Puheenvuoro



Kaskinen Anna-Mari, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)

Täysistunto:
Perjantaina 9 päivänä marraskuuta 2012 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, hyvät edustajatoverit. Edustaja Alasalmi käytti tällä viikolla täysistunnossa puheenvuoron, jonka aluksi hän sanoi: "Elämme ajassa jossa mikään ei ole niin kuin ennen." Jäin pohtimaan tuota lausetta. Ajatus oli tarkastella sen merkitystä kirkkomme historiassa alkaen 1100-luvulta, mutta edellisten puhujien johdonmukaista linjaa noudattaen hyppään 700 vuoden yli ja lähestyn meidän aikaamme. Isoäitini oli syntynyt vuonna 1901. Hänen muistikuviensa kautta minulla on silta 1800-luvulla eläneisiin sukulaisiin. Aikaan jolloin 1809 Suomesta ei tullut Venäjän suuriruhtinaskuntaa ja kirkkomme päämies oli Venäjän keisari. Vuonna 1865 kirkon ja kunnan hallinto erotettiin toisistaan. 1869 saatiin uusi kirkkolaki, joka takasi kirkon laajan itsehallinnon. 1869 myös vuosisadalla syntyneet herätysliikkeet saivat vapauden toimia kirkossa. Mutta miltä tuo 1800-luvun kirkko näyttää, millaiselta se näytti niiden ihmisten kannalta, jotka siihen kuuluivat. Kirkko opetti kansaa, mutta kirkko käytti myös suurta kurinpitovaltaa. Otan tässä yhtenä esimerkkinä jalkapuu-instituution. 1660 oli Turun pappien kokouksessa tehty, joka oli voimassa lähes 200 vuotta ja se koski jalkapuun käyttöönottamista kurinpidon välineenä. Jalkapuuhun tuomittu joutui istumaan paikallaan jumalanpalveluksen ajan, näkyvällä paikalla kaikkien edessä kirkon eteisessä tai pihalla, niin että kaikki saivat nähdä hänen rangaistuksensa ja häpeänsä. Siinä saatettiin istua koko jumalanpalvelus tai useina sunnuntaina peräkkäin. Ja yleinen syy jalkapuuhun joutumiseen oli se, että henkilö ei ollut oppinut lukemaan tai osannut ulkoa kristinopin kappaleita. Myös metelöiminen, kiroilu tai nukahtaminen jumalanpalveluksen aikana saattoi johtaa rangaistuksen käyttöönottoon ja myös se, että lähti itse kerjuulle tai lähetti lapsensa. Eli, jos joku noista 1800-luvulla eläneistä esi-isistämme saapuisi meidän jumalanpalveluksen kehittämishankkeessa mukana olevaan seurakuntaan tänä päivänä hän saattaisi helpottuneena todeta, elätte maailmassa jossa mikään ei ole niin kuin ennen. Onneksi. Kirkko on aina ollut muutoksen tilassa ja usein muutos on ollut kirkolle hyväksi. 1900-luvulla itsenäistyneen Suomen ja kirkon ykseyttä koetelleen kansalaissodan jälkeen säädettiin uskonnonvapauslaki vuonna 1922. Monet arvelivat, että nyt kansa alkaa erota kirkosta sankoin joukoin, kun siihen kerrankin on mahdollisuus. Kuitenkin tuolloin vain 0,74 % prosenttia jäsenistä erosi, eli 23 000 ihmistä. Suurelle osalle kansasta kirkko oli tärkeä, monelle jopa rakas. Ihmiset halusivat pysyä kirkossa omasta tahdostaan. Talvi- ja jatkosodan jälkeen ajatus kansankirkosta vahvistui. Kirkko auttaa kaikkia seurakuntalaisiaan, kaikkia suomalaisia. Syntyi uusia työmuotoja, joita täällä on esitelty, perheneuvonta, rippikoululeirit, isoskoulutus, kirkonkirjat uusiutuivat ja tällä viikolla olemme saaneet pöydällemme Kirkon saavutettavuusohjelman, jossa saavutettavuutta tarkastellaan erityisesti vammaisten henkilöiden sekä viittomakielisten kannalta, mutta periaatteet sopivat myös kielellisten vähemmistöjen, maahanmuuttajien ja ikääntyneiden kohtaamiseen. Kirkko on siis tehnyt valtavan paljon hyvää ja voi sanoa, että myös niiden keskuudessa, jotka vielä 1800-luvulla olisivat joutuneet jalkapuuhun. Kuitenkin käyrät ovat kääntyneet alaspäin ja, toisin kuin edeltäneet sukupolvet, olemme saaneet seurata tätä muutosta lähes reaaliajassa. Täällä on esitetty uhkakuvia, että rakas kirkkomme jopa kokonaan katoaisi maailmankartalta. Mutta olisiko kuitenkin niin, että kuolinkamppailun sijaan tällä hetkellä onkin kysymyksessä uudenlaisen kirkon synnyttämisen prosessi. Voidaan puhua myös synnytystuskista. Me emme vielä tiedä miltä syntyvä lapsi tulee näyttämään. Ehkä se ei ole sen näköinen kuin mihin me olemme tottuneet. Se ei ole vain meidän kirkko vaan myös heidän kirkko. Tärkeintä on, että se on Kristuksen kirkko, joka seuraa Herraansa muuttuneissa olosuhteissa. Lukiessani tuota Kirkon nelivuotiskertomusta mieleeni on noussut kaksi kuvaa. Ensimmäinen on Hugo Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli. Kirkkomme ei ole vain haastettu kirkko, vaan se on myös haavoittunut kirkko. Toinen kuva on Anna-Maija Raittilan profeetallisesta Marian päivän virrestä, jonka hän kirjoitti jo vuonna 1976: "Ja niin kuin Herran äiti, myös kirkko Kristuksen voimaa ja valtaa vailla on kehto laupeuden. Se tehdään köyhäksi, kun siltä kaikki puuttuu, sen voimattomuus muuttuu ylistysvirreksi."


Paluu