Puheenvuoro
Salmi Samuel
,
piispa
Otsikko:
Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 3/2014) - Lähetekeskustelu jatkuu
Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2014 klo 18.00
Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Kirkkomme tarvitsee varautumisen uuteen seurakuntarakennemalliin. Käytän tietoisesti tällaista määritelmää: tarvitsee varautumisen. Siihen sisältyy myös tietynkaltainen aikafunktio. Mielestäni tällä kokonaisuudella ei tule olla sellaista kiirettä, että me emme harkitsisi nyt käsillä olevan mietinnön eri hiertymäkohtia vielä, joita epäilemättä on. Mutta tilanteessa, jossa tällä hetkellä elämme, me tunnistamme, että kirkon on nyt varauduttava joka tapauksessa muutoksiin rakenteellisesti. Siihen pakottaa meitä jo pitkään jatkunut yhteiskunnallinen keskustelu kuntaliitosalueella, mutta tunnistamme myös sen, että kirkon omassa piirissä on varauduttava taloudellisesti hyvinkin toisenlaisiin aikoihin kuin nyt. Ja voi olla, että se rakennemalli jota nytkin jo pidämme esillä, kaipaa vielä suuriakin muutoksia. Varautumista tähän muutokseen tulee kuitenkin jatkaa sellaisella aikajänteellä, jossa nyt otettaisiin myös huomioon se, mitä muuta on tällä hetkellä vireillä ja tekeillä meidän kirkkomme elämässä. Edustaja Ojalan puheenvuorossa kävi ilmi aiemmin se tosiasia, mihin muuallakin on viitattu, että meidän kirkossamme ei ole oikeastaan sellaista viranhaltijaa tai elintä, joka nimenomaan suunnittelisi tulevaisuutta ja sen haasteita. Tämä puute näkyy myös seurakuntarakenneuudistuksien keskustelujen kokonaisuudessa. On jollakin tavalla varsin valitettavaa, ehkä lievästikin ilmaistuna se, että me tämän uudistuksen nyt käsillä ollen varaudumme nyt vasta hiippakuntahallinnon ja tuomiokapitulilaitoksen asemaan tulevassa kokonaisuudessa, tai että kirkkohallituksen rakennemuutokset ja muut muutokset ovat nyt vasta tulossa meidän pöydillemme. Olisi todella ollut aika joskus - eikä kovin kauan sitten - miettiä tätä kokonaisuutta yhdessä kirkkohallitus, hiippakunnat, tuomiokapitulit ja seurakunnat. Tämä kokonaisuus mielessä meidän täytyy edetä nyt käsillä olevan uudistuksen kanssa, ja siksi puhun sanalla varautuminen uuteen. Voipa olla niin, että hiippakuntahallinnon ja tuomiokapitulilaitoksen uudistusehdotukset yhdistyneenä kirkon taloudellisen aseman radikaaliin muutokseen aiheuttavat jo sinänsä suuria muutoksia siihen 250 sivuun näissä esityksissä, mikä nyt on meidän edessämme.
Varautumista on kuitenkin jatkettava. Nyt on tehty työ, joka sellaisenaan kyllä kantaa pitkälle. Huomaatte tässäkin varmasti tarkkaavaisesti käyttämäni ilmaisun, "työ kantaa pitkälle". Tiellä eteenpäin on edellä viitattujen ongelmakohtien lisäksi joitakin kuoppia tiellä, ja ne haastavat meitä vielä pohtimaan erityisesti, mihin juuri nyt täytyy vielä kiinnittää huomiota, jotta menemme eteenpäin. Tahdon nostaa esille pari asiaa. Pohjoissuomalainen todellisuus harvaan asutuilla alueilla ei avaudu vain karttaa katsomalla, joka paljastaa suuret etäisyydet. Todellisuus pohjoisessa Suomessa paljastuu elämällä ja olemalla lähellä näiden seutujen ihmisiä ja heidän kulttuurinsa rikkautta. Minulla itselläni on ollut virkanikin puolesta etuoikeus elää lähellä näitä ihmisiä. Olen tunnistanut siellä olevan yksinäisyyden tunteen, etenkin silloin kun nuoret muuttavat pois paikkakunnalta. Olen tunnistanut pelon, kun voimat heikentyvät, miten selviydytään tulevaisuudesta yksin ja vanhana. Kenties kuntien antama apu ei ole eikä sitä ole pitkään aikaan koettu riittävänä. Kirkko ja sen aktiivinen etsivä ja diakoninen työ on olennainen osa monien ihmisten turvaverkkoa. Lähiongelmien tunnettavuus työntekijöille on olennaisen tärkeää. Suuriin alueellisiin seurakuntiin on jo nyt tämän todellisuuden keskellä ollut ajoittain vaikea saada kirkkoherran viran hoitajia tai muita työntekijöitä pelkästään yksittäisten suurten seurakuntien elämässä, kuten esimerkiksi Muonion - Enontekiön alueella. Olennainen tapa turvata harvaan asuttujen alueiden seurakuntien apu sinne, missä tarvitsevien ääni ei kuulu, on vahvistaa pienempien yksiköiden elinmahdollisuuksia. Näin seurakunnan läsnäoloa tarvitsevien ihmisten pysyminen seurakunnan tietoisuudessa myös tulee turvatuksi. Viranhaltijoiden kannalta hakeutuminen näille alueille myös helpottuu siltä osin, että vastuualueiden laajuus ei paisu kohtuuttoman isoksi. On siis tärkeää, että lakivaliokunta voisi kirjata mahdollisuuden seurakuntayhtymien perustamiseen myös silloin, kun ne eivät ole itsekannattavia. Näiden yhtymien taloudellisen kannattavuuden takaajana olisi kirkon kokonaistalous. Piispainkokouksen joulukuinen lausunto tarjoaa ratkaisulle myös olennaisen viitekehyksen. Se ansaitsee tulla kirjatuksi esiin, toisin kuin kirkkohallituksen esityksessä on lausuttu.
Toiseksi tahtoisin vielä kiinnittää huomiota asiaan, joka saattaa muodostaa kuopan sillä tiellä, joka johtaa välttämättömään rakenneuudistukseen suuressa kokonaisuudessa. Se kuoppa on lausuttu puheenjohtajuuskysymysten kohdalla kirkkohallituksen esityksessä. En voi olla tietyllä tavalla ihmettelemättä sitä rohkeutta, jolla kirkkohallituksen esityksessä tähän kysymykseen käydään piittaamatta piispainkokouksen lausunnosta. Meidän kirkkomme tunnustuspohjassa Confessio Augustana muodostaa olennaisen viitekehyksen. Sen keskeltä me luemme kirkon olemusta määrittelevän lauseen: "Jumalan Sana ja kirkon virka konstituoivat, luovat, määrittävät seurakunnan." Siksi kirkon viralla on kirkon olemuksessa ja rakenteissa olennainen tehtävänsä ja merkityksensä, ja sen määrittää myös meidän kirkkomme laki. Jos tämä näkökohta tahdotaan sivuuttaa ja unohtaa, se merkitsee silloin myös tietoista oman kirkkomme lain sivuuttamista. Jos tällä tiellä edetään, se on mahdollisuus, mutta silloin meidän täytyy tietää, mitä me teemme.
Paluu