Puheenvuoro



Perret Henrik, ombudet

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Herra arkkipiispa, hyvät ystävät, kära vänner. Dosentti Sammeli Juntunen, johon on viitattu jo muutaman kerran näissä keskusteluissa, kirjoittaa otsikolla "Suuri skisma" näin: "Tv:n homoillan jälkimainingeissa on käynyt entistä selvemmäksi, että kirkkomme on jakautunut kahtia. Kyse ei ole pelkästä suhtautumisesta homoparien vihkimiseen vaan vakavammasta halkeamasta. Takana on myös oleellinen ero uskontulkinnassa suhteessa Raamattuun ja kirkon oppiin, kuten Seppo Simola totesi Kirkossa ja kaupungissa jo arkkipiispan vaalin yhteydessä." No, voidaan olla monta mieltä tuosta, mutta minusta kyllä näitä säveliä on soinut - ainakin minun mielessäni - kun olen kuunnellut keskusteluja, hyvin mielenkiintoisia ja hienoja puheenvuoroja, joista voi oppia. Olen yrittänyt kuunnella niitä tarkkaan. Joku täällä puhui Vivaldin piccolohuilukonsertosta C-duurissa; minäkin ajattelin sitä, mutta sen toista osaa, joka on E-mollissa. Sekin hyvin kaunis ja hyvin rauhallinen. Kannattaa kuunnella varmasti koko konsertto. Mutta kyllä vähän surettaa välillä, kun kuulee näitä. Täytyy aloittaa sanomalla, että olisin mielelläni ollut mukana yhteisessä rintamassa lähettämässä sellaista viestiä - nyt erityisesti kirkon homoseksuaaleille ja heidän omaisilleen, että kirkkomme välittää teistä. Ettei tarvitse kysyä, kuka ei kuulu joukkoon, vaan voisi ajatella ja kokea, että kuulun joukkoon, siihen suureen joukkoon, joka elää Kristuksen armosta. Tätä toivon luonnollisesti edelleen. Mielestäni homoseksuaalisuudesta puhutaan liian paljon. Riippumatta siitä, puhutaanko hyväksyvästi vai torjuvasti, puheenvuorojen seuraus on, että homoseksuaalit ovat erityinen joukko ihmisiä. Toisin sanoen se luo eräänlaista toiseutta, väkisinkin.

Kristinuskon sanoma on keskusteluissa vääristynyt. Keskustelu on liikkunut akselilla mitä saa tehdä - mitä ei. Tarkoitan siis sitä julkista keskustelua, jota on käyty tämän ohjelman jälkeen. Kirkosta on tullut vahvojen kirkko sen sijaan, että se olisi heikkojen kirkko, johon itse lukeudun myös, siis heikkoihin. Ei puhuta armosta, toivosta, uskosta tai syntien anteeksiannosta eikä Jeesuksesta. Kristillisestä sanomasta on tullut käyttäytymismalli, joka ei anna mitään. Se vain vaatii ihmisiltä. Minusta tämä olkoon yhteinen haaste ja yhteinen huoli.

En ole voinut kaikilta osin yhtyä perustevaliokunnan mietintöön. Yritän kertoa nyt miksi. Mutta haluan antaa tunnustusta perustevaliokunnan jäsenille, sen puheenjohtajalle, piispa Peuralle ja kärsivälliselle sihteerille. Olemme hioneet mietintöä keskusteluissa, on väännetty ja käännetty, on silitetty ja selitetty, on yritetty formuloida ja löytää meitä yhdistäviä ilmaisuja. Ja hyvin pitkälle voin yhtyä perustevaliokunnan periaatteellisiin kannanottoihin, olkoonkin, etten ihan kaikkiin. Minusta eräs perustavaa laatua oleva, mietintöä koskeva kysymys kuuluu, niinkuin Katekismuksessa, että "mitä se on". Mitä se merkitsee, mistä on kysymys? Mielestäni on selvää, että kyse ei ole rukouksesta homoseksuaalisen kanssa ja puolesta vaan parisuhteen solmineiden homoseksuaalisten kanssa ja puolesta. Tämä on minusta ratkaiseva ja hyvin periaatteellinen ero. Sitten toinen asia: mietinnössä ei vastata kysymykseen, onko homoseksuaalinen suhde, parisuhde tai muu liitto, Raamatun valossa pidettävä hyvänä vai eettisesti pahana, oikeana vai vääränä. Tähän en ole kysymyksistä huolimatta saanut vastausta. Jos halutaan antaa ohjeita vaikkapa siihen, miten ajaa tietyllä tiellä, on ensin kysyttävä, saako ajaa. Mutta mietintö ei tähän vastaa, ja minusta sen takia koko käsittely jonkin verran ontuu. Keskustelussa ei aina tehdä eroa homoseksuaalisen taipumuksen ja toisaalta homoseksuaalisen käyttäytymisen välillä. Useissa puheenvuoroissa on myöskin sanottu, että me torjumme homoseksuaalisuuden. Jos kuulen oikein, me emme torju sitä vaan olemme sitä mieltä, että Raamattu torjuu homoseksuaalisen käyttäytymisen, mutta ihminen ei voi sille mitään, mitä hän on. Mutta hän vastaa siitä, mitä hän tekee, oli hän sitten hetero tai homo. Nyt monissa puheenvuoroissa on lähdetty siitä, että kirkon pitää rukoilla homoseksuaalien kanssa, ja siihen on helppo yhtyä. Se on minulle ongelmaton asia, että rukoiltavan elämäntilanne on tämä - ei häneltä vaadita mitään.

Toinen, isompi ongelma on sitten se, että mielestäni mietinnössä rukouksen ja siunauksen välinen teologinen ero on hämärä. Jos kysytään oppi-isältämme Lutherilta, miten siunataan, hän vastaisi suurin piirtein, että raamatunluvulla, rukouksella ja vaikkapa Isä meidän -rukouksella ja Herran siunauksella. Näin siunataan ja huomataan, että näin myöskin rukoillaan mietinnön mielestä parisuhteen solmineiden kanssa. Siis onko olemassa faktinen ero, onko olemassa se niin kapea polku, että voidaan puhua erikseen rukouksesta eikä siunauksesta? Täällä joku sanoi, muistaakseni edustaja Olkinuora, että rukous lähtee Jumalan luo, Jumalan suuntaan, ja siunaus on ylhäältä tuleva Jumalan teko ja toiminta. Näin on varmasti. Mutta jos me luemme Isä meidän -rukouksen ja Herran siunauksen, niin mielestäni kyse on myös siunauksesta - nimenomaan sellaisessa tilanteessa.

Ja sitten toinen näkökohta tässä saman kakkoshuomautuksen alla on se, että nämä tilanteet eivät tule olemaan kirkon käsissä. Sinne tullaan kello neljätoista jonakin päivänä, pappi on kertonut - ainakin suurin piirtein - minkä luonteinen tilanne on, mitä tämä on, sitten tullaan kukkien ja lahjojen kanssa, neilikat tai ruusut mukana, mennään seurakuntasaliin, jossa on hääkakku ja Matti ja Teppo - vai pitäisikö sanoa Matti ja Seppo - on vierekkäin kakun päällä jne. En tietenkään halua olla epäinhimillinen, mutta totean vain, että sen pitäminen pelkästään hengellisenä esirukouksena ei käytännössä onnistu. Se ei ole papin tai kirkon käsissä oleva asia. Ja jo nyt ovat kirkon eräät työntekijät huomauttaneet, että kirkolliskokous ei voi määrätä eikä piispainkokous, mitä rukouksessa rukoillaan ja mitä sitten tehdään mahdollisesti sen yhteydessä vaikka heti sen jälkeen jne. Tämä on minusta ongelma. Mielestäni koko tilanteesta saa sen vahvan käsityksen, ja luulen, ainakin toivon näin, että ymmärrätte, että minusta koko tilanne on sellainen, että haetaan nimenomaan kirkon hyväksyntä tälle ratkaisulle, henkilökohtaiselle ratkaisulle.

Kolmas periaatteellinen kysymys koskee kristillistä avioliittokäsitystä. Mietintö lähtee siitä ja se on täysin oikea lähtökohta. Jään kuitenkin vähän miettimään sitä - voisin oikeastaan sanoa sen näin, että joitakin vuosia sitten, ehkä parikymmentäkin jo tässä vaiheessa, käytiin anglikaanisessa kirkossa kova keskustelu karismaattisuudesta. Ja tunnettuja keskustelukumppaneita olivat John Stott, maailmankuulu raamatunopettaja ja julistaja, ja Michael Harper, karismaattisuuden edustaja. John Stott, joka suhtautuu aika kriittisesti ainakin äärikarismaattisiin ilmiöihin, lanseerasi termin "Jesus plus" ja sanoi, että ei saa ikään kuin lisätä Jeesukseen ja julistukseen mitään muuta. Kun ihminen on kastettu, kun hän uskoo Kristukseen, on kaikki ok, ja Jumala voi siunata jatkuvasti, mutta sellaista second blessingiä ei pidä opettaa. Jolloin Michael Harper vastasi, että ei myöskään saa olla "Jesus minus" eli että ei julisteta sitä kaikkea, mitä Uusi testamentti opettaa hengellisestä elämästä ja armolahjoista jne. Ja he pääsivät sitten aika lailla sopuun siinä mielessä, että kumpikin varoitti kristikansaa Jesus plus -julistuksesta ja Jesus minus -julistuksesta. Nyt toivottavasti sallitte, että hiukan mietin sitä, että onko tässä mietinnössä eräänlainen "avioliitto plus" -ajattelu. Eli jos sanotaan toisaalta, että kristillinen avioliitto -käsitys on se Jumalan siunaama liitto ja piste, ja sitten sanotaan, että sen rinnalla on toinen ratkaisu, joka myöskin koskee seksuaalisuutta ja seksuaalista käyttäytymistä, onko silloin tavallaan avioliittokäsitys sama vai onko siitä eräänlainen "avioliitto plus". Toivon, että piispat sitten, jos tämä menee heille kuten luulen menevän, selvittävät tämänkin. Koko ajan nimittäin näissä keskusteluissa ja samoin eri dokumenteissa käytetään heteronormatiivisesta avioliitosta myöskin homosuhteita koskevia adjektiiveja. Puhutaan elinikäisestä sitoutumisesta toiseen ihmiseen myös homoseksuaalien kohdalla jne. Minusta on ilmiselvää, että tässä on rinnakkaisjärjestelmä, joka kirkon opin ja Raamatun mukaan ei ole kestävä.

Neljäs kysymykseni liittyy siihen, että jonkin verran koen, että tässä on tekstien selektiivinen käyttö kyseessä. Kun viitataan ensimmäisen korittolaiskirjeen 6. lukuun, viitataan jakeisiin 12-20, ja sillä torjutaan hyvin oikeutetusti ulkopuoliset suhteet ja moniavioisuus, joita pidetään aviorakkauden vastakohtina ja "vihollisina", mutta huomattavaa on, että tämä saman jakson alkuosa kertoo juuri niin sanotusta syntiluettelosta eli suhteista, ja siinä sanotaan: "Ettekö tiedä, että vääryyden tekijät eivät saa osakseen Jumalan valtakuntaa. Älkää eksykö. Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvojat eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet, eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, eivät pilkkaajat, eivät riistäjät. Tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme hengen voimasta." Tekstin loppuosassa nimittäin sitten palataan tähän siveettömyyteen, ja mielestäni nämä jakeet kuuluisi ehdottomasti käsitellä ja avata.

Kun rivikristitty kysyy, kadulla jopa, mitä mieltä Raamattu on homoseksuaalisesta käyttäytymisestä, perustevaliokunnan mietintö jättää asian käsittelemättä. Se vain viittaa siihen, että kirkossa vallitsee vastakkaisia käsityksiä asiasta. Mutta mielestäni tähän kaivataan opastusta ja vastauksia.

Sitten viides asia. Luen nyt ajan säästämiseksi, mitä jo osittain on ollut täällä, mutta se kokonaisuus. Dosentti Olli-Pekka Vainio kirjoittaa siinä Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa -kirjassa, että "yksi usein käytetty argumentti vetoaa homoseksuaalien välisissä suhteissa toteutuvaan keskinäiseen rakkauteen homoseksuaalisen käyttäytymisen puolesta. Tällöin ajatellaan, että homoseksuaalien välinen liitto voi täyttää mm. rakkauden, uskollisuuden ja keskinäisen tuen vaatimukset. Näitten kvalitatiivisten vaatimusten lisäksi ihmisten välisille liitoille yhteiskunnat ovat antaneet kuitenkin formaalisia vaatimuksia, joita ovat liiton solmijoiden sukupuoli, sukulaisuussuhde, lukumäärä, ikä, laki ja elossaolo. Ja sitten hän jatkaa: "Formaaliset vaatimukset toimivat seuraavalla tavalla: Esimerkiksi kahden aikuisen, vaikkapa isän ja tyttären välillä, voi vallita rakkaus, uskollisuus ja keskinäinen tuki. Samoin moderni yhteiskunta tuntee esimerkkejä polyamurisista, useamman kuin kahden henkilön välisistä liitoista, joissa kvalitatiiviset vaatimukset toteutuvat. Kuitenkin nimenomaan formaaliset, eivät kvalitatiiviset, vaatimukset rajoittavat muun muassa ryhmäliittoja ja insestisiä suhteita. Eli meidän kannattaa tutkia nimenomaan näitä formaalisia kriteereitä." Ja sitten hän sanoo lopuksi: "Siksi pelkkä kvalitatiivisten vaatimusten täyttyminen ei perinteisesti ole riittänyt perusteeksi jonkin formaalisen perusteen hylkäämiselle ilman, että osoitetaan, millä tavoin joku tai jotkin formaalisista perusteista ovat itsessään vääriä. Aikaisemmin esimerkiksi sääty ja rotu ovat toimineet formaalisina esteinä liitolle." Näin ollen rakkauden toteutumisen argumentti voi toimia vain alisteisena toiselle argumentille ja sen onnistumisen ehdoilla. Meidän tunnustuskirjoissamme on aina dialektisesti sanottu, mitä uskomme, opetamme ja toisaalta mitä hylkäämme. Niin olisi nytkin opetettava ja sanottava.

Helt sist på svenska några ord. Jag har alltså försökt säga att konstitutionsutskottets betänkande innehåller mycket gott, mycket som jag kan instämma i och som vi alla - tror jag - kan instämma i. Men betänkandet lämnar vissa frågor öppna. Bland annat en av de viktigaste frågorna som jag ser som grunden för vilka pastorala direktiv som man skall ge antingen som - jag hoppas - i den enskilda själavården eller - om den andra åsikten som finns här i salen går vidare dvs. - som biskopsmötet skall ge. Så måste de utges utifrån den undervisning som Guds ord ger, om det här är rätt eller inte rätt. Därför hoppas jag att vi seriöst betänker att vi nu står i ett ganska stort vägskäl. Ingen skall säga att vi vill avvisa homosexuella medlemmar i kyrkan eller visa bort någon människa för hennes sexuella inriktning eller annars hennes livssituation. Men frågan är, om vi kan gå in i en verksamhet och i en praxis, som innebär att vi sanktionerar - med eller mot vår vilja - det att människor har ingått ett förhållande som kyrkan inte kan betrakta som en välsignelse.

Sen takia toivon siis ja rohkaisen kaikkia kristittyjä, että pitäydytään Jumalan sanaan ja etsitään yhdessä Jumalan siunaus, joka aina on meidän ehdotuksia parempi ja onnellisempi ja autuaampi ratkaisu. Kiitos kärsivällisyydestänne.


Paluu