Puheenvuoro



Paalanne Helena, edustaja

Otsikko:
Piispainkokouksen selonteko avioliittolain muutoksen johdosta (Piispainkokouksen kirje 1/2016)
Oikeudellinen selvitys avioliittolain muutoksen vaikutuksista (Kirkkohallituksen kirje 4/2016)
Keskustelumalli ja siihen liittyvä aineisto tueksi keskusteluihin avioliitosta eri tavalla ajattelevien välillä (Kirkkohallituksen kirje 5/2016)

Täysistunto:
keskiviikkona 9 päivänä marraskuuta 2016 klo 15.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja ja edustajat. Haluan kommentoida piispainkokouksen selontekoa ja siihen liittyvää kappaletta luterilaisen reformaation korostuksista avioliitosta. Katolilaisen avioliittoteologian ytimessä on ihmisen jumalankuvallisuus. Kaikkia siihen liittyviä nyansseja ei tässä yhteydessä ole mahdollista avata, mutta lyhyesti sanottuna se merkitsee sitä, että ihmisestä ei tullut Jumalan kuva ensisijaisesti luomisessa, vaan yhteydessä toiseen ihmiseen. Samalla tavalla kuin Kolmiyhteisen Jumalan persoonat ovat yhteydessä toisiinsa, miehen ja naisen yhteys ovat Jumalan kuva. Nimenomaan ruumiillisuudesta ja yhdynnässä tapahtuu Jumalan kuvaksi tuleminen, yhtyessään mies ja nainen ovat Jumalan kuva.

Minä pidän katolilaista ruumiillisuuden teologiaa hyvin esteettisenä, tyylikkäänä ja kauniina. Sen valossa aukenee myös meille luterilaisille hiukan etäisiksi jääneet ajatukset avioliiton sakramentaalisuudesta, ehkäisykiellosta, avioeron mahdottomuudesta ja ehdottomasta aborttikiellosta. Avioliitto on sakramentti, koska se sisältää Jumalan kuvan rikkoutumattomana. Ehkäisykielto ja aborttikielto ovat välttämättömiä, sillä ihmisellä ei ole oikeutta estää sitä, mikä syntyy Jumalan kuvan yhteyden suhteesta, ja avioero on luonnollisesti yhtä mahdoton ajatus kuin on ajatus siitä, että joku Kolmiyhteisen Jumalan persoonista lähtisi läiskimään.

Viime aikoina meidän kirkossamme käydyssä avioliittokeskustelussa perinteistä avioliittokäsitystä vaalivalla kannalla olevien äänenpainot ovat aika lailla myötäilleet tätä katolista avioliittokäsitystä. Näen tässä kaksi ongelmaa.

Ensinnäkin meidän kirkossamme luomisjärjestykseen ja avioliiton sakramentaalisluonteinen tulkinta ei tule millään tavalla viedyksi loppuun saakka koko komeudessaan. Luther astui reformaation myötä askeleen etäämmälle katolilaisesta avioliittoteologiasta. Hän ei ollut ensisijaisesti avioliittoteologi, hän oli reformaattori. Reformaation kirkko on Lutherin jälkeen vielä mennyt kauemmaksi siitä katolilaisesta avioliittokäsityksestä. Siitä lähtien, kun e-pilleri on keksitty, ei ehkäisyä ole juurikaan käsittääkseni kirkossamme problematisoitu. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kirkko ryhtyi vihkimään eronneita, olemme jo hyvin kauaksi pois poikenneita alkuperäisistä ajatuksista. Mutta kuitenkin samaa sukupuolta olevien avioliittojen kohdalla, vedotaan tähän monin tavoin jo melko karsittuun avioliittoteologiaan.

Toinen ongelma, se on vielä syvemmällä. Katolilainen avioliittoteologia perustuu ajatukseen "alun perin". Tähän yhteyteen ihminen oli alun perin luotu. Se perustuu lähtökohtaan ennen syntiinlankeemusta. Se perustuu ajatukseen siitä, että ihmisessä on Jumalan kuva, joka on säilynyt luomisesta ja se Jumalan kuva on juuri miehen ja naisen fyysisessä suhteessa. Mutta Lutherin mukaan ihminen on täysin turmeltunut viimeistä piirtoa myöten, ja Jumalan kuva ihmisessä on niin ikään turmeltunut. On siis ongelmallista, jos rakennamme kirkkomme avioliittoteologian sellaiselle perustalle, joka ei juurikaan vastaa sitä paradigmaa, jonka pohjalta meidän kirkkomme on syntynyt ja kannamme sitä mukanamme jokseenkin rampautuneessa muodossa, vailla sitä kokonaiskuvaa mihin se liittyy tai mitä se edellyttää.

Ajattelen että reformaation perinne antaa meille mahdollisuuden olla kirkko, jonka elämä on relevanttia meidän kaikenlaisten jäsenten maailmassa, kun keskitymme siihen, mikä luterilaisuudessa on kauneinta: ei täydellinen ihminen, ei normatiivinen parisuhde, vaan syntinen, vajavainen, ja monin tavoin särkynyt ihminen, joka on juuri siitä syystä on Jumalan kuva.



Paluu