Puheenvuoro



Vikström Björn, biskop

Otsikko:
Kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja kirkkohallituksen ohjesäännön muuttaminen kirkon henkilöstö- ja taloushallinnon kehittämiseksi (Kirkkohallituksen esitys 2/2010)

Täysistunto:
Maanantaina 3 päivänä toukokuuta 2010 klo 12.45

Teksti:
Herr ärkebiskop, bästa delegater. Tässä HeTa-hankkeessa on kaksi tavoitetta, johon luulen, että kaikki voivat yhtyä. Toisaalta on tämä ajatus yhteisistä toimintatavoista ja toisaalta tämä ajatus siitä, että luodaan yhteinen ohjelma, jota kaikki voisivat käyttää tai ainakin hankitaan tällainen ohjelma. Se mistä me nyt keskustelemme, on kai se, että millä tavalla voidaan päästä tähän tavoitteeseen. Päästäänkö siihen vain pakottamalla, vai päästäänkö siihen myös luottamalla seurakuntiin ja seurakunnissa tehtäviin päätöksiin. Koska mielestäni juuri tästä on kyse, kun ei haluta osoittaa sitä, että seurakunnat omilla päätöksillään tarpeeksi nopeasti siirtyvät tällaisiin yhteistyömuotoihin. Se, mitä nyt ollaan tekemässä, jos tämä hyväksytään. Tietysti voidaan ajatella, että on pakko käyttää pakkoa, jos sanotaan näin. Sitten kopioidaan kuntien ja valtionhallinnon malli kirkkoon, joka paperilla toimii vallan hyvin, mutta niin kuin tässä on puhuttu, ei aina käytännössä ole toiminut näin hyvin, vaan siitä on tullut todella kallis ratkaisu joissakin yhteyksissä. Mutta ehkä vieläkin tärkeämpi kysymys on se, että minkälainen kirkko me halutaan. Haluammeko kirkon, jossa sen virastomaisuus korostuu. Asetan kyllä kyseenalaiseksi tämän jaottelun, johon tässä on viitattu siitä, että kirkosta voi erottaa toisaalta sen hallinnollisen tason ja toisaalta toiminnan, koska me kaikki tiedämme, että molemmat tarvitsevat toisensa ja siellä missä tämä yhteistyö ja vuorovaikutus sujuu hyvin, niin siinä myöskin demokratia toimii työntekijöillä ja seurakuntalaisilla on tunne siitä, että he pystyvät vaikuttamaan asioihin. Siis se toinen vaihtoehto on sitten luottamuksen käyttö, joka mahdollistaisi yhteistyötä, yhteisiä virkoja, viransijaisuuksien hoitamista juuri sillä, että on luotu nämä yhteiset toimintatavat ja hankittu yhteiset ohjelmat. Minusta seurakuntien laimea kannatus idealle on otettava vakavasti. Pitää kuunnella niitä ihmisiä, joilla on todella käytännön kokemusta näistä työtehtävistä. Tässä ei ole kyse vain jääräpäisyydestä ja muutosten pelosta, vaan aidosta huolesta siitä, onko HeTasta todella mitään apua heille. Tähän pakkoon, joka liittyy tähän hankkeeseen, liittyy myös se, että tietysti tällä pyritään siihen, että nämä pienet seurakunnat nopeammassa tahdissa pakotetaan yhteen. Täytyy myös muistaa se, että tämä epäluottamus, joka vallitsee kirkon keskushallinnon ja seurakuntien välillä, on tavallaan myöskin luonut sen tilanteen, johon nyt halutaan ratkaisua. Kirkon hallinnossa on luotu hyvin monimutkainen ja yksityiskohtainen systeemi kaikenlaiseen raportointiin, kirjanpitoon ja niin edelleen. Niissä muun muassa yksittäisten työntekijöitten työsuoritusta on prosenteittain jaettava hyvin monen eri momentin alle. Luomalla tällaista vaikeasti toteuttavaa systeemiä, kirkon keskushallinto on osittain ollut luomassa sitä ongelmaa, johon nyt siis haetaan ratkaisua. Lisäämällä ja muuttamalla ohjeistusta melkein vuosittain on jouduttu tilanteeseen, jossa seurakunnat eivät enää pysy vauhdissa, mikä johtaa viivästyksiin, puutteelliseen raportointiin ja henkilökunnan väsymiseen. Tämä kontrollitarve on perusteltu sillä, että seurakunnat eivät toimi asiallisella tavalla, saattaa olla oikea havainto. Kontrollikäytäntö on myös perusteltu sillä, että kirkko on julkishallinnollinen yhteisö, jolla on oikeus periä kirkollisveroa ja siksi velvollinen tekemään selväksi, miten näitä varoja on käytetty. Tätä ei voi kiistää, näin on. Haluan silti kysyä, eikö kunnallis- ja valtionhallinnon puolelta lainattu malli ole ylimitoitettu seurakuntien hallintoon ja talousarvioiden suuruuteen nähden. Kun seurakunnilta kysyy, mitä he toivovat, niin listan kärjessä on yksinkertaisempi systeemi, jossa tärkeät asiat voidaan hoitaa sujuvasti, mutta mistä on karsittu monta vähemmän tärkeää osaa. Luulen, että meidän tulisi myös luottaa siihen, että seurakunnissa nyt on havahduttu ymmärtämään se, että kipeitä päätöksiä on tehtävä, niitä tehdään pikku hiljaa ympäri Suomea. Luulen, että nämä kiperät päätökset on helpompi sulattaa, jos ne saadaan tehdä paikallisesti kuin että taas kerran se tulee keskushallinnon tai kirkolliskokouksen puolelta.


Paluu