Puheenvuoro



Huomo Matti, edustaja

Otsikko:
Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 3/2014) - Lähetekeskustelu jatkuu

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2014 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, arvoisat kirkolliskokousedustajat. Hyvät kuulijat. Tämä seurakuntarakenteiden uudistaminen, jossa uudistetaan sekä hallinnollisia että henkilöstörakenteita, on osoittautunut visaiseksi kysymykseksi. Kuinka saada hallintorakenne sellaiseksi, että se palvelee henkilöstöä eikä päinvastoin. Ja henkilöstön välityksellä seurakuntalaisia. Niin että rakenteet mahdollistaisivat mahdollisimman laajan osallisuuden ja osallistumisen seurakunnan toimintaan; jumalanpalveluksiin, erilaisiin toimintapiireihin, kuoroihin, musiikkiryhmiin jne. Tämä käsittelyssä oleva esittely antaa näkökulmasta ja lähestymiskulmasta riippuen paljon. Tai toisaalta vähän. Tai ei mitään. Ottaen entisetkin resurssit pois tai ainakin jättämällä ne mainitsematta.

Pappisnäkökulmasta tämä on virtaviivainen esitys niin kuin olemme kuulleet - monesta suusta tosin on tullut päinvastaisiakin mielipiteitä - ja turvaa hyvin papiston aseman lainsäädännöllisesti. Kirkkoherran puheenjohtajuuskysymyksestä on tehty onnistuneen tuntuinen kompromissi, mikä on useiden kirkkoherrojenkin hyväksyttävissä. Toisten taas ei tunnu olevan. Ratkaisu mahdollistaa kuitenkin kirkkoherran toimimisen puheenjohtajana ja itsestään selvänä esittelijänä vastuineen, velvollisuuksineen ja oikeuksineen. On päästy kirkkoherran moninkertaisesta päällekkäisestä roolista, missä hän valmistelee, johtaa puhetta, esittelee, tekee päätösehdotukset, päättää, toimeenpanee ja valvoo toimeenpanoa. Jos nämä kaikki olisi säädöstasolla ilman tätä muutosta säilytetty, demokraattisesti valittu elin ei oikeastaan voi toimia demokraattisesti, kun samalla henkilöllä on lähes kaikki valta valmistelusta valvontaan saakka ja kaikki siltä väliltä. Tämä ratkaisu on mielestäni parannus ja myös oikeudenmukaisuuskysymys sekä luottamushenkilöitä arvostava demokratiakysymys. Pappisnäkökulmasta papin asema on siis lailla turvattu kirkkolaki- ja kirkkojärjestystasolla. Ja se on hyvä heille. Säädöksissä mainitaan kaikki papiston virkatyypit piispasta kirkkoherraan ja kappalaiseen ja seurakuntapastorin kautta lehtoriin asti, joita viimeksi mainittuja on kirkossamme seitsemän kappaletta. Papistoa on yhteensä 2 155 henkeä, työmarkkinalaitoksen kertomuksen mukaan.

Mutta kanttoreista ja diakoneista ei ole enää mainintaa tässä valmisteilla olevassa lakitekstissä. Nämä nykyisin voimassa olevassa laissa ja aikaisemmissa laitoksissa olevat virat on suodatettu pois esityksestä. Tähän asti virat ovat olleet lakitasolla nykyisessä kirkkojärjestyksessä, sitä ennen 1963 kirkkolaissa ja sitä ennen diakonit tulivat sinne lakiin 1948 ammattiryhmänä, kanttorit niinkin varhain kuin vuoden 1869 kirkkolaissa, joka selkiytti aikaisemmin kanttorista käytetyn nimityksen lukkarin toimenkuvaa, jolloin se vahvistui nimen omaan kirkkomuusikon virkana Suomessa. Nyt nämä kaksi kirkon ydintehtävään kuuluvaa virkaa on heitetty pesuveden mukana pois tästä uudistuksesta. Tätä en voi hyväksyä. Asia ei ole mikään pikkuasia, vaikka asenteellisesti keskusteluissa ja valmisteluissa kuulee puhuttavan vain vähäisestä yksityiskohdasta, pikku asiasta, jolla ei ole suurta merkitystä, kun puhutaan näistä kanttorin ja diakonian viroista.

Puhutaan kuitenkin kanttorin ja diakonian viroista, joilla on kirkon toiminnassa seurakuntalaisten keskuudessa suuri ja keskeinen osuus. Suomen kirkossa on 963 kanttoria ja 1 403 diakoniatyöntekijää työmarkkinalaitoksen kertomuksen mukaan viime vuodelta. Yhteensä 2 366 viranhaltijaa. Nämä ovat kirkon ydintoiminnoissa ja perustehtävissä toimivia sitoutuneita viranhaltijoita. Ei se ole mikään vähäinen pikku asia vaan tällä on iso merkitys isolle joukolle kirkon viran haltijoita. Mistä kumman syvältä nousee vähättelevä asenne näitä kahta virkaa kohtaan, joiden alkuperä on jo Raamatun alkulehdillä. Näiden virkojen arvostettu toiminta ja asema kirkossa muodossa ja toisessa kulkee läpi aikojen historian ja historiallisen ajanjakson. Asia koskee lukumääräisesti useampaa viranhaltijaa kuin mitä kirkossamme on pappeja. Ei ole todellakaan mikään pikku asia näiden kahden viranhaltijaryhmän jättäminen pois kirkkojärjestyksestä. Sitä ei voi millään hyväksyä näillä esitetyillä perusteilla, joissa on mielestäni oma kirkkopoliittinen sävynsäkin. Ja tuntuu joskus siltä, että tarkoitusperänsäkin. Enkä puhu tässä nyt omasta puolestani vaan koen puhuvani kaikkien näiden viranhaltijaryhmien puolesta. Samoin kuin järjestöjen puolesta, jotka ovat laajasti ilmaisseet huolensa lausunnoissaan kyseessä olevan henkilöstön asemasta lainsäädännössä.

Julkisten hyvinvointialojen liitto on huolissaan meneillään olevan seurakuntarakenteen uudistamisen seurauksista. Siteeraan heidän lausuntoaan: "JHL on huolissaan meneillään olevan seurakuntarakenteen uudistamisen seurauksista. Esitetyssä mallissa henkilöstöön, työnjohtoon, sopimuksiin ja hallintoon kohdistuu sellaisia haasteita, joita ei voida pitää kirkon uudistamistyössä sen kokonaisedun mukaisina. Suurin huolemme liittyy henkilöstön muutosturvaan ja asemaan uudessa seurakuntarakenteessa. Henkilöstöllä ei esitetyssä mallissa olisi käytännössä ollenkaan turvaa, joka yleensä liittyy liikkeenluovutusperiaatteen mukaisesti tämän kaltaisiin organisaatiorakennemuutoksiin. Henkilöstön työsuhteen ehdot tulee turvata lailla riittävän pitkäksi aikaa muutoksen toteutuessa. Lisäksi ongelmia syntyy siitä, jos työsuhteet solmitaan yhtymään, mutta henkilöstö sijoitetaan seurakuntiin. Tilanne on hankala paitsi työnjohto-oikeuden myös organisaation toimivuuden kannalta. Myös työsopimuslaki lähtee siitä, että työnantajan oikeudet ja velvollisuudet tulee löytyä sieltä, missä työsopimus on solmittu. Rakenteen heikkous näkyisi myös haasteena toteuttaa yhteistoimintaa ja työsuojelun yhteistoimintaa sekä sopia luottamusmiesjärjestelmästä niin, että se palvelisi sekä työntekijöitä että työnantajia. Useimmat ristiriitatilanteet on helpoin ratkaista siellä, missä ne ovat syntyneet eli työpaikoilla. Myös seurakuntarakenteen tulee tukea tätä varhaisen välittämisen ja puuttumisen sekä sopimisen mallia. Seurakuntarakenteen uudistus lähtee siitä, että kaikki seurakunnat määrätään kuuluviksi yhtymään. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa kirkkoon muodostuu läpileikkaavasti kaksikerroksinen hallinto. JHL ei pidä järkevänä paisuttaa hallintoa aikana, jolloin taloudellinen tilanne on heikko, vaan uudistusta pitäisi viedä siihen suuntaan, jossa kirkon ydintehtävä kirkastetaan ja toteutetaan sitoutuneen henkilöstön voimin tehokkaasti."

Kirkon akateemiset on myös antanut pyydetyn lausunnon seurakuntien rakennemuutoshankkeesta ja referoin sitä seuraavassa hiukan. "AKI, Kirkon akateemiset, pitää oikeana ehdotettua perusrakennetta. Kirkon perustehtävä hoidetaan seurakunnassa, yhteiset työmuodot ja tukitoimet yhtymässä. Yhtymä on esityksen tavoin nähtävä seurakuntien palvelijana ja tukijana. Käytännössä on kuitenkin vaarana, että joudutaan päinvastaiseen tilanteeseen, kun yhtymä viime kädessä päättää henkilöstö- ja talousresursseista. Vaikka esityksen lähtökohta ja tavoite on oikea, toteutus voi olla vaikeaa tai mahdotonta seuraavissa kohdissa: Seurakuntien toiminnallisen itsenäisyyden toteutuminen, kun resurssit ratkaistaan yhtymän tasolla. Kirkkoherran johtamisedellytykset, kun hänen alaisensa henkilöstö on liikuteltavissa ympäri yhtymää ja ylipäänsä toiminnallisen ja hallinnollisen vallan erottaminen. Esityksen mukaan seurakuntayhtymän on huolehdittava siitä, että seurakunnassa on "riittävä" henkilöstö seurakunnan tehtävien hoitamiseen. Muuta sääntelyä henkilöstön määrästä tai viroista ei puitelakeihin esitetä.

Nykysäännösten mukaan henkilöstö ei ole yhtymässäkään velvollinen työskentelemään muissa kuin omassa seurakunnassaan. Tällä kohtaa esitys muuttaisi tilannetta ja antaisi mahdollisuuden työntekijöiden laajaankin liikkumiseen tai liikuttamiseen yhtymän puitteissa. Tällainen tilanne on monelta kannalta haasteellinen. Toiminnallisesti se sisältää sen riskin, että työntekijät eivät juurru omaan seurakuntaansa eivätkä seurakuntalaiset koe työntekijöitä ominaan. Työalueen laajeneminen on yleensä lisännyt työmäärää. Joissakin jo toteutuneissa liitoksissa tästä on seurannut uupumusta jopa niin, että työturvallisuuslaissa tarkoitetut terveyshaitat ovat tulleet ilmeisiksi. Työvoiman liikuteltavuus on erityisen haasteellista kaksikielisissä yhtymissä."

Sitten itseäni lähellä oleva kohta: "Voimassa olevassa säännöstössä kirkkojärjestyksen 6 luku 1 § säädetään kanttorin ja diakonin virka pakollisiksi. AKI katsoo, että tämän säädöksen tulisi olla voimassa myös uudistetussa rakenteessa. Seurakunnan keskeiset tehtävät liittyvät jumalanpalveluksiin, kirkollisiin toimituksiin ja diakoniaan, joten näihin toimintoihin liittyvistä viroista tulee olla lakitasoiset säädökset eikä näitä tehtäviä eikä niihin liittyviä virkoja tule poistaa eikä vähentää." No en enempää referoi tätä.

Mutta jatkan vielä omaa tekstiäni: Teologisesti seurakunnat ovat jumalanpalvelusyhteisöjä, siksi paikallisseurakunnissa tulee olla säännöllisen jumalanpalveluselämän toteuttamisesta vastaavat liturgiset virat, jotka on säädetty kirkkojärjestyksessä, papin ja kanttorin virka. Kummallakin on omat tehtävänsä messujen toimittamisessa. Käytännössä kumpikaan ei voi korvata toista, jos ei ole alan koulutusta ja pappisvihkimystä, sekä musiikin että instrumentin hallinnan erityisosaamista kirkkomusiikin erityisopintoineen, joita kanttorin työ edellyttää. Suomessa on kyllä muutama henkilö, joilla on molemmat opinnot, kirkkomusiikinalan opinnot, teologian opinnot ja tutkinnot sekä pappisvihkimys. Tällainen henkilö voisi tietysti toimittaa koko messun yksin. Hän selviytyy sekä alttaripalveluksesta että urkurina ja kanttorina toimimisesta. Kunhan vaan kulkee koko messun ajan kirkon päästä päähän alttarin ja urkujen väliä sen mukaan kumman toimijan osuudet ovat vuorollaan menossa. Monin kertainen kulkuekäytäntöprosessio, intersessio jne. Mutta jokainen ymmärtää, että tämä ei ole mahdollista käytännössä. Se aiheuttaisi suurta hämmennystä kirkkokansassa, messun pyhyys kärsisi, samoin koko pyhä jumalanpalvelustunnelma menisi rikki. Koko ilmapiiri olisi pilalla ja kääntyisi huonoimmassa tapauksessa messun pyhyyttä vastaan markkinameiningiksi. Se olisi katastrofi.

Kyllä tarvitaan molemmat virat niin kuin jo Raamatun alkulehdillä oli Jumalan käskystä Mooseksen veljen Aaronin saatua tehtäväkseen jumalanpalveluselämän järjestämisen Jerusalemin temppelissä. Sinne määrättiin uhripapisto ja ylistyspapisto, joita myös veisaajiksi mainitaan. He olivat kutsutut tehtäviinsä ja tehtäviinsä vihkiytyneitä. Samoin nykyäänkin pitäisi liturgiset virat olla vihkimysvirkoja. Niissä tulisi kaikissa olla vihkimys ja kutsu tehtävään alkuperäiseen raamatullisen tehtäväksiantamisen ja kutsumisen perusteella. Yhteinen jumalanpalvelus on kirkon perustehtävää, ydintoimintaa, lähtökohtaisesti. Rukous ja ylistys ovat kirkon perustavimmat perustehtävät sakramenttien ohella, joita ilman kirkkoa jumalanpalvelusyhteisönä ei ole.

Diakonia on myös aina kuulunut kirkon työhön itsestään selvyytenä. Se kuuluu järjestäytyneenä ja karitatiivisena rakkauden palveluna seurakunnan ja seurakuntalaisten tehtäviin. Diakoneilla oli ennen ja voi myös nykyään olla tehtäviä myös yhteisessä jumalanpalveluksessa, mikä tekee siitä myös kirkon liturgiaan kuuluvan viran, kanttorin ja papin viran ohella. Edellä mainituista syistä nämä kaikki virat pitää olla edustettuina myös tulevassa kirkkojärjestyksessä, kuten ne ovat nykyäänkin, eikä vain papin virka yksinään. Jos näin ei tehdä, on kirkon maallinen lakikirja ristiriidassa toisen kirkollisen normikirjan, Raamatun, kanssa ja siitä nousevan tuntemamme historiallisen ajan jumalanpalvelustradition kanssa. Tämä ei voi olla oikein, kuten me kaikki ymmärrämme ja Herra varjelkoon moisesta ristiriidasta.

Toivon, että tätä jo monien muidenkin esittämää muutosehdotusta muutosta ehdotukseen kannatetaan laajasti ja yleisesti. Siitä ei ole lopputulokselle mitään haittaa vaan ainoastaan hyötyä edustavalle joukolle kirkon sitoutuneita viranhaltijoita, seurakunnissa vallitsevalle työilmapiirille ja koko kirkon julkisuuskuvalle traditionsa ja työntekijänsä vakavasti ottavana instituutiona.

Saisimme tällä monille tärkeällä täydennyksellä tämän monella tapaa kunnollisen ja perusteellisen kirkkohallituksen esityksen aikanaan äänestyksessä varmemmin maaliinsa. Mahdollisimman monia edustajia ja viranhaltijaryhmiä ja työmarkkinajärjestöjä, siis mahdollisimman monia tahoja tyydyttävällä tavalla. Ehdotan sillä valtuutuksella, mikä minulla kirkolliskokousedustajana on, että kanttorin ja diakonian virka säilytetään tulevassa kirkkojärjestyksessä, kuten se on nykyisin voimassa olevassa kirkkojärjestyksen 6 luvussa 1 §:ssä. Maininta tehtävistä voi sitten hyvinkin olla alempiasteisessa johtosäännössä.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Palaan vielä seurakuntien rakenneuudistuksen lähtökohtiin. Tavoitteena oli alunperin seurakuntahallinnon rakenneuudistus, jonka tuloksena olisi nykyistä kevytrakenteisempi ja joustavampi hallintomalli. Että nimen omaan hallinto olisi nykyistä keveämpi, hallinto tulisi taloudellisesti edullisimmaksi synergiaetujen ansiosta ja että yhtymät olisivat taloudellisesti itsekannattavia. Tämä hallinnon keveysperiaate ei tässä esitetyssä mallissa toteudu. Se ei muutu nykyisestä raskaasta yhtymämallista oikeastaan mitenkään, pikemminkin hallinto kangistuu lisää, koska etäisyydet kasvavat, yksiköt muuttuvat suuremmiksi ja siksi raskaammin toimiviksi, enemmän valmistelua ja enemmän päätöksiä eri portaissa edellyttäviksi rakennelmiksi, himmeleiksikin niitä kutsutaan. Seurakuntaneuvosto, yhteinen kirkkoneuvosto, yhteinen kirkkovaltuusto, hallintoporrastus oheisine johtokuntineen pitäisi saada suppeampaan kaksiportaiseen malliin. Silloin puhuttaisiin todellisesta hallinnon byrokratian keventymisestä ja sitä hoitavien työtaakan pienenemisestä. Tässä mallissa hallintokoneisto sen vaatimine lukuisine valmistelutasoineen virkamiesvalmistelut mukaan lukien tulee olemaan mammuttimainen. Koko hallintoketju virkamiesvalmisteluihin ja kokouksiin porrastettuna tulee olemaan liian monikerroksinen ja liikaa työaikaa ja työväkeä vaativa ollakseen kevyt ja joustava. Se on raskas, kankea ja hidas.

Jos tämä kirkkohallituksen esitys ei jostain syystä mene läpi, olisi hyvä palata puhtaalle pöydälle. Pitää ensinnäkin vielä selvittää hiippakuntamallia vaihtoehtona ja tutkia niitä Tampereen hiippakuntakokouksessa esiin nousseita perusteita, miksi sitä kannatettiin uutena rakennemallina valitun rovastikuntamallin sijaan. Ja voisiko edelleen vielä nousta esiin hiippakuntamallia koskevia lisäetuja, tämän läpikäydyn yhtymämalliprosessin ansiosta, joita ei aikaisemmin ole jostain syystä otettu huomioon tai huomattu. Hiippakuntamalli ohitettiin lopullisessa uuden hallintomallin valinnassa ilman syvempiä perusteiden tutkimista enemmistön äänestyspäätöksellä. Hiippakuntamalliin pitäisi edellä mainitussa tapauksessa vielä palata syvemmän analyysin merkeissä, jos siihen tulee tilaisuus, jotta rovastikunta- tai tämä yhtymämalli ei olisi lopulta epätyydyttävä ratkaisu ja vain kankea ja byrokraattinen välivaihe kohti hiippakuntamallia, joka voitaisiin saavuttaa ilman hankalia välivaiheitakin. Hiippakunta on kuitenkin olemassa oleva luonteva hallintokokonaisuus, jolla on olemassa olevat rajat ja osittain jo tuomiokapituleissa organisaatiotakin uudelle hallintomallille. Kiitän kärsivällisyydestä.


Paluu