Puheenvuoro



Simojoki Pekka, edustaja

Otsikko:
Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö - Lähetekeskustelu jatkuu

Täysistunto:
torstaina 10 päivänä marraskuuta 2016 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, edustajat. Tiedän, että takapuolet ovat jo aika puutuneita, mutta silläkin uhalla muutama ajatus. Tunnustan, että mietintö on yksi rohkeimpia, mitä olen tässä salissa nähnyt. Olen suoraan sanoen aika yllättynyt. Jos rehellinen olen, pelkäsin heikkoina hetkinä, joita minullakin on, että saisimme käsiimme paljon harmaamman paperin. Toisaalta oli myös sellaisia hetkiä, että uskalsin tältä komitealta odottaa jopa vieläkin radikaalimpia ehdotuksia. Aika paljonhan tässä paikkaillaan vanhaa, mutta sekin tehdään kuitenkin aika rohkeasti. Komitea on tajunnut, että myrskyä on luvassa, ja että meidän kirkkolaivamme on niin painava ja moottorit yskii sen verran, että jotain on todellakin tehtävä.

Tämä paperi on iso askel oikeaan suuntaan. Haluan nostaa tulevaisuuskomitean korvan taakse vielä muutaman asian, jotka pistivät silmään mietintöä lukiessa tai jotka osuivat korvaan puheita kuunnellessa. Ensimmäinen asia, joka ilahdutti, oli tuo komitean ajatus kirkon kielestä, josta Reinikainen ja Kaskinen jo ansiokkaasti puhuivat. Tämä ajatus on minullekin kovasti rakas, varmaan työni tähden. Haluaisin kuitenkin vielä laajentaa tuota käsitettä ja korostaa sitä, että kieli ei ole vain puhuttua kieltä, vaan kaikkea sitä, millä ihmisten kanssa kommunikoidaan kirkossa. Se on siis tapa kohdata, se on symboleita, se on ilmapiiriä, se on yhdessä tekemistä ja se on tietenkin musiikkia. Toisin sanoen kieli on oleellinen osa erityisesti sitä, miten me vietämme jumalanpalvelusta. Olisin toivonut, että komitealta olisi tullut selvempi viesti siitäkin, että myös jumalanpalveluksen osalta voisi sitä paljon puhuttua sääntelyä vähentää, toimintakulttuuria rohkeasti kehittää ja lähteä etsimään jopa radikaalisti uusia tapoja viettää messua. Maailma on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka jumalanpalvelusta on ennakkoluulottomasti päivitetty, minkä seurauksena kirkot ovat täyttyneet ja muuttuneet eläviksi yhteisöiksi. Kyllä tämä asia tietysti tulee esiin komitean mietinnössä, mutta enimmäkseen rivien välissä, mikä on jotenkin hassua, sillä jumalanpalvelus on niin keskeinen asia, jos halutaan rakentaa elävää yhteisöä.

Toiseksi minäkin haluan parilla sanalla puuttua tähän henkilöseurakunta-asiaan, josta monet tuntuvat jo kantavan huolta. Minä puolestani iloitsen kovasti siitä, mitä komitea ehdotti asiasta. Henkilöseurakunta-asiaa puolustin korvat sauhuten, kun silloin viimeksi asia ammuttiin alas. Profetoin silloin puheeni lopussa, että tähän asiaan palaamme aivan varmasti. No tässä se sitten tuli taas vastaan. Minuakin vaivaa se, että moni edustaja tuntuu henkilöseurakuntia niin kovasti pelkäävän. Siis vielä kerran, kyse tässä ei ole siitä, että ruvetaan ehdoin tahdoin henkilöseurakuntia synnyttämään tai jotain erityisyhteisöjä perustamaan, vaan siitä, että niitä on jo olemassa ja niitä tulee koko ajan lisää! Kun kierrän maata, törmään siihen ilmiöön ihan koko ajan. Eikä kyse ole siitäkään, että parokiaalisuudesta luovuttaisiin, vaan siitä, että tilanteen niin vaatiessa voidaan raottaa ovea myös erilaisille yhteisöille ja yhteisesti sovituin säännöin. Itselleni suurena huolena on se, että miten nämä syntyvät yhteisöt saadaan integroitua kirkkoon niin, että niissä oleva into ja voima saataisiin kanavoitua yhteiseksi hyväksi. Kyllä sitä pelättyä lahkoutumista tapahtuu, kun kirkko ei osaa näihin ryhmiin oikein suhtautua tai suhtautuu karsaasti. Muistaakseni edustaja Karttunen totesi jotenkin niin, että USA:ssa, Amerikassa, henkilöseurakunta-asia olisi ollut repimässä kirkkoa. Ymmärtääkseni tämä ei pidä paikkaansa, sillä USA:n luterilaiset seurakunnat ovat nimenomaan henkilöseurakuntia. Eiliseen puheenaiheeseen liittyen täytyy todeta, että USA:n luterilainen kirkko repeytyi tämän meillä niin ajankohtaisen avioliittokysymyksen takia. Mutta siitä ei sen enempää.

Viimeinen huomioni koskee sitä, kun mietinnön monessa kohdassa puhuttiin "ydintehtävästä" tai "perustyöstä". Nämä ovat kaksi sanaa, joita niin rakastamme. Joka kerta kirjoitin sivun reunaan kysymyksen: Mitä tämä tässä tarkoittaa? Olen huomannut, että vastaus vaihtelee aina riippuen siitä, että keneltä kysyy. Eli toisin sanoen, mikä on meidän missiomme? Eikö lopulta ole niin, että meidän tulee aina ja kaikessa pitää kirkkaasti mielessä, että meidän ainoa tehtävämme, kirkon ainoa missio on kaikin mahdollisin tavoin toimia niin, että Jeesus ja ihminen saisivat mahdollisuuden kohdata toisensa. Kaikki on muu on kehäällistä, kaikki muu on metodeja, kaikki muu on rakenteita ja kaikki muu on perinteitä. Olen iloinen siitä, ettei komitea tätä missiota ole unohtanut. Olisin kuitenkin toivonut, että mietinnössä olisi uskallettu pohtia enemmän myös sitä, miten me tavoitamme sen osan kansasta, joka on kirkosta lähtenyt tai jolle kirkon sanoma on vieras. Heitä on jo täällä varovasta arvioiden ainakin miljoona tässä maassa. Olemmeko nostaneet kädet ylös heidän kohdallaan. Ja oma haasteensa tässä asiassa tuovat tietenkin myös nämä uudet maahanmuuttajat. Olisin ollut onnellisesti hämmästynyt, jos meille luterilaiselle niin vaikea sana "evankeliointi" olisi edes uskallettu mainita tai jos mietinnössä olisi jopa kaavailtu kirkolle uutta evankelioimisstrategiaa. Minun mielestäni tänään täytyy tunnustaa se, että meidän maamme on lähetyskenttä!

Mutta summa summarum, tämä paperi on kokonaisuutena loistava. Nyt onkin se suuri kysymys, että miten tämän kaiken saa siirrettyä käytäntöön. Jotenkin sisälle yrittää hiipiä se pelko, että vielä 15 vuoden jälkeen riitelemme joistain tämän mietinnön lillukanvarsista, jotka estävät hyvien uudistusten toteuttamisen. En kadehdi tulevaisuusvaliokuntaa. Te olette nyt paljon vartioina. Tai oikeastaan vähän kadehdin. Toivotan teille inspiraatiota, luovuutta ja ennen kaikkea Jumalan siunausta työhön. Olkaa rohkeita. Kiitos.



Paluu