostuksista ja perusarvoista länsimaissa. Siitä kielivät muun muassa YK:n ihmisoikeuksien ja lasten oikeuksien julistus. Jos kristikunta haluaa olla ajan tasalla, sen on vankkumatta pidettävä kiinni näihin dokumentteihin kirjatuista tavoitteista nykyajan uudentyyppisen orjuuden ja ihmisten alistamisen noidankehässä.

Uuden testamentin kirjoittajista varhaisin, apostoli Paavali, edusti näkemystä, jonka mukaan kristinuskon piirissä, siis seurakunnassa, jokainen ihminen kuuluu toisten kanssa samaan kokonaisuuteen, Kristuksen ruumiiseen. Kohdan Galatalaiskirjeestä te tunnettekin: "Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi." Ja hän jatkaa 1. Korinttilaiskirjeessä: "Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa henkeä". Tämä koskee tietysti myös kristittyjä homoseksuaaleja.

Paavalille oli tärkeää ja kristinuskon sanoman kannalta merkitsevää, että seurakunnat jäsenet ovat keskenään samanarvoisia. Kristittyjen yhteisö epäilemättä poikkesi ympäristöstään juuri kristillisen rakkauden tähden. Ihanteena oli Johanneksen evankeliumiin sittemmin kirjattu Jeesuksen lause: "Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne". Keskinäinen rakkaus, huolenpito ja yhteys seurakunnan jäsenten välillä oli kristilliselle seurakunnalle tärkeää, vaikka rivien välistä käy ilmi, että tämä yhteys oli jatkuvasti uhattuna. Johan Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset, ne kaksitoista, vähän väliä kiistelivät siitä, kuka meistä on suurin. Paavali siis puolusti kaikkien seurakunnan jäsenten keskinäistä tasa-arvoisuutta. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa, siellä kunkin kristityn piti pysytellä siinä asemassa, missä oli silloin, kun tuli uskosta osalliseksi. Hän saattoi jopa sanoa, 1. Korinttilaiskirje 7. luku: "Jokainen eläköön edelleen sen osan mukaisesti, jonka Herra on hänelle suonut ja joka hänellä oli, kun Jumala hänet kutsui. Tämän ohjeen minä annan kaikissa seurakunnissa. Jokaisen tulee pysyä siinä osassa, jossa hän oli kutsun saadessaan. Jos olit orja, älä siitä välitä, vaikka voisit päästä vapaaksikin, pysy mieluummin orjana."

Paavalin opetukset kristittyjen yhteydestä olivat omana aikanaan radikaaleja, mutta nykyisen ihmisarvon toteutumisen näkökulmasta ne olivat väliaikaisratkaisuja. Ihmiset eivät olleet samanarvoisia, vaan eriarvoisia, joskin seurakunnassa tuli ilmetä sellainen keskinäinen rakkaus, että eriarvoiset ihmiset voivat tuntea yhteenkuuluvuutta. Kristityn isännän tuli rakastaa vähempiarvoista orjaa kuin omaa veljeään, mutta rakkaus ei merkinnyt sitä, että tämän ulkonaiseen asemaan olisi tarvinnut puuttua. Ihmisarvoasioihin onkin ryhdytty puuttumaan vasta 1900-luvulla YK:n toimesta. Niihin on puututtava jatkossakin varsinkin silloin, kun on kyse orjuuttamisesta tai syrjimisestä tavalla tai toisella. Ihmisen puolustamisessa on tällöin mentävä pitemmällekin kuin Paavali. Vain näin kristillisyys säilyttää suolansa ja sillä on sanottavaa niin tätä elämää kuin tulevaakin varten. Tasa-arvoisesti ajatteleminen ei uhkaa uskoa Jumalaan. Sen sijaan Jumalan kuvaksi luotujen karsinoiminen ja syrjiminen kumpuaa jostain muusta lähteestä kuin Uuden Testamentin kokonaiseetoksen esittelemästä ja edustamasta uskosta.

Edellä sanottu koskee myös naisen asemaa niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin. Vain yhdenvertainen, toinen toisensa hyväksyvä asenne ja keskinäinen luottamus vievät asioita eteenpäin. Nainenkaan ei pelastu lasten synnyttämisen kautta, vaan tarvitsee Jumalan armoa siinä missä mieskin. Toisaalta hän voi olla evankeliumin palveluksessa Sanan ja sakramenttien hoitajana vähintään yhtä hyvä kuin miespuoliset kollegatkin, kuten kirkkomme rukoillen ja Hengen johdatukseen luottaen tekemä naispappeuspäätös on seuraamuksillaan osoittanut. Kirkkomme virkakäsityksen mukaanhan evankeliumin julistaja sinällään ei ole pääasia, pääasia on evankeliumi itse.

Muitakin esimerkkejä voisi mainita siitä, miten Raamatulla on perusteltu vääriä asioita, rotusortoa 1900 vuotta, voitettujen julmaa kohtelua sodassa kauan kauan, eronneitten vihkimättä jättämistä meidän päiviimme asti. Puolustettu on myös kritiikitöntä suhtautumista esivaltaan siellä, missä profeetallisen äänen pitäisi kaikua kirkkaana. Tällaiset esimerkit osoittavat, että uskon, tiedon ja Jumalan Hengen ohjaamina me usein ajattelemme asioista ainakin hieman toisin kuin Raamatun kirjoittajat. Silti meitä yhdistää heihin usko Jumalaan. Se, että ajattelemme nyt eri lailla, ei johdu ulkoisesta painostuksesta, vaan Raamatun pelastussanoman tuomisesta kaikkien ulottuville. Tämä on hyvä pitää mielessä, jos sanotaan, kuten täälläkin on tehty, että "kirkko ei voi edetä vastoin Jumalan sanaa." Jos noin sanotaan, niin silloin se Jumalan sana, jota äsken ansiokkaasti selvennettiin, ymmärretään hyvin kirjaimellisesti ja kapeasti. Jo mainitsemani esimerkit osoittavat, että kyllä voi, kun toimitaan rukoillen, Hengen ohjaamina, nykyajassa, Jumala-uskosta kiinni pitäen. Tämän takia Jeesuskin sanoi oman aikansa lakihurskaille hyvin usein: "Te olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille". Ja aina hän näillä kannanotoillaan asettui ihmisen elämän puolelle vastoin perinnäissääntöjä ja jopa kirjoitettua sanaa, joiden sisällön hän kiteytti rakkauden kaksois- tai kolmoiskäskyyn: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi." Tämän käskyn piiriin tuli ottaa myös leirin ulkopuolella olevat, jopa halveksitut samarialaiset, ja aikanaan jopa pakanat pohjan perillä.

Tuo uskon, tiedon, omantunnon ja Pyhän Hengen ryydittämä dynaaminen Raamatun tulkinta, jossa rukoillen kysytään, mitä meidän nyt tulee tehdä, on hyvä pitää mielessä myös silloin, kun puhutaan myyttisistä alkukertomuksista Raamatun ensi lehdillä. Siellähän kerrotaan maailmankaikkeuden ja myös ihmisen luomisesta. Tärkeä viesti on siinä, että kirjoittajat korostavat, kuka tämän kaiken on luonut. Ihmisen, erityisesti tiedemiesten ja -naisten tehtävänä on yrittää selvittää, miten ihmeessä ja suurenmoisesti se on tapahtunut. Tämä koskee myös ihmiskuvaa, josta kalpea aavistus annetaan jo luomiskertomuksessa. Ne muistuttavat siitä, että ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, mieheksi ja naiseksi, jotka tuntevat vetovoimaa toisiinsa ja lisääntyvät, rikkovat Jumalan tahdon ja ajetaan pois paratiisista, jossa emme totisesti nyt elä.

Noin 1800 vuotta ja vähän kauemminkin tästä kertomuksesta pääteltiin, että kahteen koriin se ihmisyys jakaantuu, miehiin ja naisiin. Tai vielä linneemäisesti ilmaistuna: uroksiin ja naaraisiin. Viime vuonna pidetty Darwinin juhlavuosi viimeistään kuitenkin muistutti, että tämän päivän luonnontieteilijät pitävät ihmisyyttä paljon monimutkaisempana ja värikkäämpänä ja kirjavampana ilmiönä kuin mitä me ajattelemme. He kuvaavatkin ihmisyyttä eräänlaisella kaarella. Sen toisessa päässä on maskuliinisuus, toisessa feminiinisyys ja me ihmiset itse kukin sijoitumme useimmiten jonnekin tälle kaarelle, emme yksistään jompaan kumpaan päähän. Siteeraan tässä Ossi Lindqvistiä, joka on perehtynyt kansainväliseen tutkimukseen siitä, mitä Darwinin juhlavuonna painotettiin luonnontieteilijöitten keskuudessa. Hän sanoi, että jokaisessa miehessä on ripaus feminiinisyyttä ja jokaisessa naisessa ainakin ripaus miehisyyttä, vain ripaus tietysti. Jos joku asettuu tuon kaaren keskelle, voi tapahtua niin, että aikuisiässä on vaihdettava sukupuolta, kuten tiedämme tapahtuneen. Silti usko Jumalaan tämänkin ihmisen kohdalla ja itse kunkin kohdalla, joka täällä kaarella on, voi säilyä ja toivottavasti säilyykin, sillä se on meidän elinehtomme.

Tämän takia dynaaminen Raamatun tulkinta on pidettävä mielessä silloin, kun kyselemme, voimmeko rukoilla niiden kristiveljien, -sisarten ja työntekijöittemme puolesta, jotka kuuluvat Kristuksen ruumiiseen, mutta ovat homoseksuaaleja. Mielestäni vastaus on ilmiselvä, se on myönteinen. Kirkon tehtävänä on rukoilla ihmisten puolesta ja siunata heitä ihmisen arvoon, ansioihin, taitoihin tai taipumuksiin tuijottamatta. Inhimilliseen luontoon kuitenkin kuuluu, että me niin mielellämme syrjimme toinen toistamme, jopa jakelisimme taivaspaikkoja jo nyt. Onneksi taivaspaikkojen jako ei kuulu meille, se on Jumalan käsissä. Jos kuitenkin sanomme, että "taivaskelpoisia eivät ole "miesten kanssa makaavat miehet", on siihen heti lisättävä, että eivät monet muutkaan, eivät ahneet, eivät itsetyytyväiset, ylpeät, sydämettömät, kateelliset, vihan tai jonkun fobian riivaamat, eivät murhaajat, eivät vehkeilijät eivätkä sanoilla tappajat. On muistettava, että me kaikki tarvitsemme Jumalan armoa, Kristus kuoli meidän kaikkien puolesta. Jos siis sanomme, että armo ja evankeliumi kuuluvat kaikille ihmisille, ja että ne kuuluvat jopa koko luomakunnalle, "paitsi teille kahdelle ennen kuin muututte", niin mehän asetamme ehtoja armolle. On muistettava, että kyse ei ole hyppyrimäistä, kauppakeskuksista eikä lemmikkieläimistä, vaan elävistä ihmisistä, veljistä ja sisarista, kirkkomme jäsenistä. Jos he tulevat hakemaan siunausta, Jumala on jo toiminnassa heidän sydämessään, eivät kai he muuten tulisi. Pitäisikö heille vielä sanoa, että armo ja siunaus pitää ensin ansaita? Haloo!

Toivon siis, että voimme tehdä sitä, mitä kirkon on tehtävä, siunata tai ainakin rukoilla, ja annetaan Jumalan tehdä se, mikä hänelle kuuluu itse kunkin meidän kohdalla. Ja vielä: ehdotin piispainkokouksessa, että parisuhteet pitäisi voida siunata. Olen edelleen samaa mieltä. Myös sen vuoksi, että parisuhdetta ei rinnastettaisi avioliittoon, ei nyt eikä tulevaisuudessa, tehtiinpä yhteiskunnan puolella millaisia ratkaisuja tahansa.


Paluu