Puheenvuoro



Paarma Jukka, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden avaus

Täysistunto:
Maanantaina 4 päivänä toukokuuta 2009 klo 10.45

Teksti:
1 § ISTUNTOKAUDEN AVAUS

Arvoisat kirkolliskokousedustajat. Ärade kyrkömötesmedlemmar. Seitsemän eduskuntapuolueen puheenjohtajaa julkaisi muutama viikko sitten yhteisen julistuksen, jossa he lupasivat, että eurovaalikampanjassa ei sorruta rasistisiin tai maahanmuuttajavastaisiin tekoihin. Yhteinen julistus kuulosti hyvältä. Se heijasteli perinnäisiä suomalaisia arvoja ja asenteita, miten toisiin ihmisiin on suhtauduttava, miten käyttäydyttävä, miten osoittaa vieraanvaraisuutta ja suvaitsevuutta. Sanoohan sananparsi: Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin.

Tuntemani tyytyväisyys muuttui kuitenkin pian ihmetteleväksi kyselyksi. Miksi tuollaista julistusta meidän maassamme tarvitaan? Eivätkö siinä esitetyt asiat ole itsestään selviä Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa? Eikö se, ettei toista ihmistä sorreta, väheksytä tai pilkata, kuulu sellaiseen kohteliaisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja sivistyneeseen käyttäytymiseen, jonka suomalainen on oppinut jo kotoa tai ainakin koulusta? Onko suvaitsevaisuus hävinnyt meidän luontaisesta arvomaailmastamme?

Poliitikkojen julistuksella pyrittiin tietysti vaikuttamaan viime aikoina maassamme voimistuneeseen ja kärjistyneeseen maahanmuuttokeskusteluun. Suvaitsemattomista asenteista tässä asiassa olemme saaneet kirkossammekin kokemusta, kun eräissä seurakunnissa tapahtunut turvanpaikanhakijoiden auttaminen sai osin varsin voimakastakin arvostelua. Monenlaisten esille tuotujen sosiaalisten ja juridistenkin syiden takana siinä arvostelussa on varsin usein pilkottanut selkeästi muukalaisvihamielinen, joskus jopa rasistinen perusasenne. Lama-aika on nyt niitä vielä terävöittänyt.

Tuntuu siltä kuin suomalaisissa eläisi tietty ”luontainen” muukalaisten pelko. Olemme eläneet kauan omassa lintukodossamme ja esimerkiksi nyt keski-ikäisten lapsuudessa vieraan, varsinkin toisennäköisen ja -värisen näkeminen oli enemmänkin eksoottista. Erinäköisten ja eri tavalla pukeutuneiden ihmisten lisääntyminen katukuvassa on vähitellen muuttanut tämän erikoisuuden peloksi. Monet arvelevat, että maahanmuuttoasioissa hyväuskoisia ja sinisilmäisiä suomalaisia jymäytetään, käytetään väärin hyväksi. Suomalaisten mielistä on helppo tunnistaa siellä asuva ennakkoluuloisuus vierasmaalaisia ja toisia rotuja kohtaan. Suvaitsevaisuuteen kyllä nykyään monessa asiassa vedotaan, mutta tässä yhteydessä sillä on vain vähän ja valikoivaa käyttöä.

Joskus, hämmästykseksemme, vedotaan muukalaisvastaisuudessa myös uskonnollisiin perusteluihin. Viitataan siihen kuinka tänne meidän keskellemme tulee toisten uskontojenkin edustajia. Maahanmuuttajissa kun on toistenkin uskontojen edustajia. Kristinuskon mukaisia tällaiset perustelut eivät ole. Raamattu opettaa sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, miten toisen kansan jäseniin tulee suhtautua. Israelin kansaa, joka on lähes koko historiansa ajan elänyt vihamielisten kansojen naapurina, opetettiin asettumaan muukalaisen asemaan ja kohtelemaan tätä oikein, sillä ”olet itsekin ollut muukalaisena Egyptissä” (2. Moos. 22:20). Jeesus antoi kaikkein tunnetuimman lähimmäisen auttamista koskevan opetuksensa sen kertomuksen muodossa, jossa auttaja ja autettava olivat eri kansallisuutta, vieläpä toinen toistaan vieroksuvaa. Laupias samarialainen osoittaa, että myös toista kansallisuutta, rotua ja uskontoa edustava ihminen on lähimmäinen (Luuk. 10:25-37).

Jeesuksen vertausta viimeisestä tuomiosta (Matt. 25) on usein pidetty kristillisen auttamistoiminnan perusohjeena. Meidän moraalimme punnitaan siinä sen mukaan, miten me autamme keskellämme olevia nälkäisiä, janoisia, kodittomia, sairaita, vankeja. Tämän kertomuksen ja vertauksen sana koditon tarkoitti alkukielessä kuitenkin enempääkin kuin vain kotia vailla olevaa, nimittäin vierasta, muukalaista. Edellinen vuoden 1938 raamatunkäännös ilmaisikin sen oikeastaan osuvammin pyrkiessään tuomaan tämän ajatuksen esille sanalla outo. Jeesus sanoi: ”Minä olin outo ja te otitte minut huoneeseenne”(Matt. 25:35).

Tuntuu kuin meidän yhteiskunnassamme paljon puhuttu suvaitsevuus olisi käytössä vain tarkkaan valikoiduilla alueilla. Se, että sitä riittää niin vähän maahanmuuttoasioissa, on minusta hälyttävää. Jos meiltä suomalaisilta riittää tervetulotoivotus vain niille hyvin koulutetuille, jotka tuovat mukanaan meitä taloudellisesti hyödyttävää osaamista, olemme paitsi moraalisesti myös yhteiskuntamme rauhallisen kehityksen kannalta vaarallisella tiellä. Globaalissa maailmassa kansainvälisyys ja ihmisten liikkuminen vääjäämättä lisääntyy, myös täällä pohjoisessa. Meidän yhteiskuntamme ei käy hyvin ellei asenneilmasto muutu. Siihen muuttumiseen liittyy tietenkin maahanmuuttajien kotouttamiseen panostaminen entistä paremmin niin, että sopeutumattomuudesta johtuvat kielteiset ilmiöt, jotka vaikuttavat asenteisiin, voisivat vähetä. Hyvät kuulijat, maahanmuuttajiin suhtautuminen on kuitenkin vain yksi esimerkki siitä suvaitsevaisuuden häviämisestä, josta olen huolissani. Samantapainen ilmiö näkyy muuallakin.

På kyrkans diakoners och diakonissornas mottagningar och möten med människor finns en omfattande och känslig kontaktyta med det finländska samhällets verklighet. Utvecklingen efter den senaste recessionen präglades av ekonomisk tillväxt. Trots att största delen av finländarna mår bra och lever under trygga förhållanden utan större ekonomiska bekymmer, har diakonins arbetsfält mer och mer rapporterat om välfärdens skuggsidor. Enligt rapporterna har grundskyddets nivå kommit på efterkälken jämfört med den övriga inkomstutvecklingen, och samhället har därmed drabbats av en kraftig polarisation. Den nu rådande recessionen eller ekonomiska tillbakagången tillspetsar situationen ytterligare. Genom denna tudelning har också inställningarna åter blivit hårdare.

Kirkkomme diakoniatyöntekijöiden vastaanotoilla kirkollamme on erinomaisen hyvä ja herkkä kosketuspinta suomalaisen ihmisten arkiseen elämään ja yhteiskunnan todellisuuteen. Viime laman jälkeinen kehitys on ollut taloudellisen kasvun aikaa. Vaikka suurin osa suomalaisista on voinut hyvin ja elänyt turvatusti ilman suuria taloudellisia huolia, on diakonian kenttämme viestinyt kuitenkin entistä enemmän hyvinvoinnin varjopuolista. Niiden viestien mukaan olennaista on ennenkaikkea, että perusturvan taso on jäänyt jälkeen muusta tulokehityksestä ja sen myötä yhteiskuntamme on voimakkaasti polarisoitunut. Nyt viimeisten kuukausien aikana koettu taloudellinen taantuma on tuonut lisänäkökohtia lisääntyvän työttömyyden, irtisanomisten ja lomauttamisten myötä. Tämä nyt koettava lama tai taloustaantuma kärjistää entisestään tätä kahtiajakoisuuden asetelmaa ja sen myötä, niin viesti meille kuuluu, asenteet ovat jälleen koventuneet.

Tällaisesta asenteiden koventumisesta ja niiden syistä on helppoa löytää esimerkkejä vaikkapa talouselämämme uutisista. Paljon esillä olleet huippupalkkojen ja -eläkkeiden tai muiden kohtuuttoman suurten etuuksien merkitys kansantaloudelle ei liene merkittävän suuri, mutta yhteiskuntamoraalin rapautumiselle ne sitä ovat. Aikana, jolloin erityisesti tarvittaisiin yhteen hiileen puhaltamista, keskinäistä kunnioittamista ja toisista huolehtimista olisi kaivettava esiin kovien arvojen tilalle toisenlaisia, kuten oikeudenmukaisuutta, yhteisöllisyyttä ja erityisesti heikoimmista lenkeistä huolehtimista.

Kun puhun nyt suvaitsevaisuuden heikkenemisestä ja sen valikoivuudesta, täytyy kuitenkin samalla todeta, ettei kirkkomme ole tässä suhteessa kyennyt näyttämään kovinkaan hyvää esimerkkiä. Päinvastoin valitettavasti on näyttänyt siltä, että juuri kirkon ja uskonnon asioissa asenteet toisin ajattelevia kohtaan ovat kaikkein jyrkimpiä. Tämä on tullut esiin muun muassa niin sanottujen kirkon tämän hetken kiistakysymysten yhteydessä. Jos jotkut haluavat erivapauksia tai poikkeamista yhteisesti sovituista linjauksista tai pelisäännöistä vakaumukseensa vedoten jossakin asiassa, eivät he yleensä ole valmiit antamaan elintilaa kirkossamme jossain toisessa asiassa erilaisen vakaumuksen omaaville. Ja päinvastoin, esimerkkejä kyllä löydämme. Kielenkäyttö on uskonnollisissa yhteyksissä vielä julmempaa ja syvemmin loukkaavaa silloin, kun oman näkemyksen tai tulkinnan auktoriteetiksi vedetään ihmistä suuremmat voimat. Toinen toisensa kunnioittamisen ihanne on usein kadoksissa. Sellaisen yhteisön, seurakunnan tai kirkon uskottavuus rapautuu, jossa tällaista esiintyy. Sellaisen kirkon tulevaisuudesta on syytä olla huolissaan. Meilläkin tarvitaan kestävämpiä arvoja. Niillä tarkoitan lähinnä niiden näkyjen ja asioiden esille nostamista, mitkä meitä kirkossa yhdistävät.

Kirkollisissa kiistoissa ja keskusteluissa vedotaan usein siihen, että kysymyshän on totuudesta tai oikeasta opista tai oikeasta raamatullisuudesta. Aivan oikein, niinhän onkin. Pelastuksen asiassa meillä on yksi tie, tänään siitä olemme jo kuulleet. Silloin kun keskustellaan asioista, jotka eivät ole suoraan uskontunnustuksemme ja uskomme keskusasioitten piiriin kuuluvia, näyttää tulkintatapoja kuitenkin olevan monia. Niitä perustellaan Raamatulla, kirkon traditiolla, uskon kokemuksella ja niin edelleen. Kysymys on usein erilaisista tulkinnoista. Miten menetellä, kun omasta totuudeksi koetusta halutaan pitää järkähtämättä kiinni, mutta samalla haluttaisiin ja tulisi kunnioittaa toisen vakaumusta? Miten löytää yhteinen tie erilaisista näkemyksistä huolimatta? Eihän suvaitsevaisuuden ideaali kuitenkaan voi olla kaiken kritiikitön hyväksyminen. Se ei voi olla välinpitämättömyyttä siitä, mikä on totta ja oikeaa.
Ajattelen, että saatamme oppia jotain niistä metodeista ja malleista, joita on kehitetty kirkkojen välisten oppikeskustelujen tai myös jopa uskontojen välisten dialogien piirissä. Niistä tunnettu on ns. sovitetun erilaisuuden metodi. Sitä on käytetty menestyksellisesti muun muassa silloin, kun on valmisteltu sittemmin täällä kirkolliskokouksessa hyväksyttyjä Porvoon sopimusta anglikaanisten kirkkojen kanssa sekä Yhteistä julistusta vanhurskauttamisesta luterilaisten kirkkojen ja katolisen kirkon kesken.

I den försonade mångfaldens mall utgår man ifrån kyrkornas egen identitet. Man förutsätter att bekännelsernas egen särart inte utgör hinder för ekumeniken utan är en kraftkälla som absolut inte skall utplånas för att enheten skall uppnås. Skillnaderna i läran mellan kyrkor och kristna samfund kan så att säga "sonas" i dialogerna om läran, där kyrkorna preciserar den bild som de skapat av de andra kyrkorna och är beredda att även justera sina inrotade uppfattningar. I en dylik process, där även gemensam bön och gemensamma sysslor ingår som en oskiljbar del av dialogen, kan man vara tvungen att ompröva de gamla bekännelserna utan att frångå dem eller förinta deras betoningar.

Tässä sovitetun erilaisuuden mallissa, jos sitä yrittää yksinkertaisesti soveltaa tässä yhteydessä, lähdetään liikkeelle kirkkojen omasta identiteetistä. Oletetaan, että kunkin oma erityisluonne ei ole ekumenian yhteyden este vaan voimavara, jota ei saavutettavan ykseyden vuoksi pidä vain häivyttää pois. Kirkkojen ja tunnustuskuntien väliset opilliset erot voidaan ”sovittaa” oppikeskusteluissa, joissa kirkot tarkoin kuuntelevat toisiaan ja pyrkivät ymmärtämään toisiaan. Ne tarkentavat toisistaan muodostamaansa kuvaa ja siten ovat valmiita myös tarkistamaan siihen asti vallinneita käsityksiään vertailemalla siihen, mitä toisilta on opittu. Tärkeätä on toisen nöyrä, avoin ja rehellinen kuuntelu, häntä ja hänen näkemyksiänsä ymmärtämään pyrkivä kuunteleminen. Tällaisessa prosessissa, johon opillisten keskustelujen erottamattomana osana on kuulunut aina myös yhdessä rukoileminen ja yhdessä toimiminen, vanhoja tunnustuksia saatetaan joutua arvioimaan uudelleen ilman että niistä luovuttaisiin tai niiden korostukset hävitettäisiin.

Jos kirkkojen välisessä kanssakäymisessä tällainen malli menestyy, voitaisiin siitä kirkkomme sisäisissä keskusteluissa ottaa mallia. Siten voisi kirkostamme tulla ei vain kirkko, josta ei tarvitsisi olla niin huolestunut, vaan joka voisi olla myös esimerkin näyttäjä yhteiskunnassamme, jossa tällä hetkellä suvaitsevaisuus on pahasti uhanalainen arvo ja yhteisvastuun henki enemmän kuin tarpeen.

Näillä ajatuksilla tahdon toivottaa kirkolliskokousedustajat sydämellisesti tervetulleiksi vuoden 2009 kevätistuntokauden työhön ja julistan tämän istunnon ja istuntokauden samalla avatuksi.

Med dessa tankar och ord förklarar jag den här sessionen öppnad.



Paluu