Puheenvuoro



Peltonen Kai, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle (Piispainkokouksen esitys 2/2010) - Jatkettu lähetekeskustelu

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä toukokuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, joka on otsikoitu Parisuhdelain seuraukset kirkossa, on yleisesti ottaen hyvä dokumentti. Se antaa tiiviin kuvan monista niistä näkökulmista, joilla on merkitystä pohdittaessa tätä asiaa ja sen seurauksia kirkollemme ja kirkossamme. Jos selvityksestä haluaa etsiä puutteita, osoittaa voi sosiologis-yhteiskuntatieteellisen näkökulman ohuutta. Homoseksuaalisuus on myös ja erittäin keskeisiltä osin yhteisöä ja yhteiskuntaa, sen kehitystä, itseymmärrystä ja moraalinormistoa koskeva kysymys. Pidän taustatyöskentelyn puutteena sen sivuuttamista, millä tavoin ja mistä syystä homoseksuaalisuutta on tulkittu ja normitettu siten kuin sitä on historian eri vaiheissa meillä tehty. Tältä pohjalta olisi ollut mahdollista hahmottaa nykyistä paremmin sitä, miksi meillä suomalaisilla on tässä asiassa sellainen historia kuin meillä on, ja mitä vaikutusta sillä on yhteiskunnallisten ja kirkollisten linjanvetojen muotoutumiseen sellaisiksi kuin ne ovat olleet ja nykyisin ovat. Tällöin olisi väistämättä jouduttu pohtimaan myös sitä kiperää kysymystä, millä tavoin kansankirkko on sidoksissa kansalliseen ja yhteiskunnalliseen moraalitajuun ja sen muutoksiin. Selvityksessä ei niin ikään ole mielestäni riittävästi pohdittu uskonnon olemusta, roolia ja merkitystä postmodernissa maailmassa. Toki selvityksen oli tarkoitus käsitelläkin parisuhdelain seurauksia kirkossa. Sen tulokulma on toisin sanoen kirkkokeskeinen ja organisaatiolähtöinen. Kirkko, mikä tahansa kirkko, on kuitenkin perimmältään uskonnollinen yhteisö, joka on järjestäytynyt kulloinkin tarkoituksenmukaisella tavalla. Organisaatio ei ole itsetarkoitus, vaan se kasvaa ja sen täytyy kasvaa uskonnon ytimestä ja sanomasta. Homoseksuaalisuutta olisi välttämätöntä tarkastella myös uskonnon olemusta ja rakentumista koskevana kysymyksenä, ei vain organisaation toimintalinjauksena.

Tulkitsen selvityksen tarkoitusta siten, että kirkolliskokoukselta toivotaan tukea piispainkokouksen linjaukselle, jonka mukaan parisuhdelain esiin nostamiin kysymyksiin tulisi kirkossamme suhtautua pastoraalisen ohjeistuksen pohjalta siihen tapaan kuin selvityksessä on esitetty. Tämä lienee linja, jonka pohjalta kirkkomme organisatorista ja funktionaalista yhtenäisyyttä ja sikäli myös luterilaista ymmärrystä kirkosta ylläpidetään parhaiten nykytilanteessa, jossa uhkia ja hajottavia tekijöitä on muutenkin riittämiin. Jokin muu ratkaisu, etenkin selvityksen vaihtoehtojen 1 tai 6 tapainen, mitä ilmeisimmin aiheuttaisi melkoisen vuodon kirkkolaivamme jommallakummalla reunalla. Piispainkokouksen linja merkitsee sitä, että nyt laiva vuotaa molemmilta reunoilta, mutta vuoto lienee yhteensä hallittavampi kuin täyslaidallinen hörppäys joko paapuurista tai tyyrpuurista.

Tietty epämääräisyys sen suhteen, mitä tälle asialle kirkolliskokouksen nyt pitäisi tehdä, antaa nähdäkseni mahdollisuuden tarkastella parisuhdelain seurauksia tai koko kysymystä hyvin erilaisista lähtökohdista. Oma mielenkiinnon kohteeni on Raamattu, ja niinpä lähestyn asiaa sieltä käsin. Nostan esiin seikan, jota selvityksessä ei nähdäkseni ole pohdittu. Lähtökohta on minusta selvä ja kiistaton. Raamattu on ilmiselvästi homovastainen kirja. Sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa on homoutta koskevat lausumat asetettu ajatukselliseen ja kirjalliseen yhteyteen, jossa kuvataan Jumalasta luopumisen ja synnin seurauksia. Tämä ei selittelystä muuksi muutu. Tästä havainnosta nousee nähdäkseni koko asian kannalta ratkaiseva kysymys. Mitä me nyt teemme sillä tosiasialla, että Raamattu on homovastainen kirja? Kysymys on lievästi sanoen kiperä, sillä vastauksen seuraamukset ulottuvat kristillisen jumalapuheen perimmäisiin kysymyksiin. Siksi siihen ei kannata vastata hätiköiden. Ainakin on tarpeen katsoa, miten monella tapaa analogisessa kysymyksessä kerran pääsi käymään.

Apostoli Paavalia voidaan monessa mielessä pitää kristinuskon perustajana. Hänet me tunnemme parhaiten niistä ensimmäisen vuosisadan Jeesuksen seuraajista ja luovista ajattelijoista, joiden ratkaistavana oli vielä paljon hankalampi kysymys kuin se, mitä meille on tämä rekisteröityjen parisuhteiden asia. Paavalin ja hänen hengenheimolaistensa piti päättää, olemmeko me Jeesukseen uskovat juutalaisia vai emme. Uskommeko Jeesukseen vai uskommeko Jeesukseen ja noudatamme lisäksi juutalaista lakia, eli sitä, mitä me tänään hieman epäasiallisesti kutsumme Vanhaksi testamentiksi? Korrektimpi nimi olisi tietenkin heprealainen Raamattu. Paavali työtovereineen päätyi edelliseen vaihtoehtoon. Hän katsoi, että Jeesuksen ylösnousemuksessa ja ilmestymisessä seuraajilleen oli alkanut kokonaan uusi aika. Pelastukseen riitti Kristuksessa oleminen ja Kristuksen yhteydessä olemiseen riitti usko. Heprealaisen Raamatun rituaalisia syömiseen, puhtauteen, juhliin ja niin edelleen liittyviä säädöksiä ei enää ollut tarpeen noudattaa. Samalla Paavali kuitenkin ammensi juutalaisesta laista ohjeensa siitä, millaista oli moraalisesti hyvä elämä. Siitä hän vain piti tiukasti kiinni, että mikäli Kristus ja laki joutuvat vastakkain, yksin Kristus pelastaa.

Usko Kristukseen pelastajana ja juutalaisen pyhän lain hylkääminen oli omana aikanaan jotakin aivan uutta. Joku näsäviisas vastustaja keksi varmasti kysyä Paavalilta, että ymmärsikö tämä nyt, mitä hän varsinaisesti tuli väittäneeksi. Ennen vanhaan Jumala antoi armonsa ja hyvyytensä ihmiselle, joka noudatti hänen laissa ilmoitettua tahtoaan. Nyt kuitenkin Paavalin mukaan Jumala oli muuttanut mielensä. Hän antaakin armonsa ja hyvyytensä sille, ja vain sille, joka on Kristuksessa. Entäs jos, tämä näsäviisas varmaankin jatkoi, entäs jos Jumala joskus taas muuttaa suunnitelmiaan ja valitsee jälleen uuden pelastusvälineen. Kuinka tällaiseen Jumalaan voi luottaa? Paavali varmasti ymmärsi ongelman. Hänen tuskansa näkyy esimerkiksi Roomalaiskirjeessä esitetyssä vakaumuksessa, että Israelin kansa kaikesta huolimatta ihmeellisellä tavalla pelastuu aikojen lopulla. Periksi Paavali ei kuitenkaan antanut, vaikka teologisesti hänen ongelmansa oli vähintäänkin nyt ladonoven kokoinen. Kristus oli ilmestynyt hänelle, joten hän ei voinut muuta kuin pitää kiinni Kristuksen ilmoituksesta. Galatalaiskirjeensä alussa Paavali käyttää tästä tapahtumasta verbiä apokalyptoo. Hän oli saanut apokalypsin, ilmestyksen. Se, mitä Paavalin vakaumuksesta ja julistuksesta varsin nopeassa tahdissa seurasi, on prosessi, jota me saamme katsella kautta koko Uuden testamentin. Jeesus-liike, alun perin juutalaisuuden sisäinen herätysliike, erkaantui lähtökohdistaan, katkaisi juurensa ja muuntui uudeksi uskonnoksi, kristinuskoksi. Ja kuten tiedämme, äidin ja tyttären, juutalaisuuden ja kristillisen kirkon suhteet ovat sittemmin olleet perin kolkkoa seurattavaa.

Kristinuskon synty osoittaa, mitä voi seurata, kun uskonnollisen järjestelmän pyhä perinne, jumalalliseksi uskottu ilmoitus ja viime kädessä jumalakuva asetetaan kyseenalaiseksi. Syntyy repeämä, joka varsin pian muuttuu peruuttamattomaksi. Syntyy uusi, kilpaileva uskonnollinen järjestelmä. Paavali oli siis eräänlainen liberaali, joka tuli, ja varmasti vasten tahtoaan ja tarkoitustaan, tuli luoneeksi uuden uskonnon, meidän nykyisen uskontomme. Ei hän sitä sillä luonut, että hän uskoi Jeesukseen messiaana. Juutalaisuuden sisäisiä messiasliikkeitä on ollut kautta aikojen koko joukko ilman että niille on käynyt niin kuin Paavalille ja hänen hengenheimolaisilleen. Viimeksi mainittujen kohdalla ylitse pääsemättömäksi ongelmaksi suhteessa juutalaisuuteen tuli se, että he vakaumuksensa pohjalta eivät voineet muuta kuin hylätä Jumalan pyhissä kirjoituksissa antaman ilmoituksen tai ainakin merkittävän osan siitä. Tästä seurasi, että traditionaalinen juutalaisuus torjui niin sanotut kristityt Jumalan tahdon vääristelijöinä ja juutalaisen uskon pilkkaajina. Ja katso, meillä oli edessämme kaksi uskontoa. Kummallakin oli oma pyhä kirjoituskokoelma, oma kultti, omat pyhät rituaalit, oma missio, oma hierarkia, oma organisaatio, viime kädessä oma Jumala. Molemmat nämä voivat tämän päivän maailmassa kohtalaisen hyvin. Niillä on hyvin tunnettu jälkeläinenkin eli islam.

Kysymys homoseksuaalisuudesta olisi meille oikeastaan helppo, jos meillä olisi edessämme vain luomiskertomus tai Kolmas Mooseksen kirja. Silloin me voisimme perustellusti sanoa Paavaliin viitaten, että tämä on niin sanotusti vanhan liiton säännöstöä. Se on Kristuksessa kumoutunut niin kuin moni muukin heprealaisen Raamatun opetus. Mutta asian tekee hankalaksi se, että nimenomaan homokielteisyys on yksi niistä asioista, joissa Paavali jämäkästi seuraa muuten kritisoimaansa juutalaista perinnettä ja moraalia. Homokielteisyys kuuluu siis uuden liitonkin uskoon, elämäntapaan ja moraaliopetukseen, teologisesti sanottuna ilmoitukseen Jumalan tahdosta. Tässä asiassa Mooses ja Paavali ovat samoilla linjoilla, ja Jeesuksellakaan ei tiettävästi ollut uutta sanottavaa asiaan.

Kun me siis joudumme kysymään, mitä me oikein teemme tiedolla, että Raamattu on kautta linjan homovastainen kirja, edellä sanottu analogia toivottavasti havainnollistaa vastauksen kauaskantoisuutta. Meillä on kaksi perusvaihtoehtoa. Jos näemme tärkeäksi pitäytyä historiallisessa kristinuskossa, analogiana nyt Paavalin ajan juutalaisuus, koko Raamattu on pakko ottaa vakavasti, koska tämä asia on linjattu harvinaisen selkeästi molemmissa testamenteissa. Jos taas katsomme, ja analogia olisi nyt Paavalin kanta juutalaisuuteen, jos katsomme, että Raamatun ilmeisellä homovastaisuudella ei ole tänään merkitystä, vaan asia tulee ratkaista muilla perusteilla, henkiin heräävät täsmälleen vastaavat kysymykset, jotka Paavali provosoi esiin väittämällä, että juutalaisella rituaalilailla ei ole enää väliä. Mikä on Jumalan ilmoitus? Millainen Jumala todella on? Ja ennen muuta, mikä Jumala todella on? Transsendentti voima vai kunkin aikakauden, kulttuurin, historiallisen tilanteen ja sikäli viime kädessä ihmisen itsensä luomus? Ja jos hän on tätä, millä perusteella, oikeutuksella, tällaiseen Jumalaan pitäisi uskoa? Radikaalin ja mullistavan Kristus-uskonsa perusteluksi Paavali vetosi apokalypsiin, ilmestykseen, jonka hän oli saanut. Se perustelu piti, koska se oli aidosti uskonnollinen perustelu. Vähäisemmät tuppaavat yleensä jäämään valjuiksi selittelyiksi.

Homoseksuaalisuuden äärellä molemmat näkemykset Raamatun merkityksestä ovat vakavasti otettavia vaihtoehtoja. Edellinen omalla uskonnollisella painoarvollaan, jälkimmäinen ainakin siksi, että oma uskontomme on syntynyt varhaisemman pyhän perinteen merkityksen kiistämisestä. Näiden väliltä tehtävän valinnan tuloksena on varsin mahdollisesti pitkän päälle vähintäänkin kaksi erilaista kirkkokuntaa tai kirkkoa, ja jopa kaksi erilaista uskomusjärjestelmää tai uskontoa, jotka ajan mittaan ovat niin eripuraisia, että ne perinteistä kristillistä tapaa noudattaen kiroavat toinen toisensa. Jonkinlaista keskitietä näiden vaihtoehtojen välillä sen sijaan en pidä älyllisesti vakavasti otettavana. Jos koetamme sanoa, että Raamattu sanoo tästä asiasta yhtä mutta tarkoittaa aivan toista, tai että me voimme väittää ottavamme Raamatun vakavissaan Jumalan Sanana ja ilmoituksena ja kuitenkin toimia aivan toisin kuin siellä käsketään, me lähinnä aliarvioimme sisälukutaitoisia ihmisiä ympärillämme. Siihen meillä ei ainakaan ole tänään varaa. Se on joko tai, jos haluamme olla tosissaan tai rehellisiä. Ellei meillä ole yhteistä selvää suuntaa, on parasta olla siinäkin rehellinen ja tyytyä siihen.

Ymmärrän hyvin, että parisuhteensa rekisteröineiden siunaamista vastustetaan raamatullisin perustein. Se on teologisesti selkeä ja johdonmukainen näkemys. Tässä ajatusmallissa Jumala on staattinen, ikuisesti pysyvä, sisäisesti johdonmukainen ja päätöksiltään ennustettavissa oleva toimija. Ymmärrän myös toista näkökantaa, joka haluaa sivuuttaa Raamatun selkeän kannan tässä kysymyksessä. Siinä Jumala on arvaamaton, ennustamaton, muuttuva ja mieltään muuttava, tässä mielessä oikeasti ja johdonmukaisesti kaikkivaltias. Jos puhutaan elämänkokemuksen tasosta, omaani vastaa paremmin tämä jälkimmäinen kuva Jumalasta. Siitä vain en ole lainkaan varma, voidaanko tällaisen Jumalan ympärillä ylläpitää sellaista kirkollista katto-organisaatiota kuin mikä kansankirkkomme nyt on. Tämän hetkinen näkemykseni on, että tuskin.

Keskustellessamme parisuhdelain seurauksista kirkossamme meidän on nähdäkseni oikeasti pakko keskustella siitä, millainen pyhä kirja meillä on, mitä meidän uskontomme on, millainen Jumala meillä on, ja mitä näistä kannanmäärittelyistä seuraa. Ei aivan vähäisiä asioita siis. Tähän keskusteluun pitäisi olla aikaa, tilaa ja halua paljon enemmän kuin mitä me olemme nyt sille antaneet. Muuten voi käydä niin, että yksi ad hoc -linjaus pakottaa meidät ajan mittaan seuraavaan ja niin edelleen, siis hallitsemattomaan prosessiin ja yhden virhearvion paikkaamiseen toisella. Piispainkokouksen selvityksen linja on kompromissiluontoinen, ja se on varovainen, eikä varmasti vastaa parhaiten aikamme uskonnollista kyselyä ja etsintää. Mutta minusta se parhaiten vastaa ainakin kirkko-organisaatiomme tämänhetkistä tilaa ja tarvetta. Rukoilemisesta lähimmäisen puolesta ei varmasti pitäisi olla haittaa kenellekään. Mielestäni tämä voisi olla se linja, jossa meillä näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa myös on syytä pysyä.


Paluu