Puheenvuoro



Niskanen Hannu, kenttäpiispa

Otsikko:
Lakivaliokunnan mietintö 2/2009 piispainkokouksen esityksestä 1/2008, joka koskee kanttorinviran kelpoisuutta, ja kirkkohallituksen esityksestä 5/2008, joka koskee kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamista

Täysistunto:
Tiistaina 3 päivänä marraskuuta 2009 klo 13.00

Teksti:
Herra arkkipiispa. Kuten lakivaliokunnan rouva puheenjohtaja totesi, tässä käsiteltävässä mietinnössä viitataan myös sotilaspappeihin ja tähän asiaan ymmärrettävistä syistä omassa puheenvuorossani tahdon tarttua. Haluan kiittää valiokuntaa huolellisesta paneutumisesta ja sotilaspapiston näkökulman kuuntelemisesta sekä huomioon ottamisesta tämän, sinänsä kokonaisuuden kannalta pienen yksityiskohdan käsittelyssä. Lakivaliokunta on päätynyt samaan kuin piispainkokous kirkkolainsäädännön kodifioinnista antamassaan lausunnossa, eli siihen, että kirkkolain sotilaspappeja koskeva säädös tulisi säilyttää ennallaan. Tai sikäli kuin ymmärrän, lakivaliokunnan ehdotus on säilyttää se lähes ennallaan. Tahdon kuitenkin hieman tarkastella sotilaspappeja koskevan pykälän käsittelyä tämän valmistelun aiemmissa vaiheissa. Kirkkohallituksen esityksessä 5/2008 sotilaspappeja koskevasta nykyisen kirkkolain 6 luvun 6 §:stä ehdotettiin jätettäväksi pois lause, jonka mukaan "Sotilaspappeja johtaa ja valvoo puolustusvoimien hengellisen työn johtajana kenttäpiispa". Tätä myös kirkkolainsäädännön kodifiointitoimikunta mietinnössään ennakoi. Se näyttää meillä olevan nykyisin yleinen tapa, että ennakoidaan asioita sellaisten päätösten mukaan, joita ei olla vielä tehty.

Esityksensä perustelussa kirkkohallitus toteaa, että tämä ehdotettu pykälä - siis yhdellä lauseella typistetty - vastaa voimassa olevaa kirkkolain pykälää. Tahdon sanoa hyvin selvästi ja hieman tästä asiasta tietäen ja kohtuullisella kokemuksellakin, että ei vastaa. Ei vastaa. Olen tässä virassa toimiessani nähnyt erityisen tärkeäksi sen seikan korostamisen, että me sotilaspapit olemme kirkon pappeja ja työmme on sisällöltään selkeästi kirkon omaa työtä. Vaikka toisiakin mielipiteitä on sotilasyhteisössä ajoittain esiintynyt, en mitenkään ole voinut nähdä mahdolliseksi jonkinlaista kirkosta irrallista "militäärispapistoa". Olen aiemmin esimerkiksi useamman kerran joutunut perustelemaan sitä, että sotilaspappi ei ole kurinpitoasioissa puolustusvoimien vaan tuomiokapitulin alainen. Sotilasväessähän mielellään haluttaisiin, että kaikki järjestelmät olisivat johdonmukaisia ja poikkeukset ovat siinä vastenmielisiä. Kysymys on kuitenkin ollut papin identiteetin varjelemisesta ja puolustusvoimien kirkollisen työn itsenäisyyden ja omaleimaisuuden korostamisesta. Valtion säätämän kirkkolain määräys, jonka mukaan kenttäpiispa on puolustusvoimien hengellisen työn johtaja ja että hän johtaa ja valvoo sotilaspappeja, on jatkuvasti ollut sotilassielunhoidon turva, johon yhä uudelleen on voitu - ja on ollut pakko - vedota. Eri organisaatiomuutoksissa ja yhä uusia ideoita testatessa sotilaspapit ovat voineet vedota siihen, ettei heitä voi miten tahansa sijoittaa, mihin tahansa lokeroon, kenen tahansa komentoon, vaan he ovat työn ytimen osalta kenttäpiispan johdossa ja siitä on eduskunnan säätämä laki.

Minulle ei ole selvinnyt, miksi kirkkohallitus on kyseistä muutosta esittänyt. Ehkä se on halunnut lyhentää pykälää tai kuin olla puuttumatta puolustusvoimien sisäisiin asioihin. Kenties. Tästä pyrkimyksestä olla puuttumatta puolustusvoimien sisäisiin asioihin ei sen sijaan voi syyttää perustevaliokuntaa, joka lausunnossaan on rohkeasti esittänyt uutta ohjeistusta puolustusvoimille. Perustevaliokunta on nimittäin esittänyt, että sotilaspappi ei enää olisi pappisvirassaan kenttäpiispan alainen, kuten nykysäännös sanoo, vaan papinvirassaan. Mutta kun juuri näin ei puolustusvoimissa ole. Mutta tietysti sen jälkeen puolustusvoimat muuttaa, kun täällä siitä päätetään! Toivottavasti emme ryhdy antamaan säädöksiä strategiasta ja uhkakuvista jne. Papit ovat siis puolustusvoimissa papin virassaan komentajansa alaisia, sotaväen järjestyksen mukaisesti. Komentaja vastaa alaistensa hengellisestä tuesta. Siis komentaja vastaa, että jokainen kirkkoon kuuluva varusmies ja vapaaehtoispohjalla muukin, saa hengellistä tukea. Hänelle saarnataan evankeliumia. Se on komentajan vastuulla. Ja hän katsoo, että hänen pappinsa toimii niin, että evankeliumia saarnataan ja kristillistä etiikkaa opetetaan, sielunhoidon järjestelyt ovat kunnossa jne. Tässä komentajan vaativassa tehtävässä hänellä on apunaan ja työtoverinaan sotilaspappi. Kaikkea tietysti saa esittää. Mitä Kuopion torimyyjä sanoikaan, kun joku yritti tinkiä: "Vuan meillä savossahan sitä suapi tinkiä ja suuta soittoo". Kaikkea sopii esittää. Silti on pakko kysyä, mitä tällaisesta valmistelutavasta on ajateltava. Eikö olisi korrektia kysyä puolustusvoimilta lausuntoa silloin, kun kirkossa ryhdytään tekemään sotaväkeä vahvasti koskettavia säädöksiä. Ehkä kenttäpiispan kuuleminen sotilassielunhoidon asioissa on liian paljon pyydetty, mutta jo parin minuutin puhelinsoitto voisi antaa valmistelun pohjaksi arvokasta lisätietoa. Tietysti kirkko voi arvioida sotilaspapistonsa ja kenttäpiispansa hyvin eri tavoin ja kyllä näin on tehtykin. Itse en pitäisi kovin pahana, enkä evankeliumin asian kannalta erityisen kielteisenä, jos sotilaspapistolle lakivaliokunnan mietinnön viitoittamalla tavalla annettaisiin sellaista tukea, jota se kirkoltaan hartaasti odottaa.


Paluu