Puheenvuoro



Hermonen Merja, edustaja

Otsikko:
Kirkon ykseyttä moniäänisyyden keskellä vahvistavan työryhmän perustaminen (Edustaja-aloite 2/2011)

Täysistunto:
Tiistaina 3 päivänä toukokuuta 2011 klo 12.30

Teksti:
Keskustelusta syntyneitä ajatuksia. Äiti heräsi minussa väkisin tämän keskustelun aikana. Lasten kasvattaja, siitähän me kaikki olemme asiantuntijoita. Kirkko on Jumalan perhe, ainakin perhemessussa. Muistelen omien lasten kanssa, kun lapsilla oli riitaa pihalla. Tuli uusia lapsia ja peli oli menossa, ja kaikki eivät sopineet siihen peliin. Äitinä puutuin siihen harvoin. Minulla ei ollut oikeastaan paljon muuta sanottavaa evääksi lapsille, ainakaan siitä mitä muistan, kuin se, että kun joku suuttui ja sanoi, että nämä säännöt eivät minulle kelpaa, niin sitten yksinkertaisena äitinä sanoin, että ihan vain annatte olla. Pihalla saa olla kaikki, ketkä sinne mahtuu, mutta jos ei halua pelata, niin antaa rauhassa mököttää. Usein kävi niin, että se hetken jossain omassa valitsemassaan nurkassa mököttänyt pelaaja tuli takaisin, ja peli jatkui. No ikävä kyllä kirkkomme keskustelu ei ehkä ole näin yksinkertaista, mutta ehkä se äitiä kaipaa. Ehkä tilanteen parannus alkaa siitä, että me ymmärrämme meidän oman pihamme, jota ansiokkaasti mielestäni arkkipiispakin alkupuheenvuorossaan meille kuvasi, sen missä ollaan, minkälaisella pihalla ollaan ja pelataan. Mutta sitten ne säännöt ja se peli. Siinäkin olen ollut itse yksinkertainen äiti, olen sanonut, että sitten kun tulee pieni lapsi pelaamaan, niin peliä täytyy sillä lailla muuttaa, että pienikin mahtuu sinne. Sitten ei lasketa kymmeneen piilossa vaan sanotaan, että lasketaan kaikki sataan, koska pienetkin lapset osaa laskea, että yksi, kaksi ja sata. Tämäkin on ehkä hiukan liian yksinkertainen ohje kirkolle. Mutta ajattelen näin, vähän tähän edustaja Sahin puheenvuoroon liittyen, että ei ole mitään lopullista ratkaisua. On prosessi. On keskustelu, joka meidän on kirkossa opittava käymään. Eikä se ole vain yksi keskustelu, isolla S:llä, josta voisimme sanoa, mitä Se koskee, vaan on oikeastaan keskusteleminen. Tämä kaikki ei ole yksi dialogi siinä mielessä, että dialogia yleensä käydään uskontodialogina toisten kirkkojen kanssa. Voisi tietysti olla selkeää, jos meillä olisi eri kirkot ja me kävisimme dialogia. Omista lähtökohdistamme toisiamme kunnioittaen. Silloin kun keskustelua käydään perheen sisällä, siellä tulee näitä mökötysvaiheita. Meidän täytyy tässä kirkon sisäisessä keskustelussa sietää myös ne. Tässä keskustelussakin tarvitaan sääntöjä, ja luojan kiitos meillä on pitkä perinne oman kirkkomme järjestyksestä, jonka kanssa on painittu ja päästy tähän hetkeen. Muutamat asiat, kuten esimerkiksi tässä esille noussut naispappeusasia, on siinä perinteessä jo ratkaistu. Haluaisin vielä nostaa esille yhden keskeisen asian: oikeastaan tämän keskustelun ytimen, joka mielestäni kiteytyi Reetta Uusitalon puheenvuorossa. Yhteinen tavoite voisi yhdistää. Tämä moniäänisyysaloite on sillä lailla tärkeä, että moniäänisyyden keskellä meidän on opittava elämään. Reetta sanoi saaneensa eväänä kotoaan opetuksen heikommista huolehtimisesta. Ajattelen niin, että tämä opetus voisi olla yhteisten keskustelujen konkreettinen tavoite. Tavoite voi olla myös jokin muu, mutta ilman konkreettisia tehtäviä ja tavoitteita on turha keskustella. Syntyy vain se sääntökeskustelu, jossa naapurin poika voi saada kiven päähänsä. Siksi kainosti toivoisin, että sikäli mikäli piispainkokous päättää tai tämä prosessi muuten päätyy yhteisiin keskusteluihin, olkoon siinä prosessissa aivan konkreettisia yhteisiä tavoitteita.


Paluu