Puheenvuoro



Pihlava Tauno, edustaja

Otsikko:
Kirkon organisaatiojärjestelmän uudistaminen sekä kirkon keskushallinnon supistaminen, tulevaisuusvaliokunnan mietintö 1/2014 edustaja-aloitteesta 5/2014

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä marraskuuta 2014 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kollegat. Haluan tehdä muutamia huomioita myöskin tähän ehdotukseen. Arvoisa puheenjohtaja, jos jossakin vaiheessa tuntuu siltä, että nämä ei suorastaan liity tähän, niin vakuutan, että päädymme kuitenkin oikeaan maaliin jos sallitte. Kun organisaatiota rakennetaan, niin se yleensä rakennetaan jonkun perus-businessidean tai sitten yhteisön perustavoitteiden varaan, ja viemään tätä ideaa parhaalla mahdollisella tavalla eteenpäin. Meillä ajatuksena tässä organisaatiouudistuksessa on ollut aleneva jäsenkunta ja kiristyvä talous. Nämä sinänsä eivät ole positiivisia asioita, mutta tässä piispa Häkkisen alustuksessa tuli esiin myöskin se, että tavoittelemme tällä jäsenistömme parasta ja hengellistä hyvää. Jossakin vaiheessa pääsin siihen käsitykseen, että tämä keskushallinnon laajeneminen on alkanut sodan jälkeen ja on siis jatkunut vuosikymmeniä. Yleensä tämmöisessä kehityksessä tapahtuu sitä, että konsernihallinto eriytyy varsinaisesta suorittavasta, elikkä siitä kenttätyötä tekevästä, organisaationosasta. On tärkeää, että tässä uudessa uudistuksessa luodaan tämä yhteys. Tämän yläpään hallinnon pitää koko ajan ajatella sitä, että kenttätyö sielujen parhaaksi sujuu ja saa kaiken tarvitsemansa tuen. Ehkä kuitenkin kaikista merkittävin asia tässä on se, että tässä mainittiin, että on tarkasteltu Mannerheimin Lastensuojeluliiton, Marttaliiton ja Punaisen Ristin tai tällaisten organisaatioiden toimivuutta ja organisaatiota. Jos ajatellaan meidän organisaatioita ja jäsenistöä, tässä on merkittävä ero, että näiden organisaatioiden jäsenet ovat tavattoman sitoutuneita ja antavat aikansa ja verensä tarvittaessa sen toiminnan eteen.

Kun taas meillä Haastettu kirkko -tutkimuksen mukaan lähes kaksi kolmasosaa jäsenistämme on löyhästi sitoutuneita, ajattelevat eri tavalla kun me perusorganisaationa opetamme, ja osa ei tiedä oikein mitä ajattelisi, ja se 21 prosenttia on vahvasti vastaan. Tämä on tietysti kuva suomalaisista, mutta se on myöskin kuva meidän kirkostamme, näin esimerkiksi tässä vaalien alla on selvinnyt. Vain noin 30 prosenttia yhtyy meidän organisaatiomme opetukseen ja tavoitteisiin. Kun sitäkin tarkastelee tarkemmin, niin vuosikerran laskiessa päädytään suunnilleen rippikouluiässä vain puoleen tästä sitoutumisesta. Jos tarkastellaan oppia tarkemmin, elikkä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, niin todetaan sama. Päädytään vaan puoleen siitä 30 prosentin joukosta, joka odottaa Jeesuksen toista tulemista ja viimeistä tuomiota.

Mistä tällainen sitten johtuu? Sitä voisi pohtia kauan ja en lähde sitä tässä hyvin syvältä pohtimaan, mutta mielessäni on kaksi tällaista päällimmäistä asiaa. Toinen on se, että viesti on ollut viime vuosina ja vuosikymmeninä epäselvä. Asiat ovat jääneet puoliväliin, esimerkiksi kasteen ja kasteopetuksen yhteydessä on keskusteltu tästä ja myöskin tulevaisuustoimikunnan pieni kirjanen puhui tästä asiasta. Monasti on myöskin niin, että tämmöinen virkamieskieli, jota me käytämme täällä ja kirjaamme papereihimme, perustehtävä, uskomme ydin ja se kulkeutuu sinne saarnoihin ja julistuksiin myöskin, ja loppujen ja lopuksi, kukaan ei ymmärrä mitä me sillä tarkoitamme. Olisi parempi puhua niin kuin aina kaksituhatta vuotta on julistettu evankeliumia: samalla tavalla yksinkertaisesti Herrastamme ja Vapahtajastamme, hänen ristinkuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Sillä vain se, saa loppujen lopuksi aikaan sen uskon ja sen mitä me loppujen lopuksi tavoittelemme täällä. Toinen tällainen näkökulma on tietysti se, että tänä päivänä tieteeseen luottava ilmapiiri on vahva. Eikä siinä mitään pahaa ole, olen itse aikonut aikanaan tiedemieheksi, mutta perheolosuhteet pakottivat käytännön töihin. Kuitenkin, kun tiede keskittyy siihen mitä voidaan havaita ja mitata, on heillä kuitenkin kiusaus aina myöskin määritellä ja puuttua siihen Jumalan osaan. Siihen mitä ei aina voida tieteellä havaita eikä mitata, mutta joka kuitenkin näkyy seurakunnassa. Samoin kun näkyy pimeä aine ja pimeä energia tieteen mittareissa, vaikkei sitä voida määritellä. Tällaiset asiat nyky-yhteiskunnassa ja jäsenistössämme varmasti vaikuttavat. Nämä kaksi dokumenttia jotka täällä on jo mainittu viime päivinä, eli uusi strategiamme ja tulevaisuustyöryhmän julkaisu, vievät ajatuksiamme ja toimintaamme oikeaan suuntaan. Eli: opetuksen, Raamatun, yhteistyön ja erimielisyydet ratkaistaan Jeesuksen jalkojen juuressa ja katsotaan sitten, minkälaista apuvoimaa saadaan vapaaehtoistyön voimasta.

Meillä, muistaakseni siinä kirkkojen maailmanneuvoston dokumentissa, oli määritelmä, että nykyaika on sekulaarinen monikulttuurinen ja moniuskontoinen. Sen tähden tämä julistus ei ole ihan helppoa. Jos ajatellaan tilannetta 2000 vuotta takaperin Rooman valtakunnassa, täällä on varmasti kirkkohistorian ja historian tuntijoita, jotka voisivat kuvailla, että ei se sen kummempaa ollut. Jos lähdetään Galilean meren rannalta, mennään Kreikkaan ja sieltä keisarin hoviin ja ajatellaan minkälaista elämä oli Rooman valtakunnassa, niin kyllä se oli hyvin samanlaista. Olen itse elänyt muutama vuosi takaperin Etiopiassa, jossa Kenian rajalla oli vielä sellainen Surmaheimo. Jolla alahuuli roikkui tuossa rinnan päällä ja korvat olkapäillä, kun he olivat ottaneet ne puupalikat pois sieltä pönöttämästä. Mennään sieltä sitten yliopistomaailmaan ja presidentin kansliaan. Joka paikassa on kristittyjä, tunnustavia kristittyjä, jotka hoitavat ja vastaavat omista velvollisuuksistaan ja tehtävistään seurakunnassa. Ei tämän päivän tilanne loppujen lopuksi ole niin kovin paljon suurempi kun se on maailmassa ollut vuosituhansia takaperin tai se on tänä päivänä, siellä missä ehkä elintaso ja koulutus eivät ole samalla tasolla kuin meidän maailmassamme.

Kun tässä mainittiin jonkun puheenvuorossa, että näitä esimerkkejä pitäisi ottaa mahdollisimman laajalti kun usein otamme niitä Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Englannista, niin halusin ottaa esimerkin Etiopian kirkosta, joka tietysti on erilainen siinä mielessä, että se kasvaa hyvin reippaasti. Se kasvaa noin 250–300 000 ihmistä vuodessa. Puolet siitä hoidetaan orgaanisesti, elikkä perheen piirissä, ja loput sitten tulevat ympäröivistä uskonnoista. He kuitenkin tässä nykyisessä strategiassaan seuraavalla viidelle vuodelle pyrkivät tämän vuosittaisesta kasvusta tulevan reilun miljoonan uuden jäsenen lisäksi siihen, että saisivat pari miljoonaa lisää. Heidän menetelmänsä on hyvin yksinkertainen. Sen noin 20 000 papin ja evankelistan lisäksi mitä he kouluttavat, heillä on tavoite että he kouluttavat 100 000 vapaaehtoista. Me emme tietenkään voi kouluttaa 100 000 vapaaehtoista, mutta me voimme kouluttaa hyvin 10 000 vapaaehtoista. Jos ajattelemme, esimerkiksi näit IRR-TV:n pyörittämiä missioita, niin hyvin helposti niissä seurakunnissa jotka ovat näissä mukana, löytyy 20–30 henkilöä jotka osallistuu ja kuljettaa viestiä henkilöille, jotka ovat sitä pyytäneet ja jotka toimivat vapaaehtoisina sitten myöhäisemmissä tilanteissa joihin kutsutaan nämä henkilöt.

Me voisimme ajatella, että tämän organisaatiouudistuksen rinnalla pyrkisimme rakentamaan myöskin tällaisen koulutus- ja toimintaohjelman, joka konkreettisesti määrittelisi ja kouluttaisi vapaaehtoishenkilöitä seurakunnan eri toimintoihin vakinaisten työntekijöiden rinnalle. Jos ajattelen Etiopian tilannetta, siellä suurin piirtein kaikkiin tehtäviin löytyi vapaaehtoinen, kaikista seurakunnan palvelutehtävistä aina jumalanpalveluksen pitämiseen asti. En ehdota tässä nyt sitä, että me ryhtyisimme vapaaehtoisilla jakamaan sakramenttia, vihkimään tai siunaamaan hautaan, mutta tällaiset henkilöt, joita siellä kutsutaan seurakunnan vanhimmaksi, jotka ovat olleet vuosikymmeniä uskossa, istuneet jumalanpalveluksissa, tuntevat sen etu- ja takaperin, niin kohtuullisella koulutuksella uskoisin että meilläkin, niissä kirkoissa tai seurakuntataloissa jotka odotetaan tyhjenevän tässä tulevina vuosina, voisi hoitaa palvelusta myöskin tällä tavalla. Ennen kaikkea tavoite on se, että saman tien kun tätä organisaatiota uudistetaan, niin myöskin uudistetaan seurakuntaa, niin, että ne pelätyt tyhjenevät tilat loppujen lopuksi täyttyisivät. Tiedän, ettei tässä tilanteessa voi tehdä mitään konkreettista esitystä. Mutta toivoisin että kun perustetaan tämä komitea organisaatiouudistusta varten, niin esimerkiksi kirkkohallituksen toimesta, voitaisiin perustaa komitea tai työryhmä, joka ryhtyisi työskentelemään sen eteen, että me voisimme mobilisoida, kouluttaa, kasvattaa ja ottaa vakinaisen työvoiman rinnalle näitä vapaaehtoisia ihan käytännön työhön. Kiitoksia.


Paluu