Puheenvuoro



Luoma Tapio, piispa

Otsikko:
Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 3/2014) - Lähetekeskustelu jatkuu

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2014 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Näyttää jälleen edessä olevan sellainen asia, josta ei aina kaikin ajoin tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Asia on niin tavattoman suuri ja monitahoinen, laajakantoinen, kauas katsova, että juuri tällä hetkellä ja tällä ymmärryksellä, mikä kaiken tämän viisaan ja perustellun keskustelunkin jälkeen on tullut, ei ole ihan helppo tietää, mitä lopulta pitäisi tästä ajatella. Joka tapauksessa olen myöskin mielessäni kysellyt, että kun tässä nyt kuitenkaan kaikki asiat ja yksityiskohdat eivät ole aivan sillä tavalla kuin minä olisin toivonut niiden olevan, kuinka näiden asioiden annan vaikuttaa siihen, mitä ajattelen koko tästä paketista. Eli kun aikanaan tämä tulee sitten lopullisessa muodossaan lakivaliokunnalta meidän käsittelyymme, olenko valmis painamaan punaista nappia vain siksi, että jokin asia tässä kokonaispaketissa ei olekaan sellainen, jollaiseksi minä olisin sen toivonut?

Olen aikaisemmin omana kantanani muun muassa ilmoittanut, että kirkkoherra olkoon seurakuntaneuvoston puheenjohtaja ja yhtymärovasti yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja, mutta tässä esityksessä oleva ikään kuin ratkaisu tuntuu minusta kuitenkin hyvältä keskimatkan välitieltä, tai sellaiselta kompromissilta, jonka itse voisin hyvinkin hyväksyä. Mutta siitä huolimatta edelleenkin kyselen itseltäni sitä, mitä mieltä tästä kokonaisuutena pitäisi olla.

Pari näkökohtaa tuon esille siitä kokemuksesta, mikä itselleni tuli, kun hallintovaliokunnan kanssa sitä ensimmäistä kierrosta kävimme tämän asian kanssa läpi. Kysymys pakollisten virkojen maininnasta ja sen poistumisesta on kovasti herättänyt keskustelua, ja itse muistan hyvin, varmasti monen muun hallintovaliokunnan jäsenen kanssa, sen tilanteen, missä tuo ajatus meidän valiokunnassamme nousi. Se tuli ikään kuin ohimennen esille tilanteessa, kun mietittiin, millä tavalla tarkoituksenmukaisesti voitaisiin keventää nykyistä tai tulevaa lainsäädäntöä niin, että kovin pienistä ja yksityiskohtaisista asioista ei tarvitsisi siinä säätää. Ja silloin tuli esille se vaihtoehto, mikä silloiseen mietintöömme laitettiin, että jatkovalmistelussa pyydetään harkitsemaan sitä, onko tarkoituksenmukaista, että kirkkolain kuudennessa luvussa säilyy maininta pakollisista viroista. Nyt meillä on tämä esitys tässä edessämme, ja huomaamme, että sitä tässä muodossaan ei ole. Mutta kun se esitys tehtiin hallintovaliokunnassa, ja tuli meidän mietintöömme, niin haluan tässä vielä korostaa sitä, että taustalla ei suinkaan ollut se, että haluttaisiin millään tavoin diakonian virkaa olla ikään kuin alasajamassa, ja sen toimintaedellytyksiä jollain tavoin viemässä pois. Päinvastoin. Juuri nämä hyvät puheenvuorot täällä, jotka ovat korostaneet diakoniatyön merkitystä myös tulevaisuuden kirkossa, olivat keskeisesti esillä myös hallintovaliokunnassa, ja se suinkaan ei ollut tarkoituksemme, että diakoniatyötä alasajettaisiin. Yksinomaan tarkoituksena oli se, että annettaisiin mahdollisuus jatkovalmistelussa selkiyttää lainsäädäntöä, tehdä siitä enemmän puitelakihenkistä, niin että luotettaisiin paikallistason omaan harkintaan ja diakonian ja kirkkomusiikin keskeisyyteen paikallistasolla. Niinpä voisi verrata tilannetta vaikkapa siihen, kun kirkkoherrakin voi olla jaettu virka kahden tai useamman seurakunnan kesken. Toisin sanoen, tämä uusi malli mahdollistaisi sen, että kaikissa tilanteissa paikallinen tilanne ratkaisisi sen, millä tavalla näitä asioita järjestetään.

Mutta sitten suurempi kysymys tässä tähänastisessa keskustelussa on ollut kysymys pakosta. Kirkolliskokous, kun me olemme täällä, niin me päätämme kirkkojärjestyksestä, ja me teemme esityksiä kirkkolain eri kohdista. Toisin sanoen me olemme täällä tekemässä sellaisia asiapapereita, joihin sisältyy pakko, suhteessa niihin, jotka sitten soveltavat lakia. Meidän toimintamme on aina tuomassa pakkoa johonkin, se nyt vain kuuluu tähän meidän säätämisvelvollisuuteemme. Tietenkään me emme miellä omaa tehtäväämme niin, että olemme täällä pakottamassa seurakuntia johonkin, kun me laadimme kirkkolakia tai kirkkojärjestystä. Emmehän me niin täällä ajattele. Vaan me haluamme ikään kuin rakentaa edellytyksiä seurakuntatyölle, haluamme vahvistaa rakenteita sillä tavalla, että ne parhaalla mahdollisella tavalla tukisivat sitä Jumalan valtakunnan työtä, mitä meidän kirkkomme seurakunnissa tehdään. Pakosta emme halua siis tässä yhteydessä puhua.

Mutta minkähän takia pakko tuntuu nimenomaan tässä - ja tunnistan sen myös itsessäni - erityisen vaikealta asialta? Löydän kaksi syytä siihen. Ensimmäinen syy siihen, että pakko tuntuu juuri tämän asian kohdalla niin kovin vaikealta, on se, että se osuu hyvin syvälle meidän totuttuihin valtarakenteisiimme seurakunnan ja kirkon hallinnossa. Tämä uusi esitys ikään kuin asettaisi tämän uuteen asentoon. Valta ei mihinkään katoaisi, se muodostuisi vain vähän toisella tapaa, ja vallan käyttäjien keskinäinen dynamiikka vaihtuisi. Eli valtadynamiikka kyllä muuttuisi, se on totta. Mutta juuri tämä ehkä onkin se, mikä meistä tuntuu kipeältä. Toinen on se, että pakko-puhe tässä yhteydessä kuvastaa ehkä myöskin pelkoa siitä, että menetetään itsenäisyys. Kuitenkin ainakin minusta itsenäisyys on aina suhteellista. Ehdotonta itsenäisyyttä ei minusta ole missään olemassa. Suomen valtiokin aikanaan saattoi olla itsenäinen todellisessa mielessä vasta sitten, kun vieraat valtiot olivat meidän itsenäisyytemme tunnustaneet. Itsenäisyys on aina riippuvaista jostakin muusta, jostakin sen ulkopuolella olevasta. Itsenäisyys rajoittuu aina joihinkin reunaehtoihin ja joihinkin säädöksiin, niin myös tässä tapauksessa.

Kun siis mietimme kysymystä pakosta, voi olla hyvä jatkuvasti muistuttaa ja kysyä sitä, että onko sittenkään pakko oikea käsite kuvaamaan sitä, mistä tässä on kysymys. Puitelaista on kysymys, ja sen myötä päätösvaltaa halutaan suuristakin asioista siirtää lähelle niitä, jotka tuntevat paikalliset olot mahdollisimman hyvin. Jos nyt halutaan käyttää sanaa pakko, niin silloin minusta on huomattava, että tässä esityksessä pakko yhtäällä kiristyy, mutta toisaalla se myös höllenee.


Paluu