Puheenvuoro
Eero Paavo
,
edustaja
Otsikko:
Yleisvaliokunnan mietintö 2/2006 hiippakuntavaltuuston esityksestä 3/2006, joka koskee lääninrovastin vaalin uudistamista
Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä toukokuuta 2006 klo 9.00
Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Anteeksi, että kiusaan teitä tällä kysymyksellä, joka on minulle varsin tuttu. Te, jotka istuitte viime kaudella täällä kirkolliskokouksessa, tämä oli osittain, voi sanoa, minulle sellainen sisääntulomarssi, kysymys lääninrovastin vaalitavan uudistamisesta. Se liittyi kysymyksenä läheisesti hiippakuntahallinnon uudistamiseen, johonka rovastikuntakäsite kytkeytyy. Aivan kuten kenttäpiispa Niskanen sanoi, hallintokysymys rovastikunnasta puhuttaessa on oikeastaan jäänyt turhaan elämään. Rovastikunnalla ei ole enää hallintoa, se purettiin hiippakuntahallinnon yhteydessä pois. Kuten olen silloisessa aloitteessani esille tuonut, lääninrovastin rooli muuttui melko lailla reippaasti. Haluan lukea tästä vanhasta aloitteestani nämä muutamat rivit. Tämä teksti kertoo asian tavallaan vähän väärässä aikamuodossa, mutta siitä huolimatta: "Kun kirkolliskokous hiippakuntahallintoa uudistaessaan päätti, että rovastikuntakokoukset rovastikunnissa vuoden 2004 alusta lakkaavat, jäi siinä yhteydessä kysymys muuttuvasta lääninrovastin viran legimiteetistä suhteessa rovastikunnan itsenäisiin seurakuntiin säädöstyössä liian vähälle huomiolle. Hiippakuntahallinnon uudistusta koskeviin ja siinä kirkkojärjestykseen sisältyvien muutosten perusteella voidaan todeta, että jatkossa lääninrovastin henkilökohtaisiin johtajaominaisuuksiin ja hallinnolliseen harrastuneisuuteen tulee liittymään piispallisesta kaitsenta-avusta aiempaa selkeämmin erottuva osio, jossa punnitaan henkilön edellytyksiä ja taitoja vapaaehtoisten yhteistyömuotojen virittämiseen seurakuntien välillä".
Tämä on se kysymys, joka minun mielestäni lääninrovastin roolissa on tänä päivänä äärettömän keskeinen. Täällä on todettu, ainakin yhdessä puheenvuorossa, kauhistellen seurakuntien yhdistymisbuumia ja sen vauhtia seurakuntaidentiteetin heikentymisen näkökulmasta ja toisaalta kokonaiskirkon itse aiheutettuna kasvavana kulueränä yhdistymisiä tuettaessa. Tämä on siis moniteräinen asia. Itse näen, että lääninrovasti on seurakuntien yhteistyön virittäjänä erittäin keskeisessä roolissa, aivan kuten kirkkojärjestykseen hänen tehtävistään on määritelty. Kun otetaan rinnalle kysymys tästä yhdistymisbuumista, sen voimakkuudesta, ja toisaalta kauhistellaan sitä identiteetin menettämistä, lääninrovastilla on mahdollisuus vaikuttaa toisen tien yhteistyömuotojen viriämiseen ilman, että seurakuntia välttämättä tarvitsee tällä vauhdilla lähteä yhdistämään. Katson, että maallikkuuden ääni olisi tuki, ei enää rovastikuntahallinnolle. Se ei mielestäni loukkaa episkopaalisuutta, se on tuki sen kautta, että maallikot pääsevät antamaan äänensä kuuluville vaalissa. Käsitän, että tuenilmaus, antaa lääninrovastille vapautta ja rohkeutta lähestyä seurakuntien kokonaishallintoa, niin virkaa kuin maallikkuutta.
Silloin kun tämä asia käsiteltiin v. 2003, minulle kävi näin: asia silloinkin esitettiin raukeamaan ja minulla jäi täysistunnon käsittelyssä uudistamatta aloite-ehdotukseni, että ko. vaalia muutettaisiin, aivan niin kuin nyt Helsingin hiippakuntavaltuusto alkuperäisen aloitteen sisältöä virkarakenneasian keskeneräisyydestä johtuen täsmentäen esittää. Minulle kävi niin, että unohdin tehdä esityksen ja asia jäi isossa salissa äänestämättä. Tällaista uutta mahdollisuutta ei kovinkaan usein tule. Nyt meillä on mahdollisuus. Teen ehdotuksen ja selkeästi esitän, että Helsingin hiippakuntavaltuuston esitys 3/2006, joka koskee lääninrovastin vaalin uudistamista, lähetetään kirkkohallitukseen tarvittavia toimenpiteitä varten.
Paluu