Puheenvuoro



Nyström Sirkku, edustaja

Otsikko:
Sukupuolisen ja henkilön vakaumukseen perustuvan syrjinnän kieltäminen pappisvihkimyksessä (Edustaja-aloite 5/2006)

Täysistunto:
Tiistaina 9 päivänä toukokuuta 2006 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Kun minä ensimmäisen kerran sain käsiini tämän aloitteen ja luin sen läpi, niin tuli sellainen olo, että onko piispainkokouksen työryhmä jättänyt mitään mietintöään. Ei siitä ainakaan mitään ensi silmäyksellä näkynyt. Sen sijaan minulle tuli semmoinen olo, että tämähän muistuttaa kovasti aikaa ennen 1986. Oikeastaan aikaa 1970-luvulla, jolloin naispappeuden vastustaminen sai monen miehen verbaalilahjakkuuden kiertymään aivan uusille kierroksille, kun he vastustivat, että naiset ei saa päästä alttarille. Tässä Mikko Heikan työryhmän mietinnössähän otetaan selkeästi kantaa tähän kirkkoamme tälläkin kalvavaan ristiriitaan siitä, onko kaikkien pappien kyettävä tekemään työtä keskenään vai ovatko toiset tasa-arvoisempia kuin toiset. Onko privileegioita, joiden turvin he voivat ottaa erivapauksia.

Helmikuussa piispainkokous päätti käsittääkseni aika yksimielisesti, että naisten syrjiminen sukupuolen perusteella virkakysymyksissä on juridisesti kestämätöntä. Tässä aloitteessa kuitenkin todetaan, että kun puhutaan soveltuvuudesta pappisvirkaan, niin ei mainita lainkaan sukupuolta ja viitataan kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen ja niinpä minä sitten kaivoin kirkkojärjestyksen ja ainakin kommentaarin kohdasta löysin tämmöisen "pappisvirkasoveltuvuus". Soveltuvuuden kriteereiksi mainittiin muuan muassa hakijan oman sisäisen kutsumuksen luonne, ihmissuhdetaidot, itsensä ilmaisemisen taidot, yhteistyökyky, sielunhoitotaidot, itsensä ja työtaitojensa kehittämisen mahdollisuudet ja kirkon tunnustuksessa pysymisen edellytykset. Minä en kyllä ymmärrä miten kommentaarin kohta selkenisi sillä, jos siihen pantaisiin, että mieshenkilön soveltuvuutta pitäisi mitata erilailla kuin naisen. Minun naisen logiikka sanoo, että siinä tulisi kyseeseen syrjintä. Miehille eri säännöt kuin naisille. Eikös se ole syrjintää? Enkä minä oikein voi kuvitella, että pappisvihkimystä lähtisi hakemaan sellainen nainen, joka vastustaa naispappeutta tai vaikkapa miespappeuttakin. Saattaisi olla aika lyhyt prosessi hänen tutkimisensa.

Tässä aloitteessa kiinnitetään ihan aiheellisesti huomiota kirkkoa uhkaavaan työntekijäpulaan. Minä luulen kyllä, että kirkkoa tuskin tekee houkuttelevammaksi se, että se sallisi tällaisten naispappeuteen avoimen kielteisesti suhtautuvien edelleenkin väheksyä naisia ja kieltäytyä yhteistyöstä naispappien kanssa tai sanotaan pappisnaisten kanssa, se on hauskempi sana. Minä epäilen, että jos tämä jatkuu, se karkottaisi paitsi mahdollisia uusia työntekijöitä myös kirkon niitä jäseniä, joitten mielestä naisten syrjiminen on tympeää. He toteaisivat, että tämmöisen putiikin kanssa en halua olla missään tekemisissä.

Tässä yhteydessä minun täytyy esittää ihailuni tätä kielenkäyttöä kohtaan, joka muun muassa tässä aloitteessa tulee oikein hyvin esiin. Se on oivallinen esimerkki niin sanotusta ulossulkevasta kielestä, exlusiivisestä kielestä. Kas kun naispappeuden torjujat ovat omineet itselleen sellaisia sanoja kuin tunnustukseen sitoutunut, raamatullinen, Pyhän Raamatun sanaan perustuva, vakaumuksellinen ja uskossaan luja ja kyllä siellä esiintyy myös tällainen kristikunnan suuren enemmistön kannalla oleminenkin. Siitä tulee kuitenkin olo, että kaikki muut, kaikki jotka ajattelevat toisin, ne jotka hyväksyvät pappisviran avaamisen naisille ja sen sisällyttämisen kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen, niin he puolestaan ovat tunnustuksesta luopuneita, Raamatun Sanan hyljänneitä tai epäraamatullisia, ei-vakaumuksellisia tuuliviirejä ja oikeasta uskosta luopuneita. Kamalia selkärangattomia tyyppejä, joiden olisi parasta kuunnella niitä, joilla on hallussaan totuus. Exlusiivinen kieli on erittäin epäystävällistä. Sen käyttö on erittäin taitavaa, mutta pitää tajuta, mitä sen turvin yritetään tehdä.

Piispa Heikan työryhmän mietinnön nimi ei ole maailman informatiivisin, jos ajatellaan mitä sen sivuilta löytyy. "Työn johtaminen, työyhteisöjen kehittäminen ja työturvallisuus", ei siitä ulkopuolinen hevin arvaa missä painopiste on. Nimi on kuitenkin ihan kohdallaan, koska tässä on kyse kirkon työntekijöiden kyvystä tehdä työtä yhdessä ja suhtautua asiallisesti myös luottamushenkilöihin ja seurakuntalaisiin. Kun aloitteessa edellytetään, että papiksi pitää vihkiä myös niitä, jotka avoimesti kieltävät naisilta oikeuden olla pappina. Niin tässähän me sitten ollaan.

Työpaikkakiusaamiseen on viime vuosina havahduttu ihan eri tavalla kuin joskus aikaisemmin. Ehkä se on sellainen 10 vuoden prosessi. Vuoden 2003 alussa tuli voimaan laki, joka velvoittaa työnantajan puuttumaan työpaikalla havaittuun kiusaamiseen heti paikalla. Kiusaaminen on nimittäin semmoinen asia, että jos sitä ei katkaista, niin se jatkuu ja se pahenee. Siitä saattaa olla monella muullakin kokemusta kuin minulla. Naispappeuden torjujien työkalupakissa minun mielestä on aika paljon sellaista arsenaalia, joka on selvää kiusaamista. Kiusaamistahan määritetään, se on mitätöimistä, ohittamista, toisen näkymättömäksi tekemistä, työn hankaloittamista. Ajatellaan tätä kieltäytymistä yhteistyöstä toisen kanssa ja toisen ammattiosaamisen vähättelemistä. Minusta vielä pahempi on toisen ammatti-identiteetin oikeuden kiistäminen. On lukemattomia tapoja viestittää vähättelyä ja toisen halveksuntaa. Ei kaikkea tarvitse sanoilla sanoa, riittää kun kohauttelee olkapäitä ja katsoo näin ja vihjailee ja viheltelee ja jättää toisen omaan arvoonsa. Se on hyvin loukkaavaa.

Miten sellaista saa tapahtua seurakunnassa? Seurakunnissa, joissa ihmiset saavat varsin vapaasti tehdä työtä ihan omalla tavallaan. Seurakuntien työilmapiirihän on juuri sellainen, että ihmiset saavat toteuttaa itseään. Onko niin, että tämä vapaus ei koske pappisnaisia ainakaan sellaisissa seurakunnissa, joissa on naispappeuteen torjuvasti suhtautuvia miehiä, jotka vaativat itselleen itsekkäästi omia vapauksia. Minusta julminta on kieltää kollegalta ehtoollinen. Voiko toista nöyryyttää sen syvemmin, kuin ottamalla oman käden oikeudella käyttöön exkommunikaation, toisen ulossulkemisen? Sellainen toiminta ei taida oikein olla kristillisen rakkauden mukaista. Enkä oikein tiedä mitä meidän Herrammekaan siitä ajattelisi, mutta eipä se minun asiani olekaan.

Mielipiteen vapaushan on meillä kaikilla. Siitä ei tarvitse keskustella. Mutta mielipiteen vapaus ei tarkoita sitä, että saa elää oman näkemyksensä mukaan muista piittaamatta ja vaatia, että toisten pitää vielä ymmärtää minua. Erityisesti tämä koskee työelämää. Tämän päivän työ on kovaa ja ihmiset ovat peloissaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa on voimassa paljon lainsäädäntöä, joka koskee työn tekemistä. Aika harva tänä päivänä voi valita itselleen sellaisen työn, joka on aivan ihanteellinen hänelle. Moni on sellaisessa yrityksessä tai yhteisössä töissä, jossa ainakin osa sen arvoista ja näkemyksistä on itselle vieraita, mutta silti hän pysyy työpaikassaan. Usein ihan sen takia, että se työ on kivaa.

Minä olin joskus kaukaisella 1970-luvulla, jolloin tätä naispappeuskeskustelua käytiin oikein raivoisasti Sanomien toimittajakoulussa. Se oli sitä aikaa, jolloin oli taistolaisia, joka sortin kommunisteja ja vasemmistolaisia. Meidänkin kurssilla oli taistolaisia. Silti heidät oli valittu toimittajakouluun. Siellä oli monta sataa hakijaa. Valitsijat eivät kysyneet mikä näitten ihmisten poliittinen näkemys oli, vaan että niissä on toimittajapotentiaalia. Sitten, kun ruvettiin töihin ja kirjoittamaan juttuja, niin periaatteet olivat selvät. Tämä poliittinen tai muu maailmankatsomus ei saanut näkyä niissä jutuissa, ja tehtiin niin kuin Hesarissa kuului. Vapaa-ajalla sai tehdä mitä lystäsi, ajatella sai mitä lystäsi, mutta jutuissa se ei saanut näkyä. Mielipiteet oli omat, mutta työ tehtiin niin kuin palkanmaksaja sanoi. Toimittajillahan on myös oikeus joskus kieltäytyä työtehtävästä. On tietynlainen omantunnon vapaus, jos on joku eettisesti hyvin vastenmielinen tehtävä. Harva sitä on tehnyt, ainakaan monta kertaa. Jos toimittaja alkaisi valikoida töitä ja sanoisi, että toi ei sovi ja tosta en tykkää ja tämä ei käy minun periaatteisiini, niin minä luulen, että aika nopeasti hänelle vihjaistaisiin, että olisikohan joku toinen työnantaja, jolla olisi paremmat periaatteet sinun kannalta. Kannattaisikohan siirtyä sen palvelukseen? Kirkossa ollaan nyt osapuilleen samassa tilanteessa. Vuodesta 1986 asti erivapauksia ottaneet ovat saaneet elää omien näkemystensä mukaan. Toiset ovat laupiaasti katsoneet sivusta ja odottaneet ja odottaneet kärsivällisesti, että ymmärrys voittaisi ja että se ponnen tietynlainen väliaikaisuus menisi ohi ja asiat asettuisivat paikoilleen. Eipä ole asettuneet.

Rakkaat veljet ja ehkä jokunen siskokin, joka olette naispappeutta vastaan. Minä olen niin väsynyt ja kyllästynyt teihin! Minä olen kuunnellut näitä samoja argumentteja kohta kolmekymmentä vuotta. Ja kun ette keksi mitään uutta, niin lopettakaa! Tämä aloite edustaa mennyttä aikaa. Ei omatunto ole kirkossakaan sellainen tekijä, jonka turvin saa toteuttaa omia ennakkoluulojaan, vaikka ne miten naamioisi Raamatun ja perinteen taakse. Nyt on aika palata ruotuun. Jos kaksikymmentä vuotta ei ole riittänyt sopeutumiseen, pitää ruveta katselemaan uutta työnantajaa. Lopuksi vielä tältä paikalta. Ei todellakaan ole kirkolliskokouksen asia antaa ohjeita piispainkokoukselle. Eiköhän se osaa tämän asian hoitaa.


Paluu