Puheenvuoro
Marjokorpi Lasse
,
edustaja
Otsikko:
Kummit (Piispainkokouksen esitys 1/2005)
Täysistunto:
Maanantaina 7 päivänä marraskuuta 2005 klo 13.00
Teksti:
Kunnianarvoisa arkkipiispa, hyvät veljet ja sisaret. Tämä kysymys on pitkin syksyä askarruttanut mieltäni. Nyt nimittäin piispainkokouksen esitys näyttää sellaiselta, että sen sijaan, että se ratkaisisi tämän ongelman, se tuo niitä lisää. Tämän esityksen puutteena pidän sitä, että se ei sisällä täsmällistä ohjetta siitä, milloin ja missä tapauksessa kummeja on lisättävä. Kummiushan on olemassa, jos se nyt jotenkin toimii, lapsen kristillistä kasvattamista varten. Viimeksi koetin kiinnittää huomiota tähän puoleen, mutta sain ystävällistä valistusta varapuheenjohtajalta, joka neuvoi, että asiaa pitää käsitellä vain piispainkokouksen antamasta kysymyksen asettelusta käsin tai tehdä sitten kokonaan uusi aloite. Nyt tässä esityksessä näyttää olevan pääasiana, että kirkko vastaa jäsentensä toiveisiin. Joitakin kertoja seurakunnassa olen joutunut tekemisiin tämän kysymyksen kanssa, ja ainakin kahdella kertaa toiveena oli, ei kummien lisääminen vaan nimenomaan vähentäminen.
Mistä nyt on kysymys tässä yhtäkkiä puhjenneessa tarpeessa uusia kummeja? Useimmiten kyse lienee perheen ihmissuhteitten rikkoontumisesta. Siitä aiheutuu kummien uusimisen tarve. Elämässä on kuitenkin sellaisia asioita, joita ei voida uusia ja siihen ei aikamme ihminen oikein tahdo suostua. Kun on uusittu ensin aviopuoliso ja hänen mukanaan isovanhemmat, sedät ja tädit, anopit ja apet, niin pitää vielä uusia kummitkin. Toisen vanhemman tultua uusituksi eivät edellisen vanhemman sukulaiset enää kelpaa kummeiksi. Onko kirkon tehtävä tässä tilanteessa vain toimia joustavasti uuden tilanteen vaatimalla tavalla? Onko kirkon hengellinen hallinto vain tynnyri, josta nostetaan ihmisten milloinkin sinne panemia toivomuksia, jotka sitten automaattisesti toteutetaan? Aikamme ihmiset eivät oikein tahdo suostua siihen todellisuuteen, johon joudutaan omien toimenpiteitten johdosta. Siksi täytyy pyrkiä uusimaan elämää, ihmisiä ulkopuolella, kun itse ei voida sisäisesti muuttua, eikä uudistua. Onko kirkon tehtävä auttaa ihmisiä tässä?
Vielä tämän esityksen puutteena pidän sitä, että kun siinä ensin todetaan lujasti, että kummien asemaa ei voida muuttaa, niin sitten jatketaan, että lapselle voidaan lisätä kaksi kummia ilman minkäänlaisia perusteita. Voidaanko nyt ummistaa silmät siltä tosiasialta, että uusien kummien lisääminen merkitsee samalla vanhojen kummien mitätöimistä. Entäpä, jos joku entinen kummi ilmaantuukin kutsumatta paikalle ja huomaa, että hänen tilalleen on kirkon suosiollisella myötävaikutuksella tullut valituksi joku muu. Onko kirkon tehtävä asettua nimenomaan hylättyä aviopuolisoa, hänen sukuaan ja hylättyä kummia vastaan? Kummin virka voi olla vähäinen, mutta voitaisiinko näin menetellä muissakin asioissa? Valittaisiin vain lisää tehtävän hoitajia silloin, kun se ei asianomaiselta suju. Kummius on kirkon funktio, eikä siis varsinaisesti ystäväpiirin laajentamislaitos. Kummien valinta on uskottu huoltajille ja päätöksen tekee lapsen seurakunnan kirkkoherra. Kirkossamme on nyt meneillään kilpajuoksu joustavuudessa ja perään antamisessa, jolloin kilpaillaan siitä, kuka tekee kaikkein eniten ihmisten mieleisiä päätöksiä ja siitä nimenomaan palkitaan. Tästä tuskin muodostuisi yhtenäistä käytäntöä tai jos muodostuisi, niin nimenomaan automaatio. Lapsen seurakunta saattaa tuntea ehkä valittavat uudet kummit, mutta tunteeko hän ne kummit, jotka tulevat hylätyiksi.
Näitä kysymyksiä sietäisi pohtia ennen kyseisen aloitteen hyväksymistä. Kirkossamme on nyt meneillään sellainen opin, elämän ja toimitusten alennusmyynti, että tuskin löytyy pidäkkeitä, jos tämä säännös hyväksytään nyt esitetyssä muodossa. Siksi tarvittaisiin yksilöity säännös siitä, milloin kummeja voitaisiin lisätä. Se olisi hyväksyttävä vain siinä tapauksessa, että lapsen kummi on kuollut tai eronnut kirkosta.
Paluu