Puheenvuoro



Rissanen Seppo, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, hyvät kirkolliskokousedustajat. Monien ihmisten turvallisuus ja mahdollisuudet hyvään elämään ovat uhattuina niin Suomessa kuin muualla maailmassa voimakkaasti lisääntyneen suvaitsemattomuuden vuoksi. Erilaiset vähemmistöt joutuvat niin psyykkisen kuin fyysisenkin väkivallan kohteiksi. Hämmästyttävällä tavalla jopa minä, joka suomalaisessa yhteiskunnassa kuulun lähes kaikilla ominaisuuksillani vallassa olevaan enemmistöön, saan erilaisia uhkauksia sen vuoksi, että olen kehottanut suurempaan suvaitsevaisuuteen. Yhtenä selityksenä, vaikkei varsinaisesti syynä, tähän maailmalla leviävään suvaitsemattomuuteen pidän uusien viestintävälineiden helppoutta. Ihmisten kiihottaminen vihaan on yhä helpompaa. Seuraukset tästä ovat hyvin surullisia. Ja tässä käy jälleen niin, että hyvyyteen kehottavat äänet jäävät vienoudessaan kuulumatta.

Vähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat kokemaan sellaisia haasteita elämässään, joita enemmistöt eivät tunne. Vähemmistöasemassa oleva joutuu kamppailemaan elämässään monin tavoin enemmän sen vuoksi, että hänen elämässään on rajoitteita, jotka ovat aiheuttaneet hänen kuulumisensa vähemmistöön. Jos tämän lisäksi joutuu kokemaan ympäröivän yhteiskunnan taholta vihaa, jonka syynä on vain se, että ihminen synnynnäisen ominaisuutensa vuoksi ei ole hyväksytty, samanarvoinen kuin muut, ahdistus on moninkertainen. Kristittyinä emme saa olla lisäämässä kenenkään ihmisen ahdistusta sellaisten ominaisuuksien takia, jotka Jumala on antanut hänelle syntymässä. Tämän pitäisi olla selvää jokaiselle Raamattua vähänkin tuntevalle. Jokainen vähemmistöön kuuluva tarvitsee toisten ihmisten tukea voidakseen kokea elämässään onnellisuutta muiden tavoin.

Tänään otamme kirkolliskokouksessa kantaa suhtautumisestamme yhteen vähemmistöryhmään, homoseksuaalisesti suuntautuneisiin ihmisiin. Monien muiden tavoin minäkin olen joutunut käymään läpi sen, mitä avioliitosta ja samaa sukupuolta olevien keskinäisistä suhteista sanotaan Raamatussa ja tunnustuskirjoissa. Lisäksi olen monien muiden tavoin lukenut lukemattomia selvityksiä, joita oma kirkkomme ja monet muut kirkot ovat asiasta tehneet. Työni vuoksi olen joutunut keskustelemaan asiasta monien Lähetysseuran yhteistyökirkkojen johtajien kanssa eri puolilla maailmaa. Joten olen käsittääkseni hyvin perillä siitä, mitä muissa kirkoissa on ajateltu asian mahdollisista seurausvaikutuksista kirkkojen välisiin suhteisiin. Kaksi viikkoa sitten saarnasin jumalanpalveluksessa tansanialaisessa kirkossa. Siihen kokoontuneista paristasadasta seurakuntalaisesta kaikki elivät moniavioisissa perheissä. Hiippakunnan piispallakin oli viitisenkymmentä sisarusta. Tästä huolimatta kaikki iloitsivat yhteisessä jumalanpalveluksessa Jumalan hyvistä lahjoista.

Runsaat sata vuotta sitten Friedrich Engels esitti, että avioliitto voidaan tarpeettomana lakkauttaa. Suomalainen Edvard Westermarck tuli tuolloin kansainvälisesti kuuluisaksi todistaessaan tutkimuksellaan, The History of Human Marriage, ettei tuo Engelsin ajama asia onnistu, sillä kestävä parisuhde on yleismaailmallinen järjestys luonnossa. Hän ei tässä käyttänyt vain sanaa avioliitto vaan tuo kestävä parisuhde sen vuoksi, että hän jätti perusteluiden ja todisteluiden ulkopuolelle vain kivikunnan.

Westermarck ei tarvinnut Raamattua asian perusteluksi. Avioliitto ei ollut vaarassa, eikä se koskaan voi olla. Ne voimat, jotka johtavat avioitumiseen, ovat niin voimakkaita, ettei niitä voi vastustaa. Kun nyt keskustellaan kirkon suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien suhteeseen, avioliitto ei siis ole vaarassa, sillä avioliiton asemaa ei pysty kukaan horjuttamaan. Sen taustalla on seksuaalivietti joka ohjaa ihmistä. Yhteiskunta on kuitenkin aina säädellyt seksuaalista käyttäytymistä. Säätelyn tarkoituksena on ollut huolehtia yhteisön elämän jatkuvuudesta ja sen jäsenten mahdollisuuksista hyvään elämään. Säännöt ovat vaihdelleet oloista riippuen. Tämän näemme myös lukiessamme Raamatun tekstejä. Tunnetuin siellä kuvatuista muutoksista on suhtautuminen moniavioisuuteen. Raamatun tekstien äärellä olen nöyrästi joutunut toteamaan sen, että mikään niistä teksteistä, jotka jollakin tavalla liittyvät samaa sukupuolta olevien suhteeseen, ei kiellä kirkkoa rukoilemasta homoseksuaalisesti suuntautuneiden ihmisten puolesta tai siunaamasta heitä. Tämän ovatkin kaikki myöntäneet. Raamatussa ei myöskään ole tekstejä, jotka neuvoisivat kirkkoa vihkimään eri sukupuolta olevia ihmisiä avioliittoon, siunaamaan heitä tai rukoilemaan heidän puolestaan. Tätäkään ei kukaan voi kiistää. Ehkä johtuen tästä, Martti Lutherkaan ei pitänyt avioliittoon vihkimistä erityisen tärkeänä kirkolle. Luther sijoitti avioliittoon vihkimisen yhteiskunnallisen järjestyksen, ensimmäisen uskonkappaleen ja Jumalan vasemman käden hallinnon piiriin. Sen mukaisesti luterilaisuus on opettanut, ettei ihmisen avioitumisella tai avioitumatta jäämisellä ole vaikutusta pelastukseen. Luther kirjoitti oppaaksi papeille tästä asiasta seuraavasti: "Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omaa käytäntöään ja totuttuja tapoja. Annetaan ruhtinaan ja raadin järjestää semmoiset asiat kuten haluavat. Minulle ne eivät kuulu. Mutta jos meitä pyydetään siunaamaan morsiuspari, rukoilemaan sen puolesta tai vaikka vihkimäänkin se kirkon edessä tai kirkossa, on velvollisuutemme tehdä se mitä pyydetään. Kun joku pyytää papilta tai piispalta esirukousta ja siunausta, hän osoittaa sillä, että hän on antautumassa vaaralle alttiiksi ja tarvitsee kipeästi Jumalan siunausta ja seurakunnan esirukousta." Lutherin mielestä siis peruste avioliittoon vihkimiseen, siunaukseen tai rukoukseen on aviopuolisoiden tarve pyytää apua yhteiseen elämäänsä Jumalalta.

Minulle keskeinen kysymys on tätä raamatullista ja tunnustuksellista taustaa vasten, miten suhtaudun ihmiseen, joka pyytää minulta rukousta tai siunausta siihen elämäntilanteeseensa, että hän elää toisen ihmisen kanssa. Perustetta kieltäytymiseen en ole näiden asioiden valossa löytänyt. Mielestäni kirkolliskokouksen jäsenten tulisikin tässä tilanteessa kysyä, miten kirkko parhaiten tukee jäseniään, jotka tarvitsevat esirukousta elämäntilanteessaan. Rukouksen torjuminen olisi mielestäni vakavassa ristiriidassa kirkon tehtävän kanssa.

Työmatkalla Madagaskarilla minulle kerrottiin norjalaisesta lähetystyöntekijästä, joka 100 vuotta sitten pyrki estämään paikallisen väestön keskuudessa syntynyttä hengellistä liikettä pitämästä kokouksiaan ja rukouksiaan kirkossa. Nuo ihmiset kuitenkin vaativat yhä uudelleen pääsyä kirkkoon. Kun muu ei auttanut, norjalainen pastori päätti naulata kirkon ovet kiinni, jotteivät nämä ihmiset pääsisi sisään. Mikään ei kuitenkaan auttanut, vaan ihmiset tulivat väkisin kirkkoon rukoilemaan, koska se oli heidän mielestään ainoa oikea paikka rukoilla. Pastorin oli lopulta palattava kotimaahansa.

Näen tilanteessa jotakin verrannollista. Me pohdimme suhtautumista ihmisiin, jotka pyytävät saada tulla kirkkoon. Kirkossa tapahtuva rukous homoseksuaalin puolesta ja heidän kanssaan ei vaaranna kirkon käsitystä avioliitosta, eikä enemmistön elämää millään tavoin. Yhdelle vähemmistölle se sen sijaan antaa kokemuksen siitä, että kirkko ja sen välittämät palvelut kuuluvat myös heille. Siksi olen valiokunnan mietinnön takana.


Paluu