Puheenvuoro



Huovinen Pentti, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Herra puheenjohtaja, arvoisat edustajatoverit. Rukous vai siunaus? Onko rukouksessa kysymys siunauksesta tai voiko rukous olla siunaus? Edustaja Olkinuora sanoi mielestäni hyvin, että siunaus tulee Jumalalta. Pappi on läsnä tässä rukoustilanteessa Jumalan edustajana. Näin ainakin ymmärrän, korjatkaa jos olen väärässä. Rukous vai siunaus? Perustevaliokunnan mietinnön mukaan rukouksen yhteydessä voidaan lukea Jumalan sanaa, laulaa virsiä ja esirukoukseen voidaan liittää Isä meidän -rukous ja Herran siunaus. Perustevaliokunta katsoo mietinnössään, että puheena olevien parisuhteiden siunaamiselle on mahdotonta löytää sellaisia teologisia perusteluja - siis siunaukselle - joista voisi syntyä riittävä yksimielisyys oman kirkkomme sisällä tai kirkkojen kesken. Herran siunaus on kuitenkin ihan ok. Jos tämä esitys menee piispainkokoukselle, niin toivoisin, että siunauksen ja rukouksen väliseen eroon otettaisiin teologinen kanta. Kirkolliskokoukset ovat sitä varten, että niissä otetaan kantaa ja jos kannanotto delegoidaan piispainkokoukselle, toivon teologista perustelua.

Haluan haastaa teidät kuitenkin yhteen toiseen asiaan, eli ajattelemaan nykyhetkeä ja sitä mahdollista hetkeä, jolloin piispainkokous antaa yhtenäisen käytännön puheena olevien parisuhteiden puolesta rukoilemiseen. Tällä hetkellähän jo rukoillaan parisuhteiden puolesta, eikö niin? Eikä Herran siunausta taikka kätten päälle panemista pidetä vääränä. Eikä mikään pastoraalinen ohje estä sormusten vaihtamista juhlaväen keskellä alttarikaiteen ääressä Herran siunauksen jälkeisen papin aamenen päättäessä tuon toimituksen. Rukousaktin jälkeinen aika ei todellakaan enää kuulu papeille ja kirkolle. Kaikki tämä tapahtuu jo nyt ilman juridisia seuraamuksia. Ehkä sillä, että me saamme piispainkokoukselta yhtenäisen käytännön, saattaa olla merkitystä joissain hiippakunnissa. Mutta yksi piispa voi omassa hiippakunnassaan jo nyt tehdä päätöksiä. Puheena olevien parisuhteiden siunaus voi siis tapahtua ilman kirkolliskokouksen siunausta, piispathan voivat ilman meidän pyyntöjämmekin antaa pastoraalisia ohjeita yksin taikka yhdessä. Ihmettelen tätä kohua, mikä julkisuudessa on ollut. Ehkä emme ole tehneet selväksi sitä käytäntöä, joka tällä hetkellä kirkossamme vallitsee.

Lienette kaikki tietoisia, että tämä puheena oleva asia ei tule enää kirkolliskokoukseen takaisin. Piispat antavat ohjeita ja yksi ohjeeksi katsottava on tämä Rakkauden lahja -kirja, jota minäkin kehuin täällä viime vuonna. Siinä otetaan sopivan kielteinen kanta nyt käsillä olevaan asiaan. Piispainkokous on kuitenkin muuttanut linjaansa, eli näin nämä ohjeet muuttuvat jo piispojenkin käsityksen ja kannanottojen mukaan.

Olisiko hyvä, että piispainkokous tekisi yhteiset ohjeet? Nykytilannetta voidaan pitää hyvänä sen vuoksi, että pappeja ja kanttoreita ei voida tällä hetkellä pakottaa siunauksella, Herran siunauksella tai veisaamalla siunaamaan tai rukoilemaan puheena olevien parisuhteiden puolesta. Meillä ei ole mitään yhtenäistä ohjetta. Tietysti voidaan ajatella, että perustevaliokunnan mietintö on jo sellainen kirjallinen ohje, jota voidaan käyttää juridisesti perusteltuna. Mutta mitä tapahtuu kun tulee yhteiset kirjalliset ohjeet? Ne saattavat muuttaa tilanteen. Hiljattain annetun KHO:n päätöksen mukaan uskonnollinen vakaumus, kuten uskonnollinen vakaumus kieltäytymisenä puheena olevien parisuhteiden siunaamisesta Herran siunauksella, ei ole voimaltaan juridisesti yhtä vahva kuin sukupuoleen kohdistuva syrjintä.

Perustevaliokunta katsoo, että pastoraalinen rukous perustuu vapaaseen harkintaan, siis työntekijän vapaaseen harkintaan. Parikymmentä vuotta valtion virkamiehenä toimineena toteaisin, että virkamiehellä ei ole sellaista ylellisyyttä kuin vapaa harkinta. Ja sen verran olen ollut lakimiesten kanssa tekemisissä, että lopulta tämänkin asia varmistuu vasta oikeudessa, eli meidän täytyy nyt vain luottaa perustevaliokunnan lupaukseen siitä, että omantunnonvapaus tässä asiassa tavalla tai toisella säilytetään. Säilyykö se, on epävarma asia. Meillä saattaa kuitenkin jo ensi vuonna olla täysin toisenlainen tilanne, jolloin tämä keskustelu asettuu uuteen valoon. Kun ja jos sukupuolineutraali avioliitto hyväksytään eduskunnassa, muuttaa se koko avioliitto-käsitteen ja me sitten keskustelemme täällä uudestaan siitä, onko papeilla tai kanttoreilla olemassa omantunnonvapautta.

Lopuksi kaikkein tärkeimpään asiaan. Tämä on ehkä minulle se kaikkein vaikein asia. Ehkä tiedätte, että olen elänyt pappien kanssa niin, että päät yhteen kolisee, kotona oli pappeja siellä ja täällä. Minut on opetettu siihen, että Raamattu on Jumalan Sanaa, niin kai kirkkolaki ja kirkkojärjestyskin tällä hetkellä sanovat. Jos se ei ole Jumalan Sanaa, niin ei ole mitään mieltä olla kirkon jäsen. En tiedä, olemmeko tästä samaa mieltä. Täällä on korostettu erilaisilla esimerkeillä sitä, kuinka väärässä Jumalan Sana on. Jumalan Sanaa on tulkittu miten sattuu, käytetty minkälaisessa tilanteessa tahansa, niin kai se on.

Ajattelen kuitenkin sitä hetkeä, kun lapsenlapseni tulee kysymään "Hei pappa, miksi kirkolliskokous sanoi tai piispainkokous päätti toisin, kuin minä Raamatusta luen. En ymmärrä, koska Raamatun Sana tuntuu niin selvältä." Pitäisi vastata, että "Juu, kyllä Raamattu on tässä asiassa väärässä." Seuraava kysymys koskee neitseestä syntymistä, eihän se ole mahdollista, eihän se voi olla totta. Mitä tähän sanotaan? En nyt oikein osaa sanoa, onko Raamattu oikeassa vai väärässä. Seuraava kysymys: Välittääkö Jumala todella siitä, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä vähimmälle veljelleni? Kun nuo aikaisemmatkaan eivät tunnu olevan totta, niin miksi tämä olisi? Nyt meille sitten sanotaan, että yhtä Raamatunlausetta tai kokonaisuutta ei saa käyttää perusteluna, vaan on katsottava jotakin muuta. Ja se jokin muu on minulle aika lailla epäselvä. Olen viime aikoina joutunut puolustamaan omaa vakaumustani omassa kirkossani ja vakaumusta, joka perustuu siihen traditioon, mitä isäni on minulle opettanut. Kyse on nyt siis siitä, että kuka tulkitsee ja miten tulkitaan.

Ihan näin rehellisesti sanon, että vaikka olen kirkolliskokouksen jäsen ja kirkkovaltuutettu, niin kyllä kuulkaa tämä Raamatun tulkinta -asia on sekava juttu. Enkä oikein tiedä, saisinko kaiken tämän jälkeen sanoa lapsenlapselleni, että usko Raamattuun, se on Jumalan Sanaa. Tarvitsisimmeko jonkinlaisen uuden Raamatun, jossa on sivuun merkattu, onko tämä totta ja miten se pitää tulkita? Näin kai se on.

Ja kysymysten sarja lapsenlapselta jatkuu. Tulee eteen pelkäämäni kysymys: "Voinko luottaa siihen, että pääsen taivaaseen? Pääsenhän taivaaseen, jossa Lauri-vaarikin on?" Ilmeisesti minun pitäisi vastata, että "Älä huoli, kaikki pääsevät taivaaseen".











Paluu