Puheenvuoro



Kaskinen Anna-Mari, edustaja

Otsikko:
Lapsen oikeudet ja lapsivaikutusten arviointi kirkossamme (Edustaja-aloite 5/2009)

Täysistunto:
Keskiviikkona 6 päivänä toukokuuta 2009 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Ensinnäkin haluan kiittää edustaja Tuomista hienosta ja valaisevasta puheenvuorosta. Muutama vuosi sitten osallistuin Ruotsissa järjestettyyn lasten jumalanpalveluselämää käsittelevään kansainväliseen seminaariin. Seminaarin aluksi meidät osallistujat johdatettiin suureen huoneeseen. Huone oli kalustettu useiden metrien korkuisilla huonekaluilla. Kukaan meistä osallistujista ei yltänyt kiipeämään tuolille tai kurkottamaan pöydän ääreen, katsomaan, mitä sille oli katettu. Saimme elävän kokemuksen siitä, miltä tuntuu, kun ei ole osallinen, miltä lapsesta tuntuu astua ympäristöön, jota ei ole suunniteltu häntä varten. Kansainvälisessä vertailussa käy ilmi, että kirkollisella lapsityöllä on maassamme vankka asema ja pitkä historia. Metodit ja asenteet lasta kohtaan ovat tosin muuttuneet vuosisatojen varrella. Pyhäkouluyhdistys perustettiin maahamme vuonna 1888. Sitä ennen kirkko yritti harjoittaa opetustoimintaa jo keskiajalla, mutta vasta uskonpuhdistuksen jälkeen se ryhtyi varsinaiseen kansanopetustyöhön. Lasten opettaminen oli vanhempien velvollisuus. 1600-luvulla säädettiin, että lapsille tulee opettaa sisälukua ja kristinoppia. Vastuu kuului ensisijaisesti edelleen vanhemmille, mutta ellei kotiopetus riittänyt, puuttuivat lukkarit ja palkatut pitäjän koulumestarit asiaan. Vanhempia patistettiin sakon uhallakin huolehtimaan velvollisuuksistaan. Rippikoulun vakiintuessa huomattiin, että nuoremmat ikäluokat jäivät helposti vaille opetusta. 1700-luvulla Orimattilan pitäjänkokous teki päätöksen, että papiston tuli järjestää kuusivuotiaille ja sitä vanhemmille lapsille jokaisessa kylässä sunnuntaisin ja juhlapäivinä opetusta, jotta he eivät kuluttaisi aikaansa kaikenlaiseen turhuuteen, kuljeskeluun ja vallattomuuteen.

Kun valmistelimme 1990-luvun alussa mukulamessua ja kysyimme lapsilta, millaisia asioita he tahtoisivat jumalanpalveluksessa tehdä. He toivoivat juuri samoja asioita, joita 1700-luvun lapsilta yritettiin kieltää eli kuljeskelua, turhuutta ja vallattomuutta. Kuljeskelun tarpeeseen kehitimme rukousvaelluksen, turhuutta ja vallattomuutta kutsutaan kirkollisessa lapsityössä tänään ihmettelyksi ja leikiksi, olemmehan seurakuntien lapsityön linjauksen mukaan matkalla kohti leikkivää kirkkoa. Kirkko, joka arvostaa lapsia, vetää puoleensa myös lasten vanhempia, nuoria aikuisia, työikäisiä.

Eilen käsitellystä kirkkohallituksen ja hiippakuntien toimintakertomuksesta käy ilmi, miten laajamittaista työtä lasten ja perheiden hyväksi kirkossa jo tehdään. Kasvatuksen ja nuorisotyön yksikkö KKN julkaisi varhaiskasvatuksen asiakirjan "Lapsi on osallinen". Hiippakunnissa järjestettiin koulutusta lastensuojelulain muutoksista. Diakonia- ja yhteiskuntatyön kohdalla paneuduttiin lasten köyhyyteen ja tehtiin selvitystä lapsiperheiden syrjäytymisestä. Perheneuvojan erikoistumiskoulutuksen yhteydessä järjestettiin seminaari: Lapsi perheneuvonnan asiakkaana, TV-toimitus tuotti lapsille suunnattuja ohjelmia. Tuo "Lapsi on osallinen" -asiakirja osoittaa, että olemme kulkeneet pitkän matkan kirkon lapsityön alkujuurilta. Nykykäsityksen mukaan lapsuus on ainutlaatuinen vaihe elämässä ja merkityksellinen osa ihmisen elämänkaarta. Lapsi saa hengellisessä kasvussa ja muussa toiminnassa olla oman ikäisensä ja omanlaisensa. Lapsen perusoikeus kristilliseen kasvuun ja kasvatukseen on saada olla rakastettu ja hyväksytty. Tietoisuus ja kokemus siitä, että hän on Jumalan rakkauden ja huolenpidon kohde vahvistaa lapsen hyvinvointia ja turvallisuuden tunnetta. Kasvatuksessa ei kiirehditä, vaan annetaan tilaa lapsen herkkyydelle kohdata ja pohtia uskonnollisia asioita. Lapsi ilmaisee jotakin omasta hengellisyydestään kysymyksillään ja leikeillään.

Jos kerran lapsen hyväksi on näin paljon hankkeita, visioita ja strategioita, miksi vielä käsillä oleva aloite. Eikö hyvin suunniteltu ole puoliksi tehty? Edustaja Uusitalo nosti eilen aiheellisesti esille kysymyksen, miten kirkon monet kehittämishankkeet toteutuvat seurakuntatasolla, jossa työntekijöillä on usein jo valmiiksi kädet täynnä työtä heidän suorittaessaan perustehtäviään. Luottamushenkilöt puolestaan eivät välttämättä muista ottaa huomioon lasten etuja ellei niitä erityisesti pidetä esillä ja niistä muistuteta jatkuvasti päätöksenteon eri vaiheissa. Lapsi on aina vaarassa jäädä lapsipuolen asemaan. Käsillä olevassa aloitteessa esitetään, että kirkolliskokous antaisi kirkkohallitukselle tehtäväksi laatia ohjeistuksen siitä, miten lapsen etu otetaan huomioon häneen vaikuttavassa päätöksenteossa. Kuten edustaja Tuominen mainitsi, Ruotsin kirkolliskokous teki kymmenen vuotta sitten vastaavan päätöksen, jonka mukaan kaikki kirkollinen päätöksenteko tulee käsitellä lapsiseuraamuspykälän kautta. Samaan tulisi pyrkiä myös meillä. Kun päätöksiä tehdään hallinnossa, johtokunnissa tai arjen toiminnassa, niitä tulisi aina tarkastella myös lapsen näkökulmasta. Tulisi kuulla seurakuntien lapsityöntekijöitä, lasten vanhempia ja myös lapsia itseään, sillä heillä on paljon sanottavaa. Kannatan lämpimästi edustaja Tuomisen ajatusta erityisen lapsiasiainvaltuutetun valitsemisesta jokaiseen seurakuntaan. Samalla tulee kartoittaa ne hyvät käytännöt, jotka paikallisseurakunnissa eri puolilla Suomea on jo löydetty. Lapsen todestaottaminen ei läheskään aina merkitse suuria taloudellisia uhrauksia. Kysymys on asenteista ja näkökulmista. Lapsi tulee ottaa huomioon, kun käsitellään jumalanpalveluselämää, tilaratkaisuja, toiminnan painotuksia ja myös kirkollista kieltä, josta tuossa aloitteessa ei mainita. Lapsi tulee ottaa huomioon myös silloin, kun suunnitellaan toimintoja tai tiloja koko seurakunnan yhteiseen käyttöön. Mitä lapsi näkee astuessaan kirkkotilaan? Mitä katsottavaa hänellä on? Mitä kirkon kuvat ja tekstiilit viestivät hänelle? Miten kalusteet palvelevat häntä? Ymmärtääkö hän kieltä, jota kirkossa puhutaan vai sulkeeko kieli hänet yhteisön ulkopuolelle? Tavoittaako kirkon viestintä myös lapset? Huomioidaanko heidät esimerkiksi joka kotiin tulevissa seurakuntalehdissä? Miten kirkko ottaa vastaan toisista kulttuureista Suomeen muuttavat lapset? Miten lapsen ääni kuuluu kirkon perheneuvonnassa? Lapsella on oikeus mielipiteeseen, mutta osaammeko kuunnella lasta, joka ei itse puhu puolestaan tai vaadi omia oikeuksiaan.

Juuri ennen kirkolliskokouksen alkamista eräs kirkon perheneuvoja lähetti minulle oman asiakkaansa lapsen kirjoittaman koskettavan tarinan. Tälle lapselle ei ollut vielä kerrottu edessä olevasta suuresta elämänmuutoksesta, mutta lapsi on viisas. Hän tiesi jo, ja hän ilmaisi asian omalla tavallaan, lapsen tavalla. Sain luvan lukea lapsen tarinan tänään teille: Oli kerran kuningaskunta. Kuningaskunnassa asui kuningas, kuningatar, kaksi prinsessaa ja prinssi. Eräänä päivänä kuningas ja kuningatar päättivät, että he haluaisivat linnastansa isomman. He kutsuivat ammattirakentajat. Rakentajat rakensivat yhden ison mustan salin. Sitten kuningas halusi mennä katsomaan töiden jälkeen, että minkälainen sali olisi. Kuningas meni sisään. Kuningasta ei kuulunut viiteentoista minuuttiin, sitten kuningatar kuuli, kun käveli ohi huoneen, hirveää murinaa. Kuningatar päätti mennä sanomaan lapsillensa, että jos minä menen tuonne huoneeseen katsomaan, yrittääkö isä pelotella minua. Jos minua ei kuulu takaisin, älkää tekään menkö huoneeseen, koska jos huoneessa on joku kauhea tappava, en halua, että te kuolette. Kuningatar meni huoneeseen. Häntäkään ei kuulunut pitkään, pitkään aikaan. Sitten prinssi kutsui prinsessat kokoon ja sanoi: "Pitäisiköhän meidän mennä myös huoneeseen katsomaan, että tulevatko äiti ja isä takaisin linnaan". Sitä ennen he kuulivat hirveää naurua huoneesta. Sen jälkeen prinssi ja kaksi prinsessaa menivät huoneeseen, sen koommin kukaan ei ole astunut sinne huoneeseen, koska tietää, että siellä odottaa kuolema.

Jokaisella lapsella on tarinansa kerrottavanaan. Jokaisella lapsella on sanottavaa ja mielipiteitä, mutta kaikilla lapsilla ei ole kuuntelijaa, joka ottaisi lapsen toiveet ja oikeudet huomioon, eikä ymmärtäjää, joka kuulisi lasten kätketyt viestit. Lapsella on oikeus osallisuuteen ja yhteyteen, myös kirkossa. Samalla kysymys on vielä syvemmästä asiasta, lapsi on aarre, joka herkkyydellään avaa elämän ja uskon salaisuutta meille eri-ikäisille seurakuntalaisille. Asettihan Jeesus lapsen meille esikuvaksi. Niilo Rauhalan sanoin: "Lapsen vuoksi kannattaa yhdistää voimat, sillä maailmassa ei ole enää mitään muuta löydettävää kuin lapsi pyrkimässä maailman syliin."



Paluu