Puheenvuoro



Paarma Jukka, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden päättäminen

Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä marraskuuta 2007 klo 14.15

Teksti:
Arvoisat kirkolliskokousedustajat. Ärade medlemmar av kyrkomötet. Nelivuotiskausi kirkolliskokouksessamme on päättymässä ja tässä kokoonpanossa istumme täällä nyt viimeistä kertaa. Kun olemme tänään pitäneet kokouksiamme jo pitkään, en viivytä arvoisia edustajia pohdinnoillani enää kovin kauaa. Kokousta päätettäessä ja nimenomaan nelivuotiskautta päätettäessä on tietenkin mielessä kysymys siitä, mitä on saatu aikaan. Työtä on tehty paljon. Kokouksissa on istuttu, valiokunnissa on työskennelty ja kotona on tehty kotitehtäviä. Entä arvosana. Todistusnumeroita en uskalla arvailla, se jääköön historian tehtäväksi. Luulenkin, että ainoan ja parhaan numeroarvostelun voi kukin osanottaja antaa itselleen pohtiessaan omaa ahkeruuttaan, asioihin perehtymistään ja toimimistaan oman koetellun vakaumuksensa ja omantuntonsa mukaisesti. Näitä asioitahan meiltä erilaisilta ja eri tavoin ajatteleviltakin kirkolliskokouslaisilta kirkon edustajina on ollut syytä edellyttää. Kokouskaudella on ollut monia erilaisia asioita. Minä vähän ajattelin etukäteen luetellakin ja katsoa, mitä kaikkia asioita on ollut esillä, mutta eilen illalla edeltäjäni Mikael Agricola avustajineen kävi oikeastaan sitä listaa jo läpi niin, että minun ei enää tarvitse sitä tehdä. Runkona ovat tietysti olleet vuosittain käsiteltävät asiat, kuten talousarviot, tilinpäätökset, toimintasuunnitelmat ja toimintakertomukset. Kirkkolakia ja eläkelakia on uudistettu, avustuksia myönnetty jne. Nämä kaikki ovat olleet tärkeitä päätöksiä, ja niiden yhteydessä ovat edustajat tehneet merkittäviä aloitteita toimintamme kehittämiseksi. Paljon on ollut rutiininomaista, mutta on myöskin tänä nelivuotiskautena ollut uudenlaisia avauksia. Uusia asioita ja aloitteita on tullut esille. Kyllä tämä kirkolliskokous on ollut myös valmis todellisiin uudistuksiin. Uudenlaisia avauksia on oltu valmiit tekemään, vai mitä on sanottava siitä, että ensi kertaa Raamattua on käännetty viittomakielelle, kun Luukkaan evankeliumin käännös hyväksyttiin täällä viime keväänä. Tai kun päätettiin antaa tehtäväksi laatia kirkolle ilmasto-ohjelma. Siinäkin asiassa kirkolliskokous osoitti näkevänsä ajan merkit ja seuraavansa käsi sydämellä ja omaatuntoaan kuunnellen sitä tilannetta, jossa ihmiskunta on, ja pyrkii lähestymään sitä kirkon omista näkö- ja lähtökohdista. Tai äsken päättämämme äänioikeusikärajan alentaminen on todellinen uudistus, joka näyttää tietä myös muulle yhteiskunnalle, joskus niinkin. Minusta on ilahduttavaa, että kirkolliskokous on rohjennut katsoa näissä ja eräissä muissakin asioissa avoimesti tulevaisuuteen. Vain sellainen kirkko, joka katsoo eteenpäin avoimesti ja rohkeasti, voi olla toivon edustaja ja julistaja.

Tulevaisuudessa, jota tähyämme, ei ole kuitenkaan näkyvissä vain rohkaisevia asioita. Näiden neljän vuoden aikana on keskustelujemme ja päätöksentekomme ja pohdintamme taustalla jonkinlaisena läpikäyvänä teemana ollut kaksi asiaa, jotka askarruttavat ja huolestuttavat. Toinen on kysymys kirkon jäsenyydestä, toinen ehkäpä käynnissä oleva seurakuntarakenteen muutos. Kirkosta eroamisen voimakas kasvu on asia, jonka tulisi olla meidän yhteinen huolemme. Sitä ei pitäisi käyttää aseena kirkon sisäisessä keskustelussa tai aseena päättäjinä ja toimijoina olevia, toisella tavalla ajattelevia vastaan ja heitä syyllistäen. On masentavaa, jos siitä syytämme toisiamme. Mieluummin on mentävä itseemme ja katsottava, missä todella on uudistuksen paikka, missä on mentävä eteenpäin, jotta jäsenyyskysymyksen antamaan suureen haasteeseen voisimme aidolla ja tehokkaalla tavalla yhdessä vastata. Seurakuntarakenteessa tapahtuvat muutokset, jotka ovat käynnissä, ovat suuri mahdollisuus, mutta myös vaara. Vaara, joka on syytä tarkoin tiedostaa. Se piilee siinä, että rakenteen ja hallinnon kysymykset vievät niin suuresti voimavarojamme seurakunnissamme, että toiminnan ja hengellisen elämän hoitamisen kysymykset jäävät sivuosaan. Tämä vaara on olemassa, ja jos niin pääsee tapahtumaan, on rakenneuudistus vienyt meidät ojasta allikkoon. Kun ajatellaan seurakuntien liittämistä toinen toisiinsa tai pienen seurakunnan liittämistä isompaan, on aina sen seurakunnan jäsenillä, jonka oma nimi identiteetti, omat perinteet, traditiot, toimintamuodot ovat sulautumassa johonkin isompaan, on sen seurakunnan jäsenillä vaara menettää hengelliset juurensa. Tähän pitäisi näissä seurakuntarakenteen uudistuksissa erityisesti kiinnittää huomiota niin kuin kirkkomme tätä asiaa seuraavissa työryhmissä ja toimikunnissa on vahvasti myös tehty. Tulevaisuudessa on siis sekä valoa että varjoa. Tulevaisuuteen on kuitenkin katsottava ja sinne on käytävä. On uskaliasta mennä eteenpäin, mutta on vaarallista jäädä paikalleen. Kirkon on oltava toivon kirkko. Toivoa tarvitaan tänään, kun lipputangoissa siniristiliput liehuvat surun merkkeinä. Ahdistuksen, murheen ja epätoivon keskellä kirkon tehtävä on olla toivon tuoja. Sellainen sen tulisi olla joka päivä suomalaisen ns. hyvinvointiyhteiskunnan keskellä. Sitä sen tulisi olla kaikkialla maailmassa, missä tänään kärsitään erilaista hätää ja missä ihmisarvo on poljettu sodan ja väkivallan ja epäoikeudenmukaisuuden jalkoihin. Meillä kirkossa toivo ei kuitenkaan perustu siihen, kuinka viisaita päättäjiä, ahkeria toimijoita tai syvästi hengellisiä täällä ollaan. Sellaisten varassa kirkkolaiva on aina kolhiintunut ja sen purjeet muuttuneet repaleisiksi. Mutta kirkkolaiva purjehtii eteenpäin, kun sillä on selvä suunta ja sen matkustajat suuntaavat karttana ja kompassinaan uskollisuus Jumalan sanalle ja omantunnon äänelle. Herra on sellaisesta kolhiintuneestakin pitänyt huolta, ja siinä on se toivo. Herra on hoitanut ja hoitaa. Mielessäni onkin virsikirjan virsi, Grundtvikin tuttu virsi: "Ajasta aikaan varjellut Herra on kirkkoamme. Sanallaan meitä ohjannut kaikissa vaiheissamme. Vieläkin tahtoo siunata kansaansa köyhää armolla, tarjota taivahan rauhaa."

Hyvät työtoverit. Kun nyt kirkolliskokouskausi on päättymässä, niin tahdon teille kaikille, joiden kanssa olemme tällä kirkolliskokouskaudella yhdessä työskennelleet, esittää parhaimmat kiitokset. Täällä on opittu paljon toinen toisiltamme. Täällä on keskusteltu ja täällä on oltu myös eri mieltä. Uskon kuitenkin, että meillä kaikilla on mielessämme kirkolliskokouskauden päättyessä tietty haikeus, johon liittyy kiitos, kiitos yhteishengestä, ystävyydestä, veljeydestä ja sisaruudesta. Kiitos teille. Jokaisen teidän elämäänne toivotan Jumalan Taivaallisen Isämme runsasta siunausta.

Tahdon myös tässä yhteydessä kiittää kaikkia, jotka ovat eri tehtävissä palvelleet kirkolliskokoustamme ja yhteistä työtämme. Kiitän kirkolliskokouksen varapuheenjohtajia teidän työstänne ja etenkin tuesta, jota olette antaneet sekä kokoukselle että minulle myös monella muulla tavoin. Kiitän valiokuntien puheenjohtajia ja sihteereitä, jotka ovat työskennelleet joskus ylipitkiä päiviä. Kirkolliskokouksen sihteerin apu sekä puheenjohtajille, puhemiesneuvostolle että koko kokoustyöskentelylle on ollut korvaamattoman arvokas. Kiitos sihteerille hänen panoksestaan. Kiitos kirkolliskokouksen notaarille, tiedottajille, kirkolliskokouksen kanslialle ja sen kokeneille työntekijöille. Kiitämme tänään myös Turun kristillistä opistoa, sen johtoa, toimihenkilöitä ja työntekijöitä hyvistä kokouksen puitteista ja edellytyksistä työllemme. Varmaan vielä pitkään muistelemme keittiöhenkilökunnan hyvää huolenpitoa meistä.

Jag ber att få framföra ett mycket hjärtligt tack till er alla för det gemensamma arbetet under de fyra år, som vi fått arbeta tillsammans. Tack för arbetsgemenskapen, tack för värdefulla insatser till förmån för kyrkomötet och för vår kyrka.

Kun kirkolliskokous seuraavan kerran kokoontuu ensi toukokuussa, saattavat monet meistä olla aloittamassa uutta kautta. Jotkut eivät ole. Yksi sellainen on kirkkoneuvos Matti Halttunen, jolle tämä kirkolliskokous on myöntänyt eron ja valinnut tänään Matti Halttuselle myös seuraajan. Minun ymmärtääkseni Matti Halttunen on täällä nyt olevista pisimpään kirkolliskokouksessa istunut henkilö. Hän aloitti kirkkohallituksen lainoppineena kirkkoneuvoksena yli 30 vuotta sitten vuonna 1975, ja on siitä lähtien kuulunut kirkolliskokouksen vakituiseen kalustoon. Ja tietysti saman ajan hän on toiminut kirkkomme palveluksessa, siis yli 30 vuotta lainoppineena kirkkoneuvoksena, kirkkohallituksen ja koko kirkonkin pääjuristina ja kirkkohallituksen hallinnollisen osaston johtajana. Matti Halttusen pitkään ja ansiokkaaseen uraan kirkkomme palveluksessa on kuulunut lukematon määrä kirkkolakiin ja kirkon lainsäädäntöön liittyvää valmistelua ja hallinnollisten ja juridisten kysymysten valmistelua, neuvontaa, hallinto-osaston johtamista ja ties mitä. Hänen uutteruutensa ja asiantuntemuksensa on ollut esimerkillistä ja kirkossa on aina vaikeissa lainopillisissa kysymyksissä ja tulkinnoissa totuttu, niin kuin on tavattu sanoa, "kysymään Halttuselta neuvoa". Kirkolliskokouksen työssä, jossa juridiset asiat saavat aina suuren painoarvon, Halttusen asiantuntemus on ollut keskeistä niin valmisteluissa kuin päätöksenteon neuvonantajanakin. Aivan viimeisenä suurena työnä Matti Halttunen on valmistellut ja johtanut tuota suurta, täällä jo mainittua kirkkolain kodifiointityön valmistelua. Esitänkin kirkolliskokouksen ja kirkkomme puolesta Matti Halttuselle sydämelliset kiitokset hänen ansiokkaasta työstään ja toivotan, sitten kun talvella varsinaiset eläkepäivät koittavat, valoisia hyviä päiviä ja Jumalan, Taivaallisen Isän runsasta siunausta. Tahdomme tämän kiitoksemme osoittaa pienellä kukkatervehdyksellä, kiitoksen konkreettisena osoituksena.


Paluu