Puheenvuoro



Niskanen Hannu, kenttäpiispa

Otsikko:
Kirkko 2020 - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko (Kirkkohallituksen esitys 11/2010)

Täysistunto:
Maanantaina 8 päivänä marraskuuta 2010 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Tämä selonteko on ainakin siinä mielessä onnistunut, että täällä on saanut kuunnella erinomaisia syviä puheenvuoroja. Kääntöpuolena on se, että kun itse olen täällä, niin tulee mieleen se Jope Ruonansuun henkilöhahmo, joka aina aluksi sanoi, että "anteeksi, kun oon olemassa, sori kun oon syntynyt". Joitakin ajatuksia rohkenen kuitenkin esittää, en kuitenkaan sotatieteen kielellä. Mielestäni tämä selonteko on erinomainen analyysi eräistä aikamme muutostrendeistä ja niiden heijastumisesta kirkon elämään. Tällaisena selonteko on yksi niistä, sinänsä laadukkaista teoksista, joita kirkkomme keskushallinnossa tuotetaan. Mutta ikävä kyllä selonteko on siitäkin tyypillinen oman genrensä edustaja, että se ei juuri sisällä konkreettisia toimenpide-ehdotuksia, vaan ne rajataan heti lähtökohtaisesti ulkopuolelle. Minun kysymykseni on, että miksi kirkossamme melkein aina toimitaan näin? Meille on jotenkin hyvin tyypillistä, että tuotetaan syviä analyysejä ja hienoja linjauksia, mutta hyvin harvoin mitään siitä, miten ne toteutetaan. Se jätetään, jos ei nyt ilmaan, niin suurempiin käsiin. Mikä estää ehdottamasta ja etsimästä konkreettisia vaihtoehtoja kirkollemme? Eikö keskustelu niiden pohjalta olisi vielä hedelmällisempää? Pelkään siis, että asiakirja - olkoonkin, että se saa täällä asianmukaisen käsittelyn - tulee taas jäämään enemmän tai vähemmän ilmaan. Toivon siksi, että valiokunta erityisesti miettisi jollain tavoin selonteon konkretisoimista. Ei riitä, että annamme vain toinen toisillemme keskustelun virikkeitä. Ymmärrän, että valiokunta ei kyllä pysty sitä konkretisoimisen tarvetta täysin täyttämään - eikä tuleva tulevaisuusvaliokuntakaan, mutta jos se jotenkin voi auttaa asiaa eteenpäin, niin olisin siitä iloinen. Ymmärrän, että tällaisessa selonteossa ei voida syvästi käsitellä kaikkia mahdollisia asioita. Silti minusta on huomionarvoista, miten vähän esimerkiksi kirkon missioon, lähetystehtävään kiinnitetään huomiota. Ajattelen, että lähetys on eräs elävän ja vahvan kirkon merkki. On kysymys kirkon ydintehtävästä. Meidän yhteiskunnassamme on kuitenkin yleistynyt ajatus, että kristinusko on yksi uskonto muiden joukossa, ei sen parempi, eikä ehkä huonompikaan. Mutta vanhana pietistinä minun on pikkuisen vaikea tähän ajatukseen yhtyä. Tämän saman ajattelun eräs ilmaus on näkemys, jota me pidämme jonkinlaisena toivonmerkkinä, että sentään melkoinen osa suomalaisista uskoo johonkin korkeampaan voimaan - tosin eri tavalla kuin kirkko opettaa. Tuomas Nevanlinna kutsui tätä äskettäin eräässä tilanteessa "katrihelenismiksi". Mielestäni kirkon ydintä ei saa unohtaa eikä hämärtää, vaikka uskontodialogia ja monenlaista käytännön yhteistyötä olenkin valmis kannattamaan. Pelkään, että tässä selonteossa ei uskalleta arvioida kulttuuriamme heiluttavia suuria maininkeja, vaan keskitytään enemmän pinta-aallokkoon. Olen sitä mieltä, että kirkkomme tarvitsisi vieläkin syvempää ja perusteellisempaa tulevaisuuden pohdintaa, jonka avulla kirkkoamme voitaisiin aktiivisesti kehittää, eikä vain tyytyä pelkkään reagoijan osaan. Viittaan siihen, mitä piispa Heikka puhui jonkinlaisen ajatushautomon tuesta meidän työskentelyllemme.


Paluu