Puheenvuoro



Riikonen Teuvo V., edustaja

Otsikko:
Lakivaliokunnan mietintö 2/2009 piispainkokouksen esityksestä 1/2008, joka koskee kanttorinviran kelpoisuutta, ja kirkkohallituksen esityksestä 5/2008, joka koskee kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamista

Täysistunto:
Tiistaina 3 päivänä marraskuuta 2009 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa kirkolliskokouksen puheenjohtaja, hyvä kirkolliskokousväki. Liittyen tähän virkamiesoikeudelliseen keskusteluun tuon asian, joka ei täysin liity edellä mainittuun keskusteluun, jos menen pahasti harhaan, liityn siinä kirkon vuosisataiseen traditioon ja kirkolliskokouksen käytäntöön, jossa pääsääntöisesti puhutaan asian vierestä.

Kirkossa käytävään keskusteluun tulee tuoda esille myös näiden hallinnollisten asioiden lisäksi laajempia taustoja. Me pitkälti katsomme asioita pintavirtojen kautta. Meressäkin on kahdenlaisia virtoja, pintavirrat ja syvät pohjavirrat, jotka joskus voivat mennä toiseen suuntaan kuin nämä pintavirrat. Kirkossamme katsellaan pääasiassa näitä hallinnollisia pintavirtoja, käytännöstä nousevista ongelmista yritämme löytää aivan oikeita ratkaisuja. Teemme mietintöjä ja ehdotamme komiteoita, vähennämme, etsimme uutta piispaa, huokailemme kirkon väkimäärän laskua ja pidämme tarvittaessa kauniita juhlapuheita. Pintavirtoja katsellessamme emme näe aina niitä syviä virtoja, jotka usein menevät toiseen suuntaan.

Otan tässä omassa puheenvuorossani, joka todennäköisesti on tämän viikon ainoa puheenvuoro, kaksi asiaa esille. Ensimmäinen on kansalaisyhteiskunnan synnyttämä hengellinen aktiivisuus ja toinen on hengellisen johtajuuden puute kirkossamme. Kun ihan oikeasta tarkkaan lukee tämän virkamiesoikeudellisen säännöksen muuttamisesityksen ja nämä muut lausunnot ja mietinnöt, niin joutuu kysymään, onko nämä kaksi asiaa nyt meillä oikeasti jopa hukassa. Suomalainen yhteiskunta lepää pitkälti neljän järjestelmän varassa, ne ovat julkinen sektori, yritykset ja työnantajat, perheet ja kansalaisyhteiskunta. Käsittelen tässä vain tätä viimeistä kansalaisyhteiskunta-ajatusta. Sen juuret ovat 1700-1800-luvun aatteellisessa liikehdinnässä, joka synnytti työväenliikkeen, raittiusliikkeen, naisasialiikkeen, sivistysliikkeen ja poliittiset ja myös uskonnolliset, hengelliset ja herätysliikkeet. Ratkaisevaa tässä kansalaisyhteiskunnassa on se, että se on aina alhaalta päin syntyvää toimintaa. Erilaiset hengelliset ja kirkolliset liikkeet ovat myös usein alhaalta päin syntynyttä toimintaa. Miksi jumalanpalvelusuudistus epäonnistui kirkossamme? Siksi, että se oli ylhäältä päin tullut hanke, ei alhaalta päin syntynyttä toimintaa. Miksi Tuomas-messu ja vastaavat messut taas onnistuvat, ne ovat alhaalta päin syntyvää toimintaa. Tämän kansalaisyhteiskunnan muodot ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet, mutta ne ovat edelleen olemassa. Samanlaista aktiivisuutta, osallistumista ja vastuun kantamista on edelleen olemassa kuin sitä oli 100 vuotta sitten. Muodot ovat vain erilaisia, nyt samanlaiset yhteisöt kokoontuvat facebookissa, netissä ja monissa epävirallisissa verkostoissa. Usein tällainen alhaalta päin syntyvä hengellinen toiminta on spontaania, nopeaa ja se joskus myös loppuu nopeasti, jäsenyyden asteet vaihtelevat. Tällainen kansalaistoiminnasta nouseva hengellinen aktiivisuus kirkossa vahvistaa aina sosiaalisuutta ja se on yleishyödyllistä yhteiskunnalle.

Mutta mitä nyt yritän sanoa? Väitän, että meillä ei ole kirkon hallinnossa aivan tarkkaa käsitystä tämän kansalaisyhteiskunnan luonteesta, paitsi juhlapuheissa. Eilen kuulimme Oulun piispalta hyvän maininnan Inkerin kirkon aktiivisuudesta, joka on pitkälti evankelisen herätysliikkeen lestadiolaisen ja körttiläisen herätysliikkeen aikaansaamaa toimintaa. Opetusministeriön edustaja Skog puhui kansalaistoiminnasta Tyrvään paanukattojen kohdalla, mutta unohti, että samanlaista aktiivista hengellistä toimintaa on ollut myös Tyrvään seurakunnassa, johon myös kapituli on aktiivisesti ottanut yhteyttä. Mitä väitän, me yritämme eri tavalla, näillä hallinnollisilla ja virkamiesoikeudellisilla ratkaisuilla saada tätä aktiivista kansalaistoimintaa nyt jollakin lailla kuriin. Tähän liittyy myös esitys tästä evaluoinnista näitten ulkomailla toimivien järjestöjen kohdalla. Yritämme saada nyt tätä kokonaiskuvaa, vaikka Suomessa on pelkästään eri yhdistysten ja järjestöjen ulkopuolella tällaista toimintaa eli rekisteröimättömiä yhdistyksiä jopa yli 30 000. Yhteensä 120 000 rekisteröityä, näistä koko ajan käytössä ja toiminnassa jopa 60 000-70 000 ja näiden joukossa on tuhansia kristillisiä järjestöjä luterilaisen kirkon sisällä.. Juhlapuheista todellisuuteen. Olen itse kuullut kirkon hallinnossa olevilta henkilöiltä, johdossa olevilta henkilöiltä vähättelyä, aliarviointia, jopa halveksuntaa seuraavia liikkeitä kohtaan: Luther-säätiö, Israelin ystävät, TV 7, Suomen Karmel-yhdistys, Patmos, Kansan lähetys ja Sley. Tunnen näissä edellä mainituissa liikkeissä kymmeniä, satoja aivan tavallisia kristittyjä, jotka työskentelevät vapaaehtoisesti näissä yhdistyksissä, tekevät arvokasta paikallisseurakuntatyötä, kantavat vastuuta, kunnioittavat esivaltaa ja ovat kunnon kansalaisia. Jos meidän asenne tätä hengellistä toimintaa kohtaan on johtotasolla kielteinen, voi vain arvata, kuinka paljon kirkon alemmalla tasolla tätä vähättelevää suhtautumista tätä kansalaisyhteiskuntaa kohtaan on. Mitä yritän tällä sanoa. Onko niin, että kirkon väkimäärän laskun yksi syy on se, että me emme enää näe sitä arvokasta hengellistä kansalaistoimintaa, emme näe näitä syviä pohjavirtoja.

Toinen asia, hengellinen johtajuus kirkossamme. Yksi yhteiskunnan suuria megatrendejä on auktoriteettien halveksiminen. Sen juuret ovat pitkälti siinä, että isää ja äitiä ei enää arvosteta, sen seurauksena laillisesti asetettua esivaltaa ei arvosteta ja se jatkuvasti asetetaan kyseenalaiseksi. Se näkyy arvostuksessa opettajia, poliiseja, armeijaa ja yleensä kaikkea laillista esivaltaa kohtaan. Tätä taustaa vasten ei ole vaikeaa todeta, että pappien, piispojen ja hengellisten johtajien kohdalla tilanne ei ole yhtään parempi. Kansan asenne meitä kohtaan on samanlainen kuin eräällä vanhalla mummolla oli asenne erästä presidenttiehdokasta kohtaan viime presidentin vaalien aikana. Presidenttiehdokas oli Helsingissä torilla, vanha mummo meni paikalle ja kysyi: "oletteko te se presidenttiehdokas, joka eilen oli televisiossa?" Presidenttiehdokas ryhdistäytyi ja sanoi, että olen. Vanha mummo katsoi ylöspäin ja sanoi: "no ei oo hääppönen."

Edustan näkemystä, että laillisesti asetettua esivaltaa tulee kunnioittaa silloinkin, kun sitä ei voi kunnioittaa. Meidän kirkon johtajien ongelma tällä hetkellä on luulla, että kansa on samaa mieltä, kun se on hiljaa. Onko kysymys siitä, mitä Vanhan Testamentin Aamos sanoi "viisas vaikenee, sillä aika on paha". Mutta sitten se epäilys ja väite. Tällä hetkellä kirkkomme ongelma ei ole hallinnollinen, se ei ole taloudellinen, se ei ole virkamiesoikeudellinen, ei juridinen eikä tilastollinen. Meidän kirkon suurin ongelma on se, että meiltä puuttuu hengellinen johtajuus. Meillä kyllä on puheita, haastatteluja, mielipiteitä ja yritystä, mutta lopputulos on sama kuin mitä kävi arkkipiispan puheelle Säämingin seurakunnan 500-vuotisjuhlassa noin viisi kuusi vuotta sitten. Istuin tuossa juhlassa Olavinlinnan keskikatsomossa vaimoni kanssa, juhla kesti noin kaksi tuntia. Oli kulttuuriministerin puhetta, oli Mikkelin piispan puhetta, oli musiikkia ja lopussa oli arkkipiispan puhe. Meidän takana istui lapsiperhe, jossa oli isä, äiti ja kolme pientä lasta. Te tiedätte, mitä tapahtuu, kun tilaisuus jatkuu pitkään, lapset ilmoittivat äänekkäästi, että haluavat lähteä kotiin. Isä ja äiti kävivät viivytystaistelua ja lopulta äiti otti käyttöönsä aseista järeimmän, joka meillä vielä kirkossa on käytössä, nimittäin äiti sanoi "arkkipiispa puhuu". Siihen perheen pieni lapsi vastasi: "Ei se haittaa".

Meidän hengellisten puheiden ongelma on se, että ne eivät enää edes haittaa. Nyt tämän hengellisen johtajuuden puuttuessa on tullut sellainen tilanne, että me joudumme etsimään ratkaisut komiteoista, hallinnollisista ratkaisuista ja muista asioista. Nyt kaipaisimme ihan oikeaa hengellistä linjanvetoa. Miten tämä kaikki nyt liittyy sitten kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamiseen? Tämä mietintö ja esitys on pääasiassa hyvin laadittu. Jos se olisi vielä parempi, se toisi työvälineitä kirkkojärjestykseen, se tukisi enemmän tätä kansalaisyhteiskunnan hengellistä toimintaa ja se vahvistaisi hengellistä johtajuutta, mutta nyt se ei valitettavasti tee sitä.

Olen itse kirkon hallinnossa mukana selektiivipappina. Se tarkoittaa sitä, että en pääsääntöisesti joudu törmäämään näihin kysymyksiin omassa työssäni. Aina kun tulen tänne kirkon puolelle, totesin tässä kerran, että törmään aina yhteen kysymykseen. En ole tähän asiaan ottanut koskaan kantaa enkä ota siihen nytkään kantaa, mutta kerron, mikä on se meidän kirkon kysymys ollut viimeiset 25 vuotta. Mikä on se yksi ratkaiseva kysymys, joka aina tehdään näissä eri tilanteissa. Puoli vuotta sitten täällä kirkolliskokouksessa keskusteltiin eräästä Kirkkohallituksen vapaana olevasta paikasta. Täällä kirkolliskokouksessa mukana oleva henkilö kääntyi heti puoleeni ja kysyi: "Teuvo, mitä mieltä olet naispapeista?" Toinen esimerkki. Kaksi vuotta sitten minut valittiin Afganistanin sotilaspapiksi, ilmoitus oli tullut Säkylästä, kaikki oli valmiina. Minulle tuli kirkollisasiain toimistosta kenttärovastin soitto, ja ajattelin, että nyt tulee sitten ne lopulliset panokset ja lipas täyteen. Mitä kenttärovasti kysyi minulta: "Teuvo, minulla on sinulle yksi kysymys, mitä mieltä olet naispapeista?" Kymmenen vuotta sitten aloitin kansanopiston rehtorina Itä-Suomessa, jonka pannuhuone oli huonossa kunnossa. Päätin mennä ilmoittautumaan laillisesti asetetulle esivallalle eli maaherralle ja piispalle Mikkeliin. Maaherra kysyi minulta: "mitä aiot opettaa siellä opistolla ja minkälaista koulutusta teillä on siellä suunnitelmissa?" Mitä piispa kysyi: "Teuvo, mitä mieltä olet naispapeista?" Kaksikymmentä vuotta sitten menin pienten lasteni kanssa Korkeasaareen. Te tiedätte tämän paikan, joka ilmeisesti ei ole Helsingin hiippakunnan toimintaa. Korkeasaaren sisällä portilta tuli joku kirkon työntekijä, joka tunsi minut. Minut nähdessään hän tuli hätääntyneenä minun luokseni. Ajattelin, että leijona on päässyt irti. Hän kysyi: "Teuvo, mitä mieltä olet naispapeista?" Kysymys oli hyvin yllättävä tuossa tilanteessa ja jouduin vastaamaan, "onko niitä täälläkin?"

Arvoisa kirkolliskokousväki. Me tarvitsemme kirkkoomme toisen kysymyksen. Siihen tämä virkamiesoikeudellinen säännös tulee olemaan erittäin hyvä. Nyt siihen liitetyt lihapalat syrjintäpykälän poistosta ja lehtorin viran palautuksesta ovat pieniä syöttejä, mutta onnistuessaan ovat riittäviä kirkolliskokousväen enemmistölle hyväksymään tämän. Pintavirroissa tämä on helppoa, syvissä vesissä meitä odottavat isommat palat. Kohta me saamme uuden kysymyksen, jota me voimme kysyä 25 vuotta eteenpäin, Ruotsissa tähän on jo päästy.


Paluu