Puheenvuoro



Kujala Erkki, edustaja

Otsikko:
Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon
tulevaisuusselonteko (Kirkkohallituksen esitys 7/2014)

Täysistunto:
Tiistaina 4 päivänä marraskuuta 2014 klo 12.30

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit, tähän neljäkymmentäviisisivuiseen kirjaseen on saatu tiivistettynä todella paljon asiaa, oikeastaan koko suomalainen arvojen todellisuus ja koko maailman näkymät. Työryhmä on todella onnistunut, kiitos siitä työryhmälle. Arkkipiispa Mäkinen käsitteli paljolti samoja asioita eilen tässä yllätyksellisessä puheenvuorossaan ja vei vielä muutaman asteen syvemmälle, mutta kuitenkin samoista lähtökohdista. Kiitos siitä puheesta. Tämä on hyvä jatko viime kirkolliskokouksessa laajassa keskustelussa olleelle ja siellä laaditulle tulevaisuuselonteolle. Kuinkahan paljon sitä on mahdettu hyödyntää? Kiitos myöskin kansliapäällikkö Keskitalolle ja piispa Jolkkoselle tästä mainiosta esittelystä. Oikeastaan jokaiseen kohtaan oli poimittu täältä keskeiset asiat, jota Jolkkonen esitti, siihen on hyvä yhtyä. Toki näin tiivistetyssä esityksessä joutuu tekemään yleistyksiä ja jotkut oleelliset asiat jäävät vähälle huomiolle, ja jotkut taas painottuvat painoarvoaan enemmän. Tässä monikulttuurisuus, kansainvälisyys, muutoksen nopeus ja uskonnottomuuden nopea kasvu painottuvat tietysti tutkimuslähtökohdasta ja toimeksiannon tavoitteesta johtuen kohtalaisen paljon.

Minä en kuitenkaan jaksa uskoa että koko Suomen kansan usko Jumalaan, tai uskonnollisuus yleensä, on tulevaisuudessakaan niin alhainen kuin tässä selonteossa tai Haastettu kirkko -teoksessa, ja median kautta välittyvässä, niin sanotussa, yleisessä mielipiteessä kuvataan. Se on vain passiivista. Yleensä luotetaan johonkin korkeampaan voimaan kun ei kehdata Jumalan nimeä sanoa. Mutta tämä uskonnollisuus ja luottamus Jumalaan aktivoituu kun kuolema tai odottamattomat onnettomuudet tulevat lähelle. Silloin tullaan hartaustilaisuuksiin ja sytyttämään toivon kynttilöitä suurin joukoin. Onhan toki nähtävissä maassamme esimerkkejä Raamatun arvovallan vähättelyssä ja Jumalan sanan vastaisen elämän nopeassa lisääntymisessä, merkkejä siitä, että mennään kohti sitä aikaa josta Jeesus sanoi toiseen tulemiseensa liittyen: "että löytänenkö uskoa maan päältä kun palaan". Hän sanoi myös, ettei meidän tarvitse tietää aikoja, mutta kirjoituksia ja ajan merkkejä on lupa seurata. Vanhan testamentin ennustukset toteutuivat Jeesuksessa Kristuksessa ja Uudessa testamentissa on uusia ennustuksia ajan merkeistä. Siksikin kirkon, siis meidän kaikkien, on tässä sirpaloituneessa monikulttuurisuuden viidakossa, tärkeää nostaa uskon ja kirkon keskeisen sanoman Jeesuksesta ja hänen pelastustyöstään nykyistä kirkkaammin esille hämärtämättä sitä moniäänisyyteen ja monikulttuurisuuteen.

Oikeastaan paras kohta tässä selonteossa on sivulla neljäkymmentä: "kirkko on olemassa, jotta ihmisissä syntyisi usko. Kristukseen ja rakkaus lähimmäiseen, jäsenten elämä kristittyinä on kirkon toiminnan edellytys. Kristillinen kasvatus ja ihmisten tavoittaminen ovat avaintekijöitä tulevaisuuden kannalta. Seurakuntien tulee tarjota mielekästä seurakuntayhteyttä tukevaa kasteopetusta." Minulle heräsi voimakas ajatus kuin luin tätä kirjaa, että meillä pitäisi aloittaa koko kirkossa juuri tuohon kasvatukseen liittyen, ihan paikallisseurakuntien tasolla, opetus siitä, mikä kirkko on ja mikä on sen sanoma, ei vain julistamalla sitä saarnastuolista vaan kansantajuisilla luennoilla lähellä ihmistä. Tämä tietämys on kirkonkin jäsenistä suurella osalla todella ohut. Eli tuo mitä sekä piispa Jolkkonen että kansliapäällikkö toivoivat, että tästä käytäisiin keskustelua ja tästä pidettäisiin seminaareja, se on ihan hyvä. Mutta että siitä mentäisiin vielä eteenpäin ja niin lähelle ihmisiä, että tavoitettaisiin mahdollisimman paljon ja selitettäisiin perusasioita. Ei riitä että vaalimainoksissa sanotaan, että: "tee kirkosta äänestämällä itsesi näköinen". Jos siitä tulee ihmisen näköinen, niin se ei ole enää Kristuksen kirkko.

Tämä selonteko ja tuo käsittelyssä oleva teos "Kirkko yhteistä näkyä kohti", puutteistaan huolimatta, ovat hyvää aineistoa pyhien kirjojen ohella tällaisella opetukselle. Tällä sivulla kaksikymmentäkahdeksan on selkeästi sanottu syy meidän aikamme moniin keskeisiin ongelmiin kun puhutaan lankeemuksesta. Siellä sivulla kaksikymmentäkahdeksan kerrotaan ensin Jumalan luomistyöstä ja mitä Mooseksen kirjassa: "langennut ihminen ei tunne Jumalaa oikein, kun ihminen ei tunne kaiken elämän perustaa, ei hän voi tuntea itseään tai lähimmäistään. Ihmiskunta ja luomakunta kärsivät itsekkyydestä. Kateudesta, riistosta, sorrosta ja muista elämää tuhoavista voimista. Lankeemus näkyy jokaisen kulttuurin piirissä. Vääristynyt kuva ihmisestä vaikuttaa ihmisten välisissä suhteissa, myös kaikkein lähimmissä ja tärkeimmissä. Erilaisuus muodostuu vuorovaikutuksen esteeksi, yksilöiden ja kansojen välillä. Sen sijaan, että omakulttuurista taustaa arvostettaisiin terveesti, se nostetaan muiden yläpuolelle."

Se mikä tuossa kirjassa jää hieman vähälle huomiolle on tilanne erilaisuudesta maamme eri alueilla. Se erilaisuus on vielä erilaista ihan paikallisesti ja ihmisten välilläkin. Siitä puhutaan useassa kohdassa tässä kirjassa, mutta erityisesti kappaleessa "Kirkon asema muuttuu" sivulla kaksikymmentäkolme, todetaan että alueelliset ja paikalliset erot tulevat olemaan huomattavia. Tähänhän piispa Jolkkonenkin jo puuttui, jäsenprosenteissa on kymmenien prosenttien eroja. Edelleen tähän liittyen sanotaan että "matalat kuulumisprosentit näkyvät suoraan niin lapsikasteiden määrässä kuin kirkon elämään osallistuvien eläkeläisten määrässä". Näinhän se on. Erilaisuus juuri kirkkoon kuulumisessa ja jo tässä kulttuurien erilaisuudessa, heijastuen kirkosta eroamisiinkin, on suurin akselilla etelä-pohjoinen sekä isojen kaupunkien, maaseudun ja pienten kaupunkien välillä. Esimerkiksi syntymäkunnassani Perhossa kirkkoon kuuluu 95 prosenttia asukkaista, mikä taitaa olla korkein koko maassa. Muuallakin Keski-Pohjanmaalla se on 90 prosentin kahta puolta. Vastaavasti Helsingissä se on paikoin viidenkymmenen paikkeilla. Yksi suuri kirkon ongelma onkin se, että kirkon ristiriitainen julkisuuskuva määritellään monesti pääkaupunkiseudun mukaan. En väitä, että siellä pohjoisessa ollaan sen synnittömämpiä tai hurskaampia kun etelässäkään, mutta kirkkoon kuulumista pidetään kansalaisuusvelvollisuuteen kuuluvana. Ehkä siinä on vielä katekismuksen opetusta, että meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa. Erilaisuutta ja kulttuurisiakin eroja on ikäryhmien, maahan ja maasta muuttaneiden välillä. Varsinkin nuoret ihmiset, jotka muuttavat uusiin, vähänkin isompiin keskuksiin, ovat siellä aika irrallisia, aivan samoin kuin maahanmuuttajat. Eivätkä tunne esimerkiksi kirkollisvaaleissa yhtään tuttua ehdokasta jolle äänensä antaisi. Eli näkemykseni on se, että papit, piispat, opettajat ja koulutettavat maallikot lähemmäksi kansaa, niin omia kansalaisia kun maahanmuuttajiakin. Opetusta lisää, sanomaa kirkkaaksi ja Kristus keskeiseksi. Pelko vanhoillisuudesta ja joka suuntaan mielistelystä pois meistä. Kiitos.


Paluu