Puheenvuoro



Marjokorpi Lasse, edustaja

Otsikko:
Kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 5/2008)

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä marraskuuta 2008 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Pääasia, jonka pohjalta meille annettua esitystä olisi tarkasteltava, on se teologia jonka varassa se lepää. Silloin on kysyttävä, noudattaako meille jaettu ehdotus kirkon ominta oikeutta. Onko se Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukainen? Martti Lutherin Wittenbergin linnankirkon oveen naulaama 62. teesi kuului näin: "Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi." Tämän Lutherin teesin pohjalta voisimme kysyä, mikä on tämän lakiesityksen valossa meidän kirkkomme todellinen aarre, mistä se pitää kiinni viimeiseen asti. Onko se Jumalan sana? Onko se Augsburgin tunnustus? Onko se edes Lutherin Vähä katekismus? Ei, se on kirkon julkisoikeudellinen asema. Se mitä tässä lakiesityksessä tehdään ja säädetään tehtäväksi, tapahtuu sen hyväksi, että kirkko säilyttäisi julkisoikeudellisen asemansa.

Äskettäin ilmestyi Martti Simojoesta tehty elämäkerta. Jossakin lehdessä tuota teosta selostettaessa oli maininta, että hänen käsityksensä mukaan kirkossa ei voida äänestää kirkon opista. Oppi on meille annettu. Se on annettu Jumalan sanassa. Kirkko voi päättää ainoastaan opin pohjalta tehtävistä johtopäätöksistä. Kirkolla on sen vuoksi oma oikeutensa ja sen oikeuslähde on Raamattu, Jumalan ilmoitus. Sen tulisi olla kaiken kirkollisen oikeudenkäytön ylin ohjenuora - niin kuin opetuksenkin.

Valaisisin tätä yhdellä ajankohtaisella esimerkillä: Tulin kertoneeksi näistä meillä olleista vaikeuksista tämän virkasuhdepaketin päättämisessä eräille lääkärituttavilleni. He sanoivat heti, että tuohan on samanlainen asia, mikä meillä on menossa HUS:ssa, siis Helsingin sairaanhoitopiirin kuntayhtymässä. Sairaanhoidossa on kyse sellaisesta asiasta, joka on tärkeydessään ylivertainen muihin inhimillisiin tärkeyksiin verrattuna. Siinähän on kyse ihmishenkien pelastamisesta. Siksi heidän mielestään kukaan hallintojohtaja tai lautakunta ei saisi määräyksillään häiritä, vaikeuttaa tai turmella tätä toimintaa.

Jotenkin samanlainen kysymys meillä on edessämme. Ihmisen suhde Jumalaan on kaikkein tärkein. "Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua, vaan pelätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin." Perustuslaki takaa kirkolle uskonnonvapauden ja autonomisen aseman, joka koskee nimenomaan sen oppia ja järjestystä. Mutta nyt kirkko pyrkii huolehtimaan, ettei mikään sen säännös ole sisällöllisesti ristiriidassa valtion virkamiesetiikan kanssa. Onko sellainen toiminta, jossa kirkko vapaaehtoisesti luopuu omimmasta oikeudestaan säätää itselleen sen omasta olemuksesta nousevia lakeja ja pyrkii kaikessa mukauttamaan oppinsa ja etiikkansa valtiossa vallitsevan käytäntöön ja ns. yleisen mielipiteen vaatimuksiin, onko se enää perustuslain mukaista? Kirkon pitäisi olla jotain muuta kuin valtio ja sen elimet.

Toinen ongelma, joka tässä lakiesityksessä on, liittyy kirkon opetukseen. Sen mukaan kaikki kirkon eetosta eli elämäntapaa koskevat toimet pitäisi säätää lain tasolla, jolloin niiden pitäisi olla valtiovallan hyväksymiä. Näin tässä esityksessä kirkon ja valtion etiikka yhdenmukaistuu. Kirkolle ei jää minkäänlaista elintilaa julistaa, elää ja toimia oman oppinsa mukaan. Valtion moniarvoinen etiikka hallitsisi sen toimia ja opetusta. Luterilaisen opin mukaan sanan julistus on lain ja evankeliumin julistamista. Jos lakia, eli Jumalan tahtoa ei opeteta, niin evankeliumikin lakkaa olemasta voimassa. Se menettää silloin sille ominaisen valloittavuutensa, kun siinä ihminen kohtaa samalla kertaa sekä totuuden että armon.

Tässä suhteessa esitys sai jo viime kerralla osakseen perusteellisen kritiikin, eikä siinä näytä tapahtuneen mitään erityisempiä muutoksia. Tosin tunnustettakoon, että esityksen perusteluosassa on menetelty niin, että siinä on avattu ikään kuin ovia kirkon omimpiin oikeuksiin päin. Mainitaan, että uskonnollisille yhteisöille on perustuslain puitteissa hyväksytty tietty autonomia niiden järjestäessä uskonnollinen toimintansa oppinsa ja tunnustuksensa mukaiseksi. Periaatteessa on mahdollista säätää poikkeuksia yhdenvertaisesta kohtelusta siten, että niitä ei voida pitää syrjivinä perustuslain ja muun lainsäädännön syrjintäkieltojen perusteella. Todetaan myös, että kirkon luonne uskonyhteisönä asettaa omia erityisvaatimuksia henkilöstölle. Ne koskevat käytöstä, julkista toimintaa kirkon uskoa ja oppia vastaan sekä rikoksia ja lain vastaisia tekoja. Todetaan myös, että uskonnollinen mielipide ei voi olla irtisanomisperuste silloin, kun mielipide ei sinänsä ole kirkon tunnustuksen vastainen. Kuitenkaan näistä ovista ei ole rohjettu käydä sisälle niin, että kirkossa elettäisiin Jumalan sanan opettamaa ja valtion sille suomaa uskonnollista elämää. Esitys vahvistaa pikemminkin kirkon siviilihallintoa ja kuntapappeutta.

Tämän lakipaketin tekijät eivät millään tavoin ole ottaneet huomioon sitä mahdollisuutta, että voimistunut kristinuskolle vihamielinen ateismi saa yhä voimakkaamman vallan valtiokoneistossa. Edessä häilyy vakavana mahdollisuus, että kristillisyys joutuu valtiollisen diskriminoinnin kohteeksi. Esityksen tekijät puuhaavat valtiollisen sääntelyn lisäämistä ja sen ulottamista myös kirkon uskonnolliseen elämään.

Tosiasiallisesti tämä lakiesitys merkitsee pappisviran häviämistä. Kristillisessä kirkossa pappisvirka on ymmärretty apostoliseksi. Se ei siis toteuta vain yhteiskunnan funktiota, vaan sen tehtävänä on Kristuksen käskyn mukainen toiminta, jossa ihmiset kaikista kansoista johdetaan uskon kuuliaisuuteen. Sen vuoksi oikea työnantaja on Jumala, jota tulee totella enemmän kuin ihmisiä. Sen vuoksi kirkossa on ollut hengellinen kaitsenta, jota tehtävää hoitaa piispa. Työnantaja on koko Kristuksen kirkko. Edelleen pappi on sidottu kuuliaisuuteen Jumalan sanalle ja sen mukaiselle kristinuskon opille, ei kulloinkin maan päällä esiintyville demokratian ilmentymille, jotka hetkittäin voivat saada vallan kirkossakin.

Nyt tämä lakiesitys siirtää työnantajuuden seurakunnalle, poistaa papeilta valtakirjat, jotka tavallaan ovat merkinneet suojaa ihmisten vainoilta. Hehän voivat vainota Jumalan palvelijoita, kuten Jeesus vuorisaarnassaan opettaa. Tämä esitys luo maaperää sille, että Herran palvelijat saavat itkien viedä kylvösiementä. Tämä lakiesitys siirtää papin työnantajaksi seurakunnan, antaa tuomiokapitulille irtisanomisoikeuden tarkoituksenmukaisuussyistä - siis muistakin syistä kuin väärän opin tai väärien elämäntapojen takia. Lisäksi seurakunnille annetaan oikeus tehdä aloite pappien irtisanomisesta. Jos tämä lakiesitys tulee voimaan, voi ennakoida, että näitä irtisanomisperusteita käytetään juuri niin kuin tarkoitus on. Turun Sanomien maanantain numeron tulkinnan mukaan nyt saadaan laki, jolla kristikunnan enemmistön virkakäsitystä noudattavat saadaan pois virasta. Tämän vuoksi on puututtava vielä joihinkin hivenen ikäviin asioihin.

Sananlaskujen kirjasta: "Minä näin maan päällä oikeuspaikan ja siinä oli vääryys." Kirkon nelivuotiskertomuksesta käy ilmi, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan mukaan koulujen joulujuhlat eivät ole uskonnonharjoitusta. Niihin voivat osallistua kaikki, myös kirkkoon kuulumattomat. Sen sijaan perustuslakivaliokunnan mukaan koulujumalanpalvelukset ovat. Niihin ei velvoiteta menemään kirkkoon kuulumattomia. Miten tämän perustuslakivaliokunnan tulkinnan valossa voidaan väittää, että jumalanpalvelukset, jotka aloitetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, joissa huudetaan Pyhää Henkeä avuksi ja joissa saarnaaminen on mahdollista oikeastaan vain Jumalan sanan ja Pyhän Hengen läsnäolon perusteella, ne eivät olisi uskonnonharjoitusta ainakin papille. Kirkossa on annettu joitakin tuomioita, joiden laillisena perustana on tämä tulkinnallinen oljenkorsi, jonka mukaan jumalanpalveluksen toimittaminen ei olisi papille uskonnonharjoitusta. Tällaisin leipäpappeutta ihannoivin tulkinnoin yritetään kiertää se perustuslain selvä säädös, että tasa-arvolakia ei sovelleta uskonnonharjoitukseen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Hyvin kohtalokkaat tuomiot, joissa rikotaan uskonnonvapauden perusoikeutta, riippuvat tämän hiuskarvan varassa. Hallinto-oikeudetkin on saatu narutetuksi tähän mukaan. Tulee kysyneeksi, mitä hyötyä on säätää täällä lakeja, jos niitä kuitenkaan ei tarvitse noudattaa - ainakaan yhdenvertaisesti kaikkia koskien.

Kuusi vuotta sitten kirkolliskokoukselle esitettiin aloite parisuhteen siunaamisesta. Aloite hylättiin kirkolliskokouksessa. Nyt sitten muutamat ovat katsoneet oikeudekseen ruveta siunaamaan parisuhteita vastoin kirkkomme oppia ja kirkolliskokouksen päätöstä. Niistä tehdyt kantelut eivät ole johtaneet mihinkään. Espoon piispa puolusteli päätöstään jättää kyseinen rikkomus rankaisematta sillä, että se perustuu kirkon yhteisiin päätöksiin. Siis päätöksiin, joita ei ole. Sitten piispainkokouksen selonteon pohjalta on tuomiokapituleista tullut ankaria tuomioita papeille, jotka ovat joutuneet kyseisen selonteon nojalla viritettyihin loukkuihin. Onko piispainkokouksen selonteko suurempaa oikeutta kuin kirkolliskokouksen yksimielinen hylkäävä päätös?

Tämä virkamieslainsäädännöllinen uudistus kääntää kirkon säännösten tärkeysjärjestyksen nurin niskoin. Yhdenvertaisuuslaista tulee Jumalan sanaa suurempi ylinormi kirkkoon. Jumalan sanan vastaiset lait hävittävät kirkollisen päätöksenteon integriteetin. Ne ajavat kirkon auktoriteettikriisiin, niin että se ei kykene pitämään kiinni omistakaan päätöksistään. Luther poltti aikanaan uskonpuhdistuksen tiimellyksessä kirkon kanonisen lain, koska se vääristi evankeliumin.

Kirkon pitäisi laatia oma syrjintäsäännös, jossa liitytään perustuslain määräyksiin, mutta todetaan että kirkko pitää mahdollisena, että uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden perusoikeuksien joutuessa keskenään ristiriitaan, se katsoo pappien sitoutumisen kirkon oppiin ja tunnustukseen yleisiä ihmisoikeuksia tärkeämmäksi. Käsittääkseni tässä asiassa on mahdoton edetä, ellei suostuta kahteen välttämättömään korjaukseen: kirkon on omilla säädöksillään määriteltävä selvästi, että jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimituksen ovat sen toiminnassa uskonnonharjoitusta ja noudatettava maamme perustuslakia, jonka mukaan niihin ei sovelleta tasa-arvolakia. Sekä perustuslain että ortodoksisen kirkkolain perusteluista käy ilmi, että kirkon autonomisena uskonnollisena yhteisönä on täysin mahdollista säätää omassa lainsäädännössään normi, jonka mukaan se vaatii papeiltaan sitoutumista kirkon oppiin ja tunnustukseen ja sen mukaiseen elämäntapaan. Se voi myös edellyttää papeilta, etteivät he solmi samaa sukupuolta koskevaa rekisteröityä parisuhdetta.


Paluu