Puheenvuoro



Björkstrand Gustav, biskop

Otsikko:
Lakivaliokunnan mietintö 1a/2009 kirkkohallituksen esityksistä 1/2008 ja 1a/2008 sekä edustaja-aloitteesta 3/2008, jotka koskevat kirkollista rakennussuojelua koskevien kirkkolain säännösten muuttamista - Jatkettu ensimmäinen käsittely

Täysistunto:
Perjantaina 8 päivänä toukokuuta 2009 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa. Hyvät kirkolliskokousedustajat. Olen yön aikana yrittänyt perehtyä tähän kysymykseen niin perusteellisesti kuin se oli mahdollista näin lyhyessä ajassa. Yhdyn valiokunnan alkuperäiseen ja nyt uudistettuun esitykseen. Perusteluni ovat seuraavat: Viittasin edellisessä puheenvuorossani Ruotsin entisen arkkipiispan Gunnar Wemanin väitöskirjaan, jonka nimi on Nutida gudtsjänst och medeltida kyrkorum, "Nykyaikainen jumalanpalvelus ja keskiaikaiset kirkot", joka ilmestyi vuonna 2006. Se on yli 400 sivua kattava teos. Tässä hän on tarkoin analysoinut niitä ongelmakohtia, joita on esiintynyt Ruotsin museoviranomaisten ja kirkon edustajien välillä 1900-luvulla, kun on yritetty muuttaa vanhoja kirkkorakennuksia tavalla, joka palvelisi nykyaikaista jumalanpalveluselämää. Hänen lopputuloksensa voidaan kiteyttää seuraavaan lauseeseen: Weman framhåller vikten av att församlingarnas gudstjänsfirande betraktas som en avgörande faktor för att kyrkorummen som uttryck för det svenska kulturarvet måste kunnas hållas levande. Varje gudstjänstrum måste primärt behandlas som ett gudstjänstrum för en gudstjänstfirande församling och inte som ett museum.

Toisin sanoen, jokaisen kirkollisen rakennuksen tulee ensisijaisesti toimia jumalanpalveluspaikkana eikä museona. Kulttuuriperinteen tulee pysyä elävänä, ja elävänä se pysyy, jos sille kehitetään toimivat ja ajan tarpeita vastaavat tilat. Näin ollen on aina olemassa tietty jännite kirkon ajankohtaisten tarpeitten ja Museoviraston sinänsä ymmärrettävän säilyttävän tehtävän välillä. On aivan luonnollista, että valtioneuvoston edustaja täällä esittää, että Museovirastolla olisi oikeus hakea valittamalla muutosta sekä kirkkovaltuuston että kirkkohallituksen rakennussuojelua koskevaan päätökseen. Hänhän edustaa tässä kysymyksessä valtion etuja. Mutta kirkolliskokouksen on sen sijaan huolehdittava ennen muuta kirkon intresseistä. Kirkon on omassa lainsäädännössään pidettävä huoli siitä, että kirkon omat intressit ovat etusijalla. Ollessani ministerinä vuosina 1983-87 vastuualueeseeni kuuluivat sekä kirkollisasiat että museoalaan kuuluvat asiat. Pedersören kirkon palon jälkeen, jolloin koko kirkon esineistö, mukaan lukien kirkon alttaritaulu, paloi, seurakunta kääntyi puoleeni pyytäen, että myötävaikuttaisin siihen, että seurakunta saisi takaisin omistamansa, muistaakseni 1700-luvulla maalatun Margaretha Capsian alttaritaulun. Museovirasto oli vienyt sen säilytykseen Helsinkiin noin 100 vuotta aikaisemmin. Seurakunta oli vedonnut Museovirastoon, mutta Museovirasto oli kieltäytynyt palauttamasta taulua perustellen sitä sillä, että alttaritaulu oli liian arvokas eikä sitä voitu sen takia palauttaa. Kirjoitin ministerinä kirjeen Museovirastolle ja pyysin, että virasto harkitsisi päätöstä uudelleen. Näin ei tapahtunut vaan Museovirasto itsenäisenä toimijana, kuten se on tänäkin päivänä, pysyi päätöksessään. Näin kirkkoon maalattiin uusi alttaritaulu.

Valtioneuvoston edustajan ehdottomaan muutokseen liittyy sekin ongelma, että asia koskee myös rakennusten purkamista. Vaikka emme sitä toivo, niin voimme ennen pitkää tulla tilanteeseen, jossa jonkun seurakunnan on luovuttava kirkkorakennuksesta, koska sen ylläpito tai peruskorjaus tulee liian kalliiksi. Näinhän on tapahtunut monissa maissa enenevässä määrin. On ajateltavissa, että seurakunta ja kirkkohallitus katsovat, että ei ole olemassa muita mahdollisuuksia, kuin purkaa rakennus. Museovirasto sen sijaan katsoo, että seurakunnan on säilytettävä se. Niin kauan kuin ei ole varmuutta siitä, että valtiovalta tulee vastaan kustannusten korvaamisessa, kirkon ei ole syytä antaa omassa lainsäädännössään Museovirastolle mahdollisuutta tavallaan pakottaa kirkkoa päätökseen, jota se itse pitää mahdottomana tai seurakunnan varsinaista toimintaa vahingoittavana taloudelliselta kannalta.

Tiedän entisenä ministerinä, että määrärahat vanhojen rakennusten suojeluun ovat aivan riittämättömät. Yksi tuore, vähän toisentyyppinen esimerkki tästä on Porvoon seurakunnan seurakuntayhtymän anomus saada valtionapua palaneen kirkon jälleen rakentamiseen. Tietääkseni valtiovalta ei ole tätä avustusta käsitellyt myönteisessä hengessä; siitä ei ole joka tapauksessa päätetty. Siinä yhteydessä seurakunta vasta vaikeiden neuvottelujen jälkeen sai luvan poistaa pari penkkiriviä edestä, jotta saataisiin kuoroille ja musiikkiyhtyeille enemmän tilaa. Olen siis päätynyt siihen, että kirkolla on kaikki syy vaalia tässä kysymyksessä autonomiaa ja iloitsen siitä, että valiokunnan enemmistö on pysynyt ehdotuksessaan. Jos valtiovalta todella haluaa asiassa toisenlaisen päätöksen, ja tämä esitys ei tule hyväksytyksi eduskunnassa, on kirkon mielestäni välittömästi käynnistettävä keskustelut siitä, miten valtio on valmis korvaamaan tällaisen lainsäädännön kautta kirkolle aiheutuvat ylimääräiset kustannukset.


Paluu