Puheenvuoro



Luoma Tapio, piispa

Otsikko:
Uusi avioliittolaki (Edustaja-aloite 2/2015)

Täysistunto:
Perjantaina 8 päivänä toukokuuta 2015 klo 10.00

Teksti:
Herra arkkipiispa, hyvät kirkolliskokousedustajat. Kun käsillä oleva edustaja-aloite kutsuu nyt kirkkoa keskustelemaan, dialogiin, se kutsuu meidät johonkin sellaiseen, joka kuuluu kirkon olemukseen yhteisönä. Herransa opetuksen mukaan kirkko ei ole maailmassa, mutta se kuitenkin on maailmassa. Ja juuri maailmassa olemiseen kuuluu valmius keskusteluun ja yhä uudelleen sen tarkentamiseen, millainen on kirkon ja maailman keskinäinen kosketuspinta. Sitä paitsi kyky hienoviritteiseen, monipuoliseen keskusteluun on ihmisten välisen kanssakäymisen tärkeimpiä ehtoja. Me tiedämme, että keskustelu ei tärkeydestään huolimatta ole aina helppoa. Se koetaan sitä vaikeammaksi, mitä sensitiivisemmästä, tunteita herättävämmästä asiasta on kyse. Tähän on täällä jo aikaisemminkin viitattu. Tämän hankaluuden takana on nähdäkseni arkuus, jopa pelko siitä, että ajatustensa esittäjä tulee leimatuksi, haavoitetuksi tai - jopa mitätöidyksi. Tämän takia rakentavan keskustelun edellytyksenä - olkoon aihe mikä hyvänsä - on ilmapiiri, jossa ei tarvitse arkailla eikä pelätä. Ainakin oma toiveeni on silloin, kun suuni avaan ja ajatukseni pyrin esittämään, että ne otettaisiin vastaan minun panoksenani, ehkä vaillinaisena ja keskeneräisenäkin panoksena, yhteiseen ajatustenvaihtoon ja keskusteluun. Sen sijaan minä en toivo, että ajatukseni nähdään ensi sijassa vain jonkinlaisena ilmaisijana, jonka perusteella minut voidaan luokitella ja asettaa johonkin ennalta määriteltyyn ja jopa jollakin tavoin leimattuun kategoriaan.

Yksi viime vuosien sensitiivisimmistä ja myös vaikeimmista koko yhteiskuntaa koskettavista keskusteluista on käyty juuri seksuaalisuuden ja avioliittokäsityksen tiimoilta. Myös kirkko on ollut mukana eri tavoin omalla panoksellaan ja omilla kannanotoillaan, joihin mm. piispa Häkkinen juuri viittasi. Eduskunnan viime syksynä hyväksymä avioliittolaki tuo aiheen nyt entistä ajankohtaisemmaksi myös kirkon elämän kannalta. Ja juuri tämän havainnon itse näen olevan edustaja-aloitteen taustalla. Olkoon tämän aloitteen tulevaisuus mikä tahansa, olen samaa mieltä täällä kuultujen puheenvuorojen kanssa, joissa on todettu, että aihepiiri joka tapauksessa elää. Kun keskustelua avioliittokäsityksestä kirkossa käydään ja kun kirkolliskokous aloitteen pohjalta joka tapauksessa tulee sitä tavalla tai toisella linjanneeksi, ajattelen, että meille voi olla hyötyä tähänastisista keskustelukokemuksista. Ja niiden pohjalta nostan vielä lyhyesti esille kolme näkökohtaa.

Ensinnäkin dialogissa pidän tärkeänä sitä, että lopputulosta ei määritellä etukäteen. Tämän asian suhteen vallitsee yleensä suuri herkkyys. Pienikin epäilys oikeiksi määriteltyjen lopputulosten olemassaolosta halvaannuttaa dialogin. Tässä suhteessa näen, että käsillä oleva edustaja-aloite haluaa keskittyä olennaiseen, kun se näkee dialogin itsessään tärkeänä. Tähän mennessä käydyn ajatustenvaihdon toinen opetus on minusta se, että argumentaatioon, siis perusteluihin, on kiinnitettävä huomiota. Raamatun sitaattien käyttäminen tai tasa-arvoon vetoaminen eivät tunnu vievän keskustelua kirkossa eteenpäin siitä yksinkertaisesta syystä, että ymmärrykseni mukaan, sen mukaan kuin minä ymmärrän, kukaan kirkon sisäiseen seksuaali- ja avioliittokeskusteluun osallistunut, vaikkapa tässä salissa ja laajemminkin, ei ole halunnut vähätellä sen kummemmin Raamattua kuin tasa-arvoakaan. Uusien näkökulmien ja argumenttien tarve käy sitä ilmeisemmäksi, mitä poteroituneemmaksi keskustelu uhkaa muuttua. Tähänastisen keskustelun herättämä kolmas ajatus on se, miten ja mistä kirkossa sitten ajatuksia vaihdammekin, me teemme sen sisarina ja veljinä. Ajattelen, että tämä ei saa olla meille vain hurskasta puhetta vaan totisinta totta. Me olemme samalla puolella. Minkäänlaisissa erimielisyyksissämme me emme saa olla toisillemme uhka emmekä toistemme vihollisia. Erimielisyyksien olemassaolo ei merkitse kirkon hajaannusta, vaan pikemminkin se on yksi ulottuvuus kirkon elämässä tässä maailmassa. Tämän takia ajattelen, että hajaannusta ja pirstoutumista korostava retoriikka ei tee kirkolle palvelusta. Kirkon todellisuuden ja tulevaisuuden rakentamisessa tarvitaan aina vastuullista puhetta.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat, kyllä me tarvitsemme keskustelua ja se on suorastaan välttämätöntä myös tässä asiassa; jo pelkästään sen takia, että meillä säilyisi yhteinen taju, meitä yhdistävä yhteinen taju kirkon ja maailman kontaktipinnasta ja sen haasteista. Huomaamme, miten kärsimättömyyden tunne myöskin hiipii ajatuksiin. Kärsimättömyys kenties siitä, että joko taas tähän asiaan täytyy palata, tai kärsimättömyys siitä, kun asiat eivät mene eteenpäin riittävän nopealla vauhdilla. Tämä kärsimättömyytemmekin ansaitsee tulla sanoitetuksi. Kirkon ihmisinä me kohtaamme toisemme ystävinä yhteisessä tehtävässämme, jossa tärkeintä on todistaa tässä maailmassa ja tälle maailmalle Kristuksesta ja kysellä, mikä on Jumalan tahto.




Paluu