Puheenvuoro



Puhalainen Erkki, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)

Täysistunto:
Perjantaina 9 päivänä marraskuuta 2012 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, piispat, hyvät edustajatoverit. Oli pakko ottaa puheenvuoro tähän loppuun vielä, koska totesin että en ainakaan huomannut kenenkään kovinkaan paljon kiinnittäneen huomiota lukuun kymmenen, jonka otsikkona on lähetys- ja kansainvälinen diakonia. Ja kuitenkin olemme tottuneet perinteisesti ajattelemaan, että lähetys on seurakunnan perustehtävä mikä tässä kirjassakin selkeästi todetaan. Kun luin tätä lukua, nousi mieleeni sen luvun herättämänä hämmentämä eräs hämmentynyt joukko josta luen katkelman meille kaikille tutusta kirjeestä. "Silloin he lähtivät tuolta vuorelta, jota kutsutaan öljymäeksi ja joka on lähellä Jerusalemia sapattimatkan päässä. He palasivat Jerusalemiin ja menivät siellä siihen taloon, jonka yläkerrasta oli tullut heidän kokoontumispaikkansa. He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä." Näin tuo joukko, jonka mestari oli poissa heidän keskeltänsä ja joka mestari oli antanut heille tehtävän olla hänen todistajansa, oli sen yhteisön keskellä joka oli tapattanut tuon heidän mestarinsa miehitysvallan toimesta." Ja ei tuo sanoma ollut uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti eikä inhimillisen ymmärryksen kannaltakaan kovin järkevän tuntuinen. Varmasti he olivat hämmentyneitä ja jollain tavalla olin itsekin hämmentynyt kun tätä lukua kymmenen tästä kirjasta luin. Ja hämmennyksen aihe ei ollut niinkään se, että tänä päivänäkään edelleen 2/3 ihmiskunnasta ei ole edes nimellisesti kristittyjä, vaan enempi se että tämä haaste, Haastettu kirkko, se on haastettu kirkon sisältä myöskin lähetyksen näkökulmasta. Ensimmäistä kentältä paluumme jälkeen olen täällä kuullut julistettavan ja itsekin sitä neljännesvuosisadan kertonut, että lähetystyö on kirkon perustehtävä. Kirkko on lähetetty kirkko. Ja tässä kirjassa viitataan kirkkohallituksen hyväksymään lähetystyön ja kansainvälisen diakonin peruslinjaan vuoteen 2015, josta edellisen sivun alussa puhutaan kirkon lähetysstrategiana ja että kirkon lähetysstrategia valmistui. Sehän ei käsittääkseni ole valmis. Tässä on vain tämä yksi osio vasta hyväksytty, mutta sen on toinen juttu. Ja tuossa kirkkohallituksen hyväksymässä asiakirjassa korostetaan missionäärisen ulottuvuuden näkymistä seurakunnan kaikessa toiminnassa sekä aikuisten, että nuorten ja lasten toiminnassa. Ja sitten tästä luetaan tästä luvusta kymmenen. Lähetystyön toiminta tavoitti seurakunnissa yhä harvempia. Aikuisille suunnattuja lähetystapahtumia järjestettiin toki yhdeksässä seurakunnassa kymmenestä, mutta lapsille, varhaisnuorille ja nuorille vain joka toisessa. Sitten tästä voimme lukea, että työntekijöiden parissa suoritetun tutkimuksen mukaan yksi neljästä työntekijästä piti tätä strategiaa melko tai erittäin tärkeänä. Kolme viidestä työntekijästä ilmoitti, ettei tunne sitä ollenkaan. Luottamushenkilöistä puolet ilmoitti ettei tunne tätä strategiaa. No, ei se ollut vasta kun vajaa kaksi vuotta, että vielä on toivoa. Mutta erityisesti ajattelisin kuitenkin, että ehkä tässä myöskin on koulutuksen paikka. Työntekijäkoulutuksessa, työntekijäpäivillä niin myös luottamushenkilökoulutuksessa. Ja tähän ehkä olisi syytä myöskin kiinnittää huomiota. Ja erityistä haastetta tälle lisää se, että lähetys näkyy, näyttää olevan yhä enemmän kadoksissa varsinkin nuorempien työntekijöiden ja luottamushenkilöiden keskuudessa. Kati Niemelän tutkimuksen mukaan 35-vuotiaista papeista vain joka kolmas piti tätä kirkon perustehtävää tärkeänä. Samanikäisistä luottamushenkilöistä vain joka kymmenennen mielestä kirkon tulisi tukea vahvemmin lähetystyötä. Mutta aika loppuu. Menemättä näihin numeroihin sen enempää, palaan alkuun. Mikä muutti tuon pienen hämmentyneen joukon kuvion sellaiseksi, että sen hedelmänä mekin tänään täällä istumme ja mietimme näitä kysymyksiä. Lääkäri Luukas kirjoittaa tuossa samassa kirjeessään: "Tämän Jeesuksen te surmasitte ja panitte lakia tuntemattomat pakanat naulitsemaan hänet ristiin, kun hänet oli annettu Teidän käsiinne, niin kuin Jumala oli suunnitellut ja ennalta nähnyt. Mutta Jumala herätti hänet, päästi hänet kuoleman kidasta, eihän edes ollut mahdollista että kuolema olisi voinut pitää häntä vallassaan. Sillä Daavit sanoo hänestä..." jne. Häpeällinen, rikollisen mestausväline risti avautui Jumalan valmistaman pelastuksen välineeksi, iso J kirkastui. Ymmärrys ja usko ankkuroitui Jumalan ilmoitukseen ja se sytytti. Ja niin he lähtivät julistamaan kiitosta Kristuksesta, parantamaan sairaita, antamaan apua sitä tarvitseville. On sanottu, ainakin täällä pohjoismaisissa yhteyksissä on puhuttu, että lähetys on kiitosta Golgatasta. Ja jotenkin ajattelin, että ehkä tässä olisi meille, näinhän on monessa puheenvuorossa viitattu, jotain sellaista mikä tuo meille sen toivon näköalan näitten laskevien käyrien äärelle. Me saamme tuon ensimmäisen hämmentyneen joukon tavoin mennä yhteiseen rukoukseen, sitoutua sanaan, elää sanan ja sakramenttien osallisuudessa, kääntää katseemme häneen, joka on kirkon Herra. Ja etsiä sitten tästä yhteisestä uskostamme ja sen pohjalle rakentaen tähän päivään sopia toimintamalleja. "Taisteluunsa Kristus meidät seuraajikseen vienyt on", lauloimme äsken tuolla kirkossa. "Hän on valo valkeuden, rauhan lähde loputon. Voimallansa Kristus murskaa, vallat yön ja turmion."


Paluu