Puheenvuoro



Paarma Jukka, arkkipiispa

Otsikko:
Vaalikauden avaus

Täysistunto:
Maanantaina 5 päivänä toukokuuta 2008 klo 11.45

Teksti:
1 § VAALIKAUDEN AVAUS

Arvoisat kirkolliskokousedustajat. Ärade kyrkomötesombund. Uuden kirkolliskokouksen aloittaessa nyt nelivuotista työkauttaan siihen kohdistuu aika monia odotuksia. Varmasti myös kokouksen jäsenillä itsellään on monia ajatuksia siitä, mitä asioita kirkossamme tulisi päätöstasolla viedä eteenpäin. Mitä uudistuksia tehtävä ja mitä aiemmin alkuun saatettuja pyrkimyksiä vietävä päätökseen. Mitkä ovat kirkkomme haasteet juuri tässä tilanteessa, jossa nyt elämme, vuonna 2008.

Loppukesästä 1962, noin neljäkymmentäviisi vuotta sitten, julkaisi Helsingin yliopiston dogmatiikan professori, minunkin dogmatiikan opettajani, professori Osmo Tiililä kirjan nimeltä Kirkon kriisi. Elettiin aikaa, jolloin jumalankielteiset ja kirkkokriittiset äänet olivat yhteiskunnassa voimakkaasti nousussa. Kirkossa itsessäänkin näkyi mielipiteiden polarisoitumista ja uusia sekä teologisia että kirkkopoliittisia rintamajakoja.

Tiililän mielestä kirkko eli kriisissä. Sen ytimenä hän näki kirkon hengellisen luonteen heikkenemisen ja sen liiallisen keskittymisen ns. maallisiin. Sekä julistuksessa että toiminnassa oli arvostelun sijaa. Tässä kirjasessaan Tiililä myös kiteytti ajatuksensa hengellisiin keskittymisestä kuuluisaan, kursiivilla painamaansa iskulauseeseen: Kirkko on olemassa sitä varten että täällä kuollaan. Lausetta on siteerattu monia kertoja meidänkin päivinämme. Samalla kun se erinomaisen onnistuneesti ilmaisee kristillisen uskon ja kirkon tehtävän erään keskeisen kohdan, se kaikkien iskulauseiden tavoin houkuttelee myös yksipuolisuuteen ja näkökulman suppeuteen.

Kirjasta syntyneessä keskustelussa mielenkiintoisin oli Tiililän oppilaan ja seuraajan, professori Seppo A. Teinosen kirja, joka nimellään Kriisin kirkko oli jo yksi vastaus Tiililälle. Teinonen käsittelee kirkon tehtävää ja olemusta laajemmin. Mitä merkitsee Jumalan armo sekularisaation keskellä eläville ihmisille? Lähetysteologina hän kysyi, millainen on se kirkko, jonka tehtävänä on viedä Jumalan ja Kristuksen evankeliumi kaikkeen maailmaan ja kaikille ihmisille? Mikä on se kaikki?, kyseli Teinonen. Teologisin käsittein ilmaistuna kyse oli armon ja luonnon suhteesta tai niiden välisestä jännitteestä.

Itse asiassa käsitys siitä, että kirkon olemukseen kuuluu olla kriisissä, oli yleistä viime vuosisadan jälkipuoliskon teologiassa ja myös kirkollisessa keskustelussa. Kirkon on rohkeasti tunnustettava ja hyväksyttävä tämä. Sen onkin edustettava monessa mielessä vastakulttuuria. Sen arvomaailma on toisenlainen kuin usein vallalla oleva, sen käsitys oikeasta ja väärästä, sen opetus hyvästä elämästä poikkeaa usein enemmistön tavoista ja käsityksistä, sen on puhuttava ja toimittava heikkojen, syrjässä olevien puolesta toisten, vahvempien ryhmien intressejä vastaan. Sen sanoman ytimessä on edelleen pahennusta ja pilkkaakin herättäviä käsityksiä, se käyttää auktoriteettinaan kaksituhatta vuotta vanhoja pyhiä kirjoituksia ja se puhuu ihmiseksi tulleesta Jumalasta. On ihme, jos sellaisia asioita edustava kirkko ei eläisi jatkuvassa kriisissä modernin tai jälkimodernin maailman keskellä.

Hendrik Kraemer, tunnettu hollantilainen lähetysteologi ja ekumeenikko, kirjoittikin jo puoli vuosisataa sitten: ”Täsmällisesti sanoen kirkko on jatkuvasti kriisitilassa, sen heikkous ja puute on, että se vain ajoittain itse on siitä tietoinen”.

Kirkko ja kriisi voidaan siis ymmärtää kahdella eri tavalla. Onkin muistettava niiden ero. On huolestuttavaa jos kirkolla on kriisi, ja on huolestuttavaa jos kirkolla ei ole kriisiä!

Också idag är det många, som talar om kyrkans kris. Som tecken ses rörelsen med utskrivning ur kyrkan och därmed delvis förknippat kyrkofientligt skriveri och försök att inverka på opinion. Andra ser som tecken de inomkyrkliga rörelser på höger och vänster som alldeles tydligt vill distansera sig från vår folkkyrka och vars rättframt uttalade kritik utgår ifrån att deras uppfattning om kristendomens rätta tolkning är hållbar och att alla andra har fel. Den offentliga bilden, den som gör sig gällande i massmedierna i synnerhet, tycks ibland domineras av en syn på en splittrad och konfliktfylld kyrka vars mest centrala frågor består av jämställdheten mellan kvinnor och män, arten av kyrkans ämbete, tjänstgöringens ämbete, eller sexuallivet speciellt sexuella minoriteter.

Tänäänkin siis monet puhuvat kirkon kriisistä. Sen merkkeinä nähdään erityisesti kirkosta eroamisen voimakkuus, kirkonvastainen kirjoittelu, sen merkkinä toiset näkevät kansankirkkoomme selvästi etäisyyttä hakevat kirkonsisäiset liikkeet oikealla ja vasemmalla, joiden suorasukainen arvostelu usein lähtee siitä, että niiden käsitys oikeasta kristinuskon tulkinnasta on pitävä ja muut ovat väärässä. Julkista kuvaa näyttää toisinaan hallitsevan näky pirstaleisesta ja riitaisasta kirkosta, jonka keskeisimmät kysymykset ovat sellaisia kuin naisten ja miesten tasa-arvo kirkossa ja perheessä, seurakunnan viran luonne tai sukupuolisuuteen liittyvät kysymykset, varsinkin seksuaaliset vähemmistöt.

Onko käynnissä oleva kirkosta eroamisliike merkki kirkon kriisistä? Viime vuonna eronneita oli runsas 37.000, kun kirkkoon liittyneitä aikuisia, mikä määrä sekin on ollut nousussa, oli runsas 10 000. Kirkon jäsenmäärä suhteessa koko väestöön pieneni vuodessa noin 0,5 prosenttiyksikköä. Vaikka eroamisten määrä ei ole ainutlaatuisen korkea, on se jatkuessaan kuitenkin huomattava ja tietenkin asettaa monenlaisia haasteita kirkolle, sen työntekijöille ja vastuunkantajille.

Enemmän kuin kirkon kriisistä eroamiset kertovat ihmisten arvomaailman kriisistä. Monet ovat kallistaneet korvansa sen houkuttelevan kutsun puoleen, joka lupaa vapautta: vapautta yhteisöstä, sen perinteistä ja etenkin vapautta yhteisön velvoitteista, taloudellisista, moraalisista ja muista. Kun vapautta lupaavat eivät yleensä tarjoa uudenlaista elämänsisältöä tai uutta arvomaailmaa, vain vapautta, ei seurauksena useinkaan ole vain vapaus toteuttaa itseään, omia tarpeitaan ja pyrkimyksiään. Seurauksena onkin usein kääntyminen toisten jumalien puoleen. Niistä ajankohtainen on niin sanottu kulutusideologia, mikä ei rajoitu vain shoppailemiseen, vaan ulottuu henkisen ja hengellisenkin elämän alueella elämyksiä keräilevään vaelteluun.

Kirkosta eroaminen näyttää tällä hetkellä olevan koko Euroopan-laajuinen trendi. Voimakkaasta propagandasta huolimatta meidän 0,5 prosenttiyksikön vähennys on luterilaisista kirkoista pienimmästä päästä. Sillä perusteella emme kuitenkaan tietenkään voi väheksyä ilmiötä. Eroamisen syyt ovat monenlaiset. Eroajia ei ole syytä leimata vain virran mukana kulkeviksi. On kuunneltava etenkin niitä, jotka kertovat syyksi tyytymättömyyden kirkkoonsa tai sen toimintaan. Tarkkaavaisuutta vaatii sen erottaminen, mikä kuuluu kirkon olemukseen ja sanomaan liittyvään kriisiin tai pahennukseen, mikä taas kertoo toimintamme ja julistuksemme taitamattomuudesta tai epäonnistumisesta.

Huolimatta helposti vääristyvästä julkisesta kuvasta tiedämme, että seurakuntien ruohonjuuritasolla, siellä missä kirkon olennaisin tehtävä toteutuu ja missä sen hengellinen elämä sykkii, on edelleen monia ilonaiheita. On syvää sitoutumista kirkkoon, sen uskoon, arvoihin ja vastuunkantoon, on tungosta rippikouluihin, on luottamusta hakea apua kirkon työntekijöiltä surun ja onnettomuuden keskellä, perhekriiseissä ja elämän taitekohdissa.

Trots den lätt förvanskade offentliga bilden känner vi till att det på församlingarnas gräsrotsnivå, på den nivå där kyrkans mest väsentliga uppgift utförs och där dess andliga liv pulserar, alltjämt finns flera glädjekällor. Det finns innerligt engagemang i kyrkan, i dess tro, värden och ansvar, det finns trängsel till skriftskolan, tillit att söka hjälp hos kyrkans anställda i sorgens och missödets stunder, i familjkriser och i livets brytpunkter.

Tietenkin on otettava vastaan ja tartuttava niihin haasteiden hansikkaisiin, jotka aikamme heittää kirkon suuntaan. Emmehän kirkkona voi pitäytyä vain puolustusasemiin. Kirkon missionaarinen tehtävä kutsuu kohtaamaan haasteet, kulkemaan eteenpäin ja saavuttamaan sanallaan kaikki kansat ja kaikki uudetkin sukupolvet. Emme voi olla tulevaisuuden armoilla, pikemminkin rohkeasti tulevaisuuden tekijöitä. Eikä kirkko voi tyytyä olemaan ajopuu ajan aatteiden ja mielipiteiden virrassa. Meidät kaikki vastuunkantajina ja toimijoina on tarkoitettu omilla ratkaisuillamme ja toimillamme ohjaamaan sitä erilaisten virtojen keskellä haluamaamme suuntaan.

Oiva apuneuvo ja suunnannäyttäjä on se Kirkon strategia vuoteen 2015, joka vastikään on hyväksytty kirkkohallituksessa. Strategian tehtävänä on olla apuna kirkon kaikilla tasoilla tapahtuvalle suunnittelulle ja kehittämiselle. Tähtäimessä on kirkko, joka on uskollinen perustehtävälleen ja on samalla mahdollisimman aidosti tämän ajan ihmisten kirkko, osallisuuden yhteisö.

Merkillepantavaa minusta on se, että nyt hyväksytyissä strategisissa suuntaviivoissa korostetaan samoja asioita, joihin lähes puoli vuosisataa sitten professorit Tiililä ja Teinonen kiinnittivät huomiota. Keskeistä on kirkon hengellinen luonne ja sen hengellisen elämän vahvistaminen. Kriisihän kirkossa on silloin, kun sen oma identiteetti on hämärtynyt ja perustehtävä kadoksissa. Hengellinen luonne tulisi näkyä myös julkisessa keskustelussa, julkisuuskuvassa.

Hengellisyyteen, uskonelämään, evankeliumiin kuuluu olennaisesti myös vastuu Jumalan maailmasta. Uskoa ja etiikkaa ei voida täysin erottaa toisistaan, apostolikin puhui uskon kuuliaisuudesta. Kun luterilaisen uskonkäsityksen mukaan uskossamme olennaista on sen uskon lahja-luonne, se lahja, hyvyys, jonka saamme Jumalalta, tarkoitettu jaettavaksi. Lahjan saamme, uskon, anteeksiantamuksen, armon, rajattoman rakkauden lahjan saamme, jotta sitä jakaisimme edelleen. Sekä toisten ihmisten että ilmastomme ja muun ympäristön elämänmahdollisuudet ja hyvinvointi kuuluvat hengelliseen tehtäväämme, eivät sen ulkopuolelle. Kirkon sanomassa, niin sanoissa kuin teoissa on kuuluttava sekä arvojen että armon ääni.

Till andligheten, troslivet, evangeliet hör väsentligen också ansvaret för Guds värld. Enligt den lutherska trosuppfattningen präglas tron väsentligt av gåvokaraktären, och det är meningen att man delar med sig av denna gåva, godhet som man fått av Gud. Till tron hör att man delar med sig, tar ansvar. Till vårt andliga uppdrag hör både andra människors och klimatets och den övriga miljöns livsbetingelser och välbefinnande, inte till det utomstående. I kyrkans budskap, såväl i ord som i gärningar, skall höras både värdens och nådens röst.

Viimeaikainen julkinen keskustelu, myös lehdistössä ja mediassa, on nostanut näyttävästi esille erään tarpeen, johon haluan kiinnittää huomiota. Nimittäin tarpeen auttaa ihmisiä aikuisen uskoon. Rippikoulunsa varhaisessa teini-iässä käyneille ja sitten aikuisiksi varttuneille olisi annettava mahdollisuus pohtia yksin ja yhdessä niitä kysymyksiä, jotka nykyaikainen tietämys ja tiede heittää kirkonkin haasteiksi. Näyttää siltä, että olemme liian vähän antaneet aineksia käsitellä vaikkapa sellaisia kysymyksiä kuin kristillistä Jumala-kuvaa, nykyaikaista ei-fundamentalistista raamattukäsitystä tai Raamatusta nousevaa ihmiskuvaa. Tällaisten kysymysten, samoin muiden tieteen ja uskon välisten, joskus jännitteisten kysymysten käsittely, voisi auttaa monia ymmärtämään ja kokemaan, kuinka olla kristitty modernin tietämyksen maailmassa, ja kuinka uskova ihminen voi kohdata rohkeasti ja pelkäämättä aikuisen ymmärryksenkin tasolla uskon ja tiedon kysymykset. Silloin sellaiset perin vanhakantaiset keskustelunaiheet, kuin kreationismi, naisen asema perheessä ja kirkossa, eivät pysyisi vuodesta toiseen keskustelun polttopisteissä.

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Mikä tässä kaikessa sitten on nimenomaan tämän joukon, mikä on kirkolliskokouksen tehtävä? Sen on pidettävä huolta, että kirkon rakenteet antavat hyvän tilan, toimintamahdollisuudet ja riittävät resurssit sille, että hengellinen elämä voisi hyvin, ja että se saisi sykkiä terveenä ja voimakkaana siellä missä on sen oikea paikka, kirkkomme seurakunnissa.

Hallinnollisilla päätöksillä voidaan luoda mahdollisuuksia, harvoin kestäviä toiminnan uudistuksia. Useimmat pysyvät toimintaa koskevat innovaatiot ovat lähteneet ruohonjuuritasolta, paikallisista oloista, seurakunnista. Siellä, missä on ollut innokasta ja palavaa uskoa ja näkyä Jumalan valtakunnan työn edistymiseen, siellä on syntynyt uutta, uusia työmuotoja, toimintatapoja ja mahdollisuuksia. Hiljaisuuden viljely, retriittitoiminta, mummonkammarit, uudet jumalanpalveluskokeilut tuomas- ja nuorisomessuineen ym., ne on kehitetty kentän toimijoiden ideoimina. Innostus ja luova ajattelu saakoot siellä mahdollisuuksia ja tilaa. Myös kirkon rekrytoinnissa, työtekijöiden rekrytoinnissa on kiinnitettävä huomiota uskonelämän ja hengellisen hoitamisen valmiuteen ja sitä koskevaan innostukseen.

Parhaimmillaan kirkkomme ei ole vain alhaalta kasvava kirkko, kuten aiemmissa strategioissa on todettu, vaan myös alhaalta uudistuva kirkko. Näillä sanoilla toivotan kaikki tervetulleiksi aloittamaan kirkolliskokouksen työtä ja julistan vuoden 2008 kirkolliskokouksen avatuksi. Med dessa tankar och ord ber jag att få hälsa alla ärade kyrkomötesombud välkomna till kyrkomötets vårsession och jag förklarar årets 2008 kyrkomötet öppnat.


Paluu