Puheenvuoro Perret Henrik

Puheenvuoro

Perret Henrik, ombudet

Otsikko:
Kirkko 2020 - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko, yleisvaliokunnan mietintö 4/2011 kirkkohallituksen esityksestä 11/2010

Täysistunto:
Keskiviikkona 9 päivänä marraskuuta 2011 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, ärade ordförande. Hyvät ystävät, kära vänner, rakkaat ystävät, ettei tule mitään eroja. Aloitan sitaatilla: "Kirkko on menettänyt moraalisen auktoriteettinsa, koska se ei enää sanele ihmisille totuutta, se edistää totuuden suhteellistumista. Kansankirkko ei ole ainoa vaihtoehto, vaan jos kansankirkko ei pysty palvelemaan ihmisiä, Jumala hoitaa ne asiat muulla tavalla". Sanat ovat Suomen Kuvalehden päätoimittajan Tapani Ruokasen. Viime keväänä Ruokanen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä Suomen kirkon jäljittelevän Ruotsin kirkkoa kehityksessä, jossa se muuttuu pyhyyden yhteisöstä kuolevaksi palvelulaitokseksi. Nyt Ruokasta haastateltiin Elämään-lehden tuoreessa numerossa ja kysymykseen, onko huono juttu jos kansankirkko ei enää kiinnosta, Ruokanen vastaa: "Ei kristillisyys ole kirkon varassa. Kirkko on tärkeä välikappale, mutta jos te ette puhu, kivet huutavat. Kirkko uudistuu usein kriisien kautta. Ei kristillisyys ole kirkon varassa". Sanat voivat olla joillekin liikaa. Joittenkin mielestä niitä voidaan pitää yliampuvina. Voi olla. Toivon mukaan. Mielestäni Ruokanen osuu kuitenkin oikeaan ja herättää hyvin tärkeän kysymyksen. Katseet nimittäin kääntyvätkin Jumalan puoleen, koska pääkysymykseksi nousee kysymys ovatko välit Jumalan kanssa kunnossa. Kirkon tulevaisuus riippuu siitä, julistaako kirkko edelleen, näin sanoo Herra. Muistan elävästi, kun piispa Festo Kivengere vuosia sitten kävi Helsingissä ja hän kertoi kuinka vaikeita tilanteita oli Ugandassa kun hän joutui pakenemaan henkensä kaupalla. Kuinka poliisi järjesti hänelle joka yö eri hotellissa yösijat, koska Idi Amin metsästi piispa-parkaa ja yritti riistää häneltä hengen. Hän puhui sitten herätyksestä kirkossa ja kertoi, kuinka hän kerran oli riidellyt vaimonsa kanssa ja sanonut, että hän menee nyt puhumaan herätyksestä ja uudistuksesta kirkossa. Silloin Pyhä Henki sanoi hänelle, että mene sinä, minä jään vaimosi kanssa keittiöön. Hän korosti sitä, että ennen kuin voidaan kirkossa ja seurakunnassa tapahtuvasta herätyksestä puhua, pitää puhua keittiössä ja makuuhuoneessa tapahtuvasta herätyksestä. Minusta tämä ajatus liittyy tähän.

Edessämme on erittäin mielenkiintoinen prosessi, joka ansaitsee paljon tunnustusta. Yhdyn niihin, jotka haluavat tunnustusta antaa. Nyt paperit jäivät paikalleni, mutta muistaakseni sivulla 6-7 on taulukko, jossa kerrotaan vahvuuksista ja heikkouksista. Se on erittäin puhutteleva ja erittäin käyttökelpoinen. Mutta mietin myöskin sitä, että onko ensin ajateltava, että kaikki kirkossa alkaa parannuksesta. Kuulimme edustaja Leppäsen ajatuksia, tärkeitä sellaisia, sekä informaatiota vanhoillislestadiolaisen herätyksen vaiheista. Myös ruotsinkielisellä puolella eräissä rauhanyhdistyksissä ja monissa muissa herätyksissä ja seurakunnissa on äärimmäisen vaikea tilanne. Mutta nämä ovat kyllä toivon merkkejä, koska sille, joka salaa rikkomuksensa ei käy hyvin, mutta joka tunnustaa ne, sillä on aina tulevaisuus ja mahdollisuus. Ja se koskee meitä kaikkia. Nyt kun mietin tätä kirkon tulevaisuutta, niin ajattelen, että hyvin keskeisiä kysymyksiä ovat juuri ne, että pysyykö kirkko Jumalan sanassa. Otan nyt tämän vaikean kysymyksen esimerkikseni, koska siitä on keskusteltu viime vuodet ja edelleen keskustellaan. Muistaakseni puolitoista vuotta sitten, toukokuussa 2010 keskusteltiin parisuhteen ja parisuhdelain seurauksista kirkolle ja piispa Riekkinen päätti puheensa 5.5.2010. Puhe alkoi muistaakseni kello 18.28 näillä sanoilla: "Toivon siis, että voimme tehdä sitä, mitä kirkon on tehtävä, siunata tai ainakin rukoilla ja annetaan Jumalan tehdä se, mikä hänelle kuuluu itse kunkin meidän kohdalla. Ehdotin vielä piispainkokouksessa, että parisuhteet pitäisi voida siunata. Olen edelleen samaa mieltä myös sen vuoksi, että parisuhdetta ei rinnastettaisi avioliittoon, ei nyt eikä tulevaisuudessa, tehtiinpä yhteiskunnan puolella millaisia ratkaisuja tahansa." Kolme kuukautta myöhemmin oli Kirkko ja koti -lehdessä haastattelu. Kirkko ja koti -lehti lienee Kuopion ja Siilinjärven evankelis-luterilaisen seurakunnan lehti. Haastattelun mukaan piispa Wille Riekkinen on valmis vihkimään avioliittoon myös samaa sukupuolta olevat. "Jos sukupuolineutraali avioliittolaki säädetään, sanoo piispa, kirkon tulee vihkiä myös samaa sukupuolta olevat parit. Näin toimitaan tällä hetkellä Ruotsin kirkossa." Eilen katselin Kotimaa24-sivustoa, jossa luki, että Porvoon kirkkoyhteisö etsii yhteistä näkemystä avioliitosta. Kirkkohallituksen teologisten asiain sihteeri Tomi Karttunen sanoo, että "kokoontuminen osoitti, että kirkolla on eroavia näkemyksiä siitä, miten vapaita olemme muovaamaan uudelleen perinteistä avioliitto-opetusta". Toivon, että mikäli herra arkkipiispalle sopii, kyselytunnilla olisi mielekästä kuulla jotain, jos on kerrottavaa. Yritin lukea julkilausumaa, mutta se ei paljoakaan kertonut siitä, missä mennään ja mitä on tekeillä. Mutta vähän huolissani olen kyllä. Viittaan myös siihen laajaan ja vaikeaan keskusteluun. Enkä halua lyödä vaan halusin vain dokumentoida, että nämä kysymykset ovat todellisia ja huoli ehkä aiheellinen. Mietin myöskin sitä, mitä silloin sanottiin, että oppi ei muutu, emme muuta avioliittokäsitystä, Ruotsin kirkon tietä emme kulje. Nyt on puolitoista vuotta kulunut. Missä mennään, missä olemme? Tämä on osa kirkon tulevaisuutta. Mikäli kirkko jättää perinteisen käsityksensä ja oppinsa, se valitsee uuden ja kirkon pitkälle traditiolle vieraan tien. En voi nyt mennä yksityiskohtaisesti siihen, mutta kehotan teitä, varsinkin teologeja, lukemaan professori Kaarlo Arffmanin jutun hiljattain ilmestyneestä Teologisesta aikakauskirjasta. Hän puhuu siitä niin sanotusta semper et ubique -periaatteesta, eli aina ja kaikkialla. Hän sanoo, että vanhassa kirkossa on ollut periaate, että kun asia on päätetty ja se kuuluu oppiin ollen muutaman konsiilin ikään kuin läpikäynyt, ei siihen enää palata. Kaikki ei ole kaupan. Nyt puhutaan, kuten silloin reformaatoin vastustajat. Sanottiin, että aina ja kaikkialla ei riitä, vaan tarvitaan uutta valoa. Reformaation, uskonpuhdistuksen aikaan sanottiin, että kirkon opetusviran selitys, eli erityisesti paavin sekä yleisen kirkolliskokouksen päätökset johtaa Pyhä Henki. Sen sijaan reformaation puolustajat olivat sitä mieltä, professori Arffmanin mukaan, että aina ja kaikkialla riittää. Että on joitain asioita, jotka on päätetty. Minusta tämä trendi, joka on viime vuosina tullut kirkolliskokouksen esityslistalle, että äänestetään uskon tulkinnoista ja kirkon opeista, on surullinen ja väärä kehitys. Tämä on asia, joka tavallaan liittyy paljon siihen, että onko meidän rakas kirkkomme, johon itse olen parantumattomasti rakastunut, onko se kristillinen kirkko. Se on hyvin ratkaisevalla tavalla kiinni siitä, julistaako se Jumalan sanaa. Kun seuraa kehitystä yhteiskunnassa ja kirkossa, voisi piirtää samat kaaviot seinälle. Minusta samat trendit samoine päätöksineen ja kehityksineen on nähtävissä sekä yhteiskunnassa että kirkossa. Niiden välillä ei oikeastaan ole materiaalista, faktista eroa. Kertooko se teologiasta vai kertooko se maallistumisesta.

Toinen iso kysymys, meille kaikille tuttu, on elintila-kysymys. Mielestäni piispainkokouksen selonteko on ollut harha-askel. Siitä on alkanut murheellisten asioiden tie. Se on vienyt kirkon jäsenet vastakkain käräjille, se on aiheuttanut paljon vaikeuksia. En sano, että vaihtoehtona olisi se, että jokin toinen ryhmä olisi vaikeuksissa, vaan se, että kristityt ihmiset voivat yhdessä keskustella ja päättää ainakin hyvin pitkälle asioista. Itse edustan sellaista näkemystä, että jos tehdään mahdolliseksi se, että eri ryhmät istuvat samojen kirkkomuurien sisäpuolella, on olemassa riski, etten sanoisi mahdollisuus, että yhteys laajenee ja syntyy keskustelu näiden eri porukoiden ja kuppikuntien välillä. Sen sijaan jos pakotetaan ulos, keskusteluihin tuskin palataan. Jumalalle toki kaikki on mahdollista, mutta se että vaikka istuisimme vähän eri nurkissa kirkon muurien sisäpuolella, on kuitenkin mielestäni parempi tila kuin se, että jotkut ovat hylänneet ja lähteneet. Tämä nyt syntynyt tilanne, piispainkokouksen selonteko, hyväksyttiin yhden äänen enemmistöllä - korjatkaa jos olen väärässä. Minulla on kolme esimerkkiä työstäni: Eräs loppusuoralla oleva teologian opiskelija, joka juuri on valmistumassa teologian maisteriksi, on suorittanut raitiovaunukuljettajan tutkinnon, koska hän ei kelpaa papiksi. Hänellä on väärät mielipiteet ja väärä vakaumus, joka kuitenkin on ollut kirkossa noin 2000 vuotta tai satoja vuosia, riippuen miten perustellaan. Toiselta nuorelta, jo valmistuneelta teologian maisterilta tuli viime viikolla rukouspyyntö: "Rukoilkaa puolestani, perheeni puolesta, että saisin töitä, jotta voisin vastata perheeni toimeentulosta". Hän ei saa mitään virkaa. Hyvä mies. Kolmas tapaus on eräiden täällä olevien tiedossa. Teologi, joka oli ostanut jo jopa pappispuvun, hylätään muutama päivä ennen pappisvihkimystä ja ymmärtääkseni se ei ole johtunut piispasta. Minusta tällaisia tilanteita ei saisi syntyä. Meidän täytyy, jotta voisimme miettiä tulevaisuutta, mennä näihin kysymyksiin ja yrittää ratkaista ne kristillisellä ja tyydyttävällä tavalla. Kolmas iso alue ovat nämä rahalla kiristämiset, jotka ovat mielestäni alkaneet Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajan kynästä. Pitäisin näitä aika pitkälle vihapuheina. Lukekaa, mitä toimittaja Heli Karhumäki kirjoittaa seurakuntalainen.fi-sivulla. Kaikki jotka ovat avarakatseisia ja raikkaita jne. ajattelevat näin ja ne, jotka ovat eri mieltä, haluavat kääntää kelloa taaksepäin. Ja sitten sanotaan kirkon lähetysjärjestöille, että teille ei kuulu kolehdit tai määrärahat. Sley eli Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys on tietääkseni menettänyt toista miljoonaa euroa. Kansan lähetyksessä on tietääkseni yt-neuvottelut lähetystyöntekijöiden kanssa ja jos Helsingin yhteinen kirkkovaltuusto tekee nyt päätöksen, se tarkoittaa ainakin toistasataa tuhatta euroa vähemmän. Se on suoraan lähetystyöstä, myös sen diagonaalisesta työstä pois. Minusta tämä ei sovi kristilliselle kirkolle. Jos on kirkon hyväksymä lähetysjärjestö, niin sen pitäisi riittää. Totean kyllä tyydytyksellä ja kunnioittaen, että Kirkkohallitus on kolehtipäätöstä tehdessään osoittanut maltillisuutta. Vaikka joistakin kysymyksistä ja päätöksien detaljeista voidaan olla eri mieltä, kuten jotkut ovat täällä ilmaisseetkin, on se minusta kuitenkin signaali asiallisuudesta ja kristilliselle kirkolle sopivasta käyttäytymisestä. Kiitokset kirkkohallitukselle tässä suhteessa.

Ruotsissa on kuulemma 3384 kirkkoa. Luin Svenska Dagbladetista, että yli 500 kirkkoa on käytössä korkeintaan kerran kuukaudessa. Tämä on, kuten meilläkin, tikittävä pommi. Miten käy? Entisen arkkipiispa K.G. Hammarin veli on ehdottanut, että kirkot tulisi räjäyttää tai muuttaa ne asunnoiksi, ravintoloiksi, pizzerioiksi mutta mieluummin tuhota ne, ettei ikään kuin häväistäisi niitä. Tämä on asia, joka liittyy siihen, että meidän rakkaat pohjoismaamme ovat maallistumassa, että evankeliumia ei ole vastaanotettu, ehkä ei julistettukaan tämän päivän ihmiselle. Olemme suurten haasteiden edessä ja kuitenkin meillä on fantastiset mahdollisuudet. Toivon, että kirkkomme tulevaisuussuunnittelu, koko prosessi hyvin vahvasti alkaisi rukouksesta ja parannuksen teosta, koska silloin meille avautuvat uudet ovet ja mahdollisuudet. Lopuksi totean, että ihminen haluaa mieluummin olla keskiössä. Sanomme mielellämme, että toisaalta ja toisaalta. Kukaan ei halua olla ääri-ihminen. Mutta ehkä joskus pitää olla sellainen. Vaikka sitten sanotaan äärifundamentalistiksi tai terroristiksi tai mitä lie. Joskus totuus edellyttää kirkoltakin sitä, että sanotaan jotain ja seistään sen takana vaikka tulisi moitteita. Nuori sukupolvi ei välitä seurakuntarajoista. Yhdyn piispa Häkkisen ajatukseen ja toivon enemmän rohkeutta kirkolle näissä asioissa. Augustanan seitsemäs artiklahan puhuu juuri evankeliumin julistamisesta ja sakramenttien hoitamisesta, sekä melkoisesta vapaudesta sitten muuten. Tätä tarvitaan. Nuoret eivät myöskään kunnioita herätysliikkeitten rajoja. Me katsomme ja mietimme toisiamme, mutta he kävelevät vapaasti paikasta toiseen ja heillä on ystäviä joka järjestössä ja liikkeessä. Nuoret eivät edes aina kunnioita kirkkokuntia. Kun yritän puolustaa oman kirkkomme asemaa ja kehottaa heitä pysymään, rukoilemaan ja etsimään mahdollisuuksia, on se heille aika vaikea pala. Miksi? Koska monien ainoa kokemus kirkon työstä - lukuun ottamatta hyvin usein jotain paikallista seurakuntaa tai järjestöä - on se, että ovet suljetaan ja heille osoitetaan ovi. Tulevien kirkolliskokousten pitää suhtautua tähän vakavasti. Toivon myös, että piispat konkreettisesti harkitsevat, että eikö ole parempaa työrukkasta kuin selonteko ja siitä aiheutunut pitkä prosessi. Uskoisin, että olisi syytä heittää romukoppaan sellainen ajattelu ja etsittävä ihan konkreettisesti keskustelun ja neuvottelun varassa olevia teitä eteenpäin.

Tämä ei ole välttämättä aivan viimeinen puheenvuoroni, mutta se on varmasti viimeisimpiä. Olen ollut täällä 28,5 vuotta. Joku sanoi minulle, että olet ehkä leipiintynyt kun et asetu enää ehdokkaaksi. Eräs varoittava esimerkki oli erään kouluoppilaan kirjoitus siitä, että Suomi on tasavalta ja Kekkonen valitaan joka kuudes vuosi presidentiksi. Ettei menisi edes sinnepäin, niin ajattelin, että nyt riittää. Samalla minun täytyy sanoa, että haluan käyttää sen ajan mikä minulle suodaan, ihmisten kanssa rukoilemiseen, keskustelemiseen ja Jumalan sanan julistamiseen. Ruotsalainen pappi Carl Eric Sahlberg, joka vaikuttaa Klaran kirkossa - monet ovat siellä käyneet - on sanonut suurin piirtein näin: Joka tavoittelee yhteiskunnan yläluokan ihmisiä, ei tavoita heitä eikä myöskään alaluokkaan kuuluvia. Mutta se joka tavoittaa kadun ihmiset, pienet ihmiset, tavoittaa myös isot ihmiset, korkeassa asemassa olevat. Hän on myös kertonut, että Ruotsin prinssi Carl Philip on ollut mukana seurakunnan yöpuuhissa jakamassa voileipiä ja kahvia. Joku oli vielä kysynyt häneltä, että oletko sinäkin koditon. Hän oli sanonut, että hänellä on kämppä tuossa vanhassa kaupungissa. Kuningas ja kuningatar ovat käyneet seurakunnassa useasti. En tiedä syntyykö kirkon uudistus kirkon ylärakenteen kautta vai onko niin, että pienryhmät, seurakuntalaiset, piirit, aina missä kuka tahansa meistä rukoilee, keskustelee ja lukee Jumalan sanaa, niin siitä alkaa kirkon uudistus, jota me kaikki todella paljon tarvitsemme. Olen saanut nauttia ystävyydestä monet, monet vuodet ja mieleen ovat jääneet monet kirkolliskokousedustajat vuosien varrelta. Jotkut ovat poistuneet lopullisesti, jotkut ainakin tilapäisesti, mene ja tiedä. Mutta tämä on antanut minulle erittäin paljon. Kiitän kaikista ystävyyksistä. Olemme nauraneet yhdessä, joskus itkeneetkin. Täällä on monessa mielessä ollut hyvä olla, mutta toivon, että Jumala armahtaisi ja ettemme pitäisi itsestäänselvyytenä sitä, että tämä kirkko on se, jolle Jumala antaa lisenssinsä, vaan että rukoilemme, että saisimme olla Jumalan siunaama kirkko, joka voi olla siunaukseksi monille muille. Jag tackar för den tid jag har varit här, den är ganska lång. Men det har varit fantastisk tid och jag har haft många kontakter med människor, som jag ine annars skulla ha lärt känna. Jag hoppas att vår kyrka verkligen söker sig till Gods Ords källa, där finns livets vatten. Och jag hoppas också att alla som blir valda till kyrkomötet i framtiden på allvar söker vägledning i Guds Ord.

Paluu