Puheenvuoro



Mölsä Matti, edustaja

Otsikko:
Kertomus Kirkkohallituksen ja hiippakuntien toiminnasta vuonna 2006 sekä Kirkon keskusrahaston tilinpäätös ja vastuuvapauden myöntäminen (Toimintakertomus)

Täysistunto:
Tiistaina 8 päivänä toukokuuta 2007 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Taashan myö tavattiin, sanotaan meillä Karjalassa. Kiinnitän huomiota erääseen yksittäiseen asiaan, joka tuli esille hiippakuntien kertomuksessa. Johannes Virolainen sanoi aikoinaan varsin viisaasti erään äänestyksen jälkeen, että päätös on tehty, pulinat pois. Tämä sopii kyllä aika mainiosti myös kirkolliskokouksen toimintaan.

Kirkon tehtävänä on julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Pykälä kirkkolain alusta. Viime syksyn kokouksessa kirkolliskokous teki päätöksen, johon en voi olla palaamatta. Siitä on koitunut sellaisia seuraamuksia, sellaisia tästä vuosikertomuksesta selviäviä seuraamuksia, että niihin mielestäni on palattava myöhemmin kertomistani syistä. Siinä oli ja on edelleen kysymys kirkon perustehtävistä, mitkä ovat vaarassa jäädä, ja osaksi ilmeisesti ovat jo jääneet, erään ihmisryhmän kohdalla toteutumatta.

Turun arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuusto teki syksyllä aloitteen määräaikaisen vankiladiakonin viran perustamisesta Lounais-Suomen aluevankilan Turun toimipisteeseen. Siellä on muuten hieman erilaisia nimityksiä tästä vankilasta, mutta oikea on Lounais-Suomen aluevankila, vielä korjaus, nykyisin vankilan nimi on Turun vankila. Sinne sijoitetaan vankeusvankeja ensikertalaisista elinkautisiin sekä lisäksi sakkovankeja. Vankilan kautta kulkee myös paljon tutkintavankeja. Vankilateologeja siellä on vain yksi eli vankilapappi. Aloitteen perusteluissa todettiin, että vankilapappi joko uupuu työn paljoudesta tai joutuu jättämään olennaistakin työtä tekemättä. Yhden vankilapapin hengellisen työn vastuulla Turun vankilassa on yli 400 vankia, kun koko maan keskiarvon mukaan yhtä vankilasielunhoitajaa kohti on runsaat 200 vankia. Työ on käynyt yhä vaativammaksi ja vankilaturvallisuuskäytännöt yhä tiukemmiksi. Sittemmin on käynyt ilmi, että Kakolan vankien siirtäminen uuden vankilan jo ennakolta liian pieneksi osoittautuneisiin tiloihin kiristävät sekä vankien että henkilöstön hermoja. Vankilasielunhoidon lisäämisellä on totisesti tarvetta.

Käsiteltävästä vuosikertomuksesta selviää, että asiassa kävi juuri niin kuin aloitteessa pelättiin. Turun yhden vankilapapin työmäärä paisui kohtuuttomaksi. Virassa vain pari vuotta ollut pappi siirtyi viime vuonna muihin tehtäviin. Vankilapapin virkaa on hoidettu väliaikaisin toimin. Virka on ollut avoin, mutta hakijoita ei juuri ole ilmaantunut. Saamieni tietojen mukaan eräs nuori teologian maisteri olisi kuitenkin halukas tehtävään. Kun vankilasielunhoito on todella vaikea alue nuoren papin ensimmäiseksi työalaksi, epäilen suuresti, että paikka on varsin pian taas auki. Vankilapapin työ edellyttää elämänkokemusta ja kypsyneisyyttä sekä vahvaa sielunhoitokokemusta. Ja tämä ei ole paperitietoa niin kuin viime kerralla kerroin, omakohtaista kokemusta on jonkin verran näistä asioista. Vankilasielunhoito on organisatorisesti valtion tehtävä. Hengellisesti se kuitenkin on kirkon tehtävä. Kyseessä olleen vankiladiakonin virka ei olisi ollut valtion ja vankilan virka, vaan Turun arkkihiippakuntaan sijoitettava määräaikainen kirkon virka. Viranhaltijan tehtävänä olisi ollut Turun vankilassa suoritettavat vankilasielunhoitotehtävät yhdessä vankilapapin kanssa.

Tässä tullaankin asian ytimeen. Jos valtio osoittaa tehtävään avuttomuutta tai välinpitämättömyyttä, kirkko ei voi toimia samoin. Kirkon on tultava apuun. Vankien kohdallahan kysymys on juuri siitä kirkon perustehtävästä, josta alussa puhuin. Jos kristillisen sanoman levittäminen ja lähimmäisen rakkauden toteuttaminen hoidetaan vankiloissa huonosti tai pahimmillaan jää kokonaan tekemättä, jätämme auttamatta juuri niitä heikoimpia, niitä pienimpiä, joista Jeesus muistutti puhuessaan vähimmistä veljistämme ja heidän kohtelemisestaan. Sotaveteraanien tunnuslauseen "kaveria ei jätetä" voisi soveltaa myös yleiseen muotoon "ihmistä ei jätetä". Se soveltuu myös silloin, kun lähimmäisemme on poikennut yhteisesti hyväksytyistä pelisäännöistä ja kärsii siitä rangaistusta vankilassa. Voi sanoa, että sattuma lähdössä ratkaisee, kummalla puolelta kaltereita olemme. Vaikka yhteiskuntaturvan ja -järjestyksen vuoksi joudumme rankaisemaan sääntöä rikkoneita, emme voi fariseuksen tavoin sanoa, että onneksi en ole sellainen syntinen kuin tuo publikaani. Jeesus sanoi aikanaan naisen kivistystä aikoville: "se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven". Meidänkin olisi syytä kysyä sama itseltämme, kun kivitämme vankeja jättämällä heidät evankeliumin ja lähimmäisenrakkauden ulkopuolelle tai vaikeuttamalla sen toteuttamista.

Ihan pienenä kevennyksenä: eräässä suurehkossa tilaisuudessa kysyin osanottajilta, että kuinka moni ei ole koskaan tehnyt laitonta tekoa. Käsiä nousi mahdottoman paljon. Sen jälkeen rupesin luettelemaan pieniä ja vähän suurempiakin tekoja. Loppujen lopuksi jäi yksi ainoa käsi pystyyn ja sitä vähän ihmettelemään, että oh hoh, onpas puhas poika. Selvisi, että hää vaa koiruuksissaan jätti eli yhtään kuulijakunnasta ei löytynyt, joka ei ole syyllistynyt laittomaan tekoon. Että siinä meillä sitä kiven heittämistä riittää.

Vangeille evankeliumin esillä olo on vielä merkittävämpää kuin meille ns. vapaudessa eläville. Tiedämme tai ainakin tunnemme, että ihmisen perimmäisen vapauden tai vankeuden raja ei ole ristikoissa. Se on jossakin aivan muualla, mielemme ja sielumme syvyyksissä. Uskon ja toivon, että asia tulee vielä myöhemmin esille. Määräaikainen vankiladiakonin virka antaisi aikaa hoitaa tätä tehtävää, vankilasielunhoitotehtävää myöhemmin sitten muullakin tavalla. Tärkeintä olisi, että annamme apua nyt, kun se on todella tarpeellista. Jumalan sana ei tyhjänä palaa. Vankilassa on tapahtunut uskoontuloja ja siitä taloudellisestikin yhteiskunta saa tuhatkertaisen hyödyn, puhumattakaan inhimillisistä kärsimyksistä, joista nyt on kysymys. No rahasta tietenkin on kovasti pulaa, mutta johonkin muuallekin kirkkohallitus muistaakseni tarjosi kolehtia, miksei tähänkin. Eräs rahoitustapa voisi hyvinkin olla suorittaa vuosittain valtakunnallinen kolehtikeräys vankien sielunhoidon tukemiseksi ja ohjata se tänne tosi tarpeeseen. Tämä eräs yksittäiskohta vuosikertomukseen.

Ja viimeinen tässä vaiheessa liittyy tuohon henkilöstötilinpäätökseen. Kirkkohallituksen henkilöstötilinpäätöksessä todetaan, että sairauspoissaolopäiviä viime vuonna oli kaikkiaan 2973, joista vain 105 eli 3,5 % on aiheutunut lapsen sairaudesta. Valtaosa on siis ollut omakohtaisia sairauspäiviä. Lisäystä edelliseen vuoteen 10,5 %. Edelleen kerrotaan, että kertomusvuonna mielenterveyshäiriöt ovat nousseet Kirkkohallituksessa selvästi suurimmaksi poissaolojen syyksi. Ne ovat ohittaneet tuki- ja liikuntaelin- sekä hengityselinsairaudet. Mielenterveysongelmien syyt ovat moninaiset. Eivät ne välttämättä johdu aina työpaikasta, mutta hyvällä työilmapiirillä voidaan paljon helpottaa vaikeuksista kärsiviä. Työnantajan velvollisuus on omalta osaltaan auttaa hyvän työilmapiirin muotoutumisessa.

Tyky-toiminnalla eli työkykyä ylläpitävällä toiminnalla on Kirkkohallituksessakin pyritty edistämään henkilöstön työkyvyn säilyttämistä. Virallisluonteisen työterveyshuollon ja tyky-toiminnan rinnalle on kehitetty muita hyvinvoinnin ja fyysisen kunnon parantamiseen ja ylläpitämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Liikunnalla on siinä ollut merkittävä osuus. Tyky-toiminta liittyy läheisesti virkistystoimintaan. Kirkkohallitus on virkistysmäärärahalla tukenut harraste- ja liikuntaryhmiä sekä myös omaehtoista liikuntaa. Kirkkohallituksen virkistystoiminnan määräraha on ollut 123,24 euroa per henkilö. Sitä on käytetty myös kulttuuritoimintaan. Mitä se on, se ei selviä kertomuksesta. Kun tätä määrärahaa kuitenkin on käytetty monasti mainitun liikunnan ohella kevätretken, joulujuhlan ja yhteiskahvien kuluihin, ei siitä juuri tainnut kovin paljon jäädä nimenomaan kulttuuriin käytettäväksi.

Kaikki eivät kuitenkaan voi tai halua parantaa hyvinvointiaan pelkästään liikunnalla. Monet haluaisivat liikunnan lisäksi tai sen sijasta hoitaa kuntoaan muulla tavalla. Niinpä huomio olisi kiinnitettävä myös vaihtoehtoiseen tyky- ja virkistystoimintaan. Monet tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että myös taide ja kulttuuri edistää merkittävästi fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia. Kulttuurikokemukset voivat sekä ennakkoehkäistä sairauksia että myötävaikuttaa niiden parantumiseen. Kulttuuri lisää ihmisen terveyttä ja ikää. Erikoisesti se alentaa verenpainetta ja stressihormonitasoa. Kulttuurissa piilee ilmiselvästi elämänlaatua parantava voima. Kulttuuri lisää myös sosiaalista pääomaa eli ihmisten välistä sosiaalista yhteisöllisyyttä sekä vahvistaa tunne-elämää ja edesauttaa sen kautta sympatian ja empatian kehittymistä, mitkä kaikki ovat todella tärkeitä työpaikkailmapiirin muotoutumisessa. Liikunnan ja kulttuurin terveysvaikutukset ovat monesti hyvin samanlaiset. Tätä tietoa ei kuitenkaan hyödynnetä. Liikunnan merkitys ymmärretään ja hyväksytään ja siihen panostetaan tyky-toiminnassa ja muussakin yhteiskunnan toiminnassa erittäin paljon. Mutta saman myönteisen vaikutuksen aiheuttava kulttuuritoiminta ei saa sille kuuluvaa arvostusta. Sen havaitsee valtiovallankin toiminnassa. Valtio on myöntänyt liikunnan positiivisen merkityksen ihmisen hyvinvoinnille. Se näkyy siitä, että liikuntasetelille on annettu verotusetuja. Toinen hyvinvointiin tähtäävä toimintamuoto, kulttuuriseteli, sen sijaan on saanut valtiolta tylyn kohtelun. Sille ei ole myönnetty veroetuja. Kuitenkin kysymys on aivan samasta asiasta, ihmisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin edistämisestä. Erilainen kohtelu osoittaa, miten kulttuurin suurta terveydellistä merkitystä ei vielä ymmärretä. Kun kulttuuri osaltaan pitää ihmiset terveempänä, ehkäisee tai hidastaa työkyvyn laskua tai jopa työkyvyttömyyttä, sillä on suuri yhteiskunnallinen merkitys. Sairauspoissaolot vähenevät, kuntoutustarve vähenee ja työelämässä voidaan olla entistä pidempään. Kulttuuriin sijoitetut varat tulevat yhteiskunnalle ja myös työnantajalle takaisin moninkertaisina mm. terveempinä ja työteliäimpinä työntekijöinä sekä säästyneinä sairauksista johtuvina kuluina. Työantajan oma etu, kirkkotyönantajat muiden muassa, olisi että he sijoittaisivat tyky- ja virkistystoiminnassa sekä muussakin henkilöstöpolitiikassa ja työpaikkoihin liittyvässä toiminnassa entistä enemmän huomiota myös taiteeseen ja kulttuuriin. Työnantajat voisivat omalta osaltaan pyrkiä siihen, että myös kulttuuriseteli saisi verotuksellisesti saman aseman kuin liikuntaseteli. Se kannustaisi työnantajia kiinnittämään enemmän huomiota myös kulttuurin tervehdyttävään vaikutukseen.

Nyt käsitellään Kirkkohallituksen henkilöstötilinpäätöstä. Kuitenkin samat hyvin- ja pahoinvointiongelmat sairauksineen ja niiden ehkäisykeinoineen koskevat kaikkia muitakin kirkkotyönantajia ja niiden työntekijöitä. Sama on tilanne koko Suomen osalta. Tällä hetkellä suurin työkyvyttömyyden syy myös koko valtakunnassa ovat mielenterveydelliset häiriöt tai ongelmat ainakin. Kulttuurielämysten tervehdyttävä vaikutus on paljolti myös psyyken puolella. Niinpä voisi perustellusti odottaa, että työnantajat panostaisivat kulttuuriin nykyistä paljon enemmän. Olisi uskottava, että siihenkin perustuvat, terveyttä ennakolta edistävät toimenpiteet ovat työnantajallekin parhainta, halvinta ja vähiten inhimillistä kärsimystä aiheuttavaa toimintaa. Kun budjetit laaditaan kuitenkin vain kalenterivuodeksi kerrallaan, ei rohjeta toteuttaa toimenpiteitä, joiden myönteinen vaikutus on vuosien päässä ja joita ei voida muuttaa eurotuloksi heti seuraavana vuonna. Päättäjillä tulisi kuitenkin olla rohkeutta ajatella pidemmälle tulevaisuuteen ja tehdä rahoitussuunnitelmat sen mukaan. Myös kaikilla kirkon muilla organisaatioilla tulisi olla tällaista siviilirohkeutta.


Paluu