Puheenvuoro



Grönlund Henrietta, edustaja

Otsikko:
Kirkon keskusrahaston talousarvio vuodelle 2009 ja toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 2009-2011 (Kirkkohallituksen esitys 4/2008)

Täysistunto:
Maanantaina 3 päivänä marraskuuta 2008 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Haluan ensin kommentoida lyhyesti tätä talousarvioaloitetta 2/2008, jossa esitämme määrärahan varaamista internetissä käytäviin keskusteluihin osallistuvien nuorisotyöntekijöiden palkaamiseksi kirkkohallitukseen. Kuten on jo muutamaan kertaan kuultu, Hengellinen elämä verkossa-hanke keskittyy erityisesti verkossa tapahtuvan työn kehittämiseen seurakunnissa. Tämä on oikea tapa edistää asiaa. Verkossa tapahtuvan työn on tulevaisuudessa oltava osa seurakuntien perustyötä. Niin tärkeä ja tarpeellinen kuin tällainen kehityshanke onkin, se ei vastaa siihen akuuttiin tarpeeseen, mikä meillä on juuri nyt. Nuoret tarvitsevat aikuisia keskustelukumppaneita nyt. Kaikki uusimmat tutkimuksemme kertovat, ettei heillä sellaisia riittävästi ole, ei kouluterveydenhuollossa, ei opettajakunnassa, ei usein myöskään kodeissa. Koska kenelläkään ei ole aikaa. Aloitteessa esitetyt kolme työntekijää vastaisivat tarpeeseen heti. Ei viiveellä koulutusten, työnjakokeskusteluiden ja opettelun jälkeen. Kolmen työntekijän palkkaaminen ei vaadi suurta rahasummaa, jos sitä verrataan moniin muihin täällä esitettyihin aloitteisiin. Ennemminkin kysyn, onko meillä varaa olla vastaamatta nuorten akuuttiin tarpeeseen heti.

Varsinainen puheenvuoroni koskee kuitenkin talousarvioaloitetta 3/2008, määrärahan varaaminen Rakkauden lahja - piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta -kirjan jakamiseksi jokaiseen perheeseen. Tämä piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta sisältää paljon hyvää pohdintaa. Sen sisältämät kannanotot lasten tarvitsemasta kasvurauhasta, sitoutumisen merkityksestä ja lähimmäisyydestä ovat äärimmäisen tärkeitä ja erittäin kannatettavia. Kirjan ansiosta huolimatta, sen postittamista kaikkiin koteihin tulee vielä harkita, ainakin seuraavien näkökulmien vuoksi: piispojen puheenvuoro on varsin parisuhdekeskeinen, se on varsin lapsiperhekeskeinen ja se on erityisesti avioliittokeskeinen. Yksin elävät, yhden vanhemman perheet sekä seksuaalivähemmistöjen edustajat, kaikki mainitaan kirjassa, mutta useassa kohdassa todetaan aivan suoraan avioliiton olevan muita elämäntapoja parempi malli niin lapsille, parisuhteille kuin seksuaalisuudellekin. Kuten piispa Huotari mainitsi, perheitä on Suomessa 1 437 000. Avioparin ja lasten muodostamia perheitä oli näistä vain 32 %. Avioparit, joilla ei ole lapsia, muodostavat perheistä 34 %:n osuuden. Avoparit, joilla on lapsia, avoparit, joilla ei ole lapsia, yksinhuoltajaperheet sekä rekisteröidyissä parisuhteissa elävät perheet muodostavat näistä yhteensä 33 %:n osuuden. Siis lähes kolmasosan, lähes puoli miljoonaa perhettä. Tässä eivät siis vielä ole mukana yksin eläjien taloudet.

Jos kirja lähetettäisiin kaikkiin perheisiin - ja tässä siis eivät ole mukana ne yksinelävien kodit - tulkinnasta riippuen kirjan vastaanottavista perheistä vähintään 33 % edustaa ryhmiä, jotka kirjassa nähdään avioliitossa elävän perheen ihanteesta poikkeavana. Tiedän, että se ei varmasti ole piispojen tarkoitus, mutta näiden ei-ihanneperheiden joukossa on paljon kirkon jäseniä, joita kirjan teksti voi loukata. Kirja voidaan toki nähdä välineenä kirkon perhe- ja seksuaalieettiseen opetukseen. Hieman epäilen kuitenkin tällaisen kotiin lähetettävän kirjan vaikuttavuutta. En itse usko, että kaikki perheet saati yksinelävät, joille kirja lähetettäisiin, haluavat pohtia parisuhdetta ja perhe-elämää kirjan näkökulmasta. Kirjan suunnitelluista vastaanottajista löytynee enemmän kuin kourallinen niitä, jotka eivät halua avioliitto- ja lapsikeskeistä perhe- ja seksuaalietiikan kasvatusta kotiinsa ylipäätään. Lisäksi osalle vastaanottajista voi olla vaikeaa ottaa opetusta vastaan piispojen joukolta, joka edustaa eittämättä tasokasta kirkollista pohdintaa, mutta myös vain yhden sukupuolen ja vain yhden ikäluokan näkökulmaa. Kirkon seksuaalieettisen tai perhe-eettisen opetuksen välineenä kirja lienee siis tehoton. Kirkkomme uusi strategia pyrkii osallisuuden ja dialogisuuden lisäämiseen. Kirjojen kotiin postittaminen ei mielestäni edistäisi dialogisuutta tai osallisuutta, vaan antaisi pikemminkin kuvan siitä, että kirkko ilmoittaa näkemyksensä seurakuntalaisille tiedoksi tietyllä tavalla jopa yläviistosta alas kovissa kansissa kuin valmiina totuutena.

Sen lisäksi, että postitushankkeessa on vaara saavuttaa enemmän torjuntaa tai loukkaantumisia kuin hyvää, se on myös hyvin kallis. Pelkkä kirjan painaminen kaikille perheille postitettavaksi maksaisi aloitteessa esitetyn arvion mukaan 1,9 miljoonaa euroa, tähän summaan eivät sisälly hankkeen postikulut. Pelkällä painatukseen kuluvalla summalla palkattaisiin kymmeniä perheneuvojia antamaan perheille sellaista tukea, jota he todella haluavat, etsivät ja ovat valmiita ottamaan vastaan. Tai kehitettäisiin vaikkapa virtuaalista, ennalta ehkäisevää työtä parisuhteiden ja perheiden hyväksi.

Piispojen puheenvuoro löytyy jo internetistä, josta sen voi lukea kuka tahansa. Osallisuuden yhteisöä kohti pyrkiessämme voimmekin löytää mielekkäämpiä keinoja tukea kirkon jäseniä kuin postittamalla heille tätä kirjaa. Piispojen kannanotossa on siis paljon erittäin hyvää ja tärkeää asiaa avioliittojen ja lapsiperheiden kasvatustyön tueksi. Voin lämpimästi kannattaa käytäntöä, jonka mukaan seurakunnat voisivat halutessaan jakaa kirjaa vihkipareille ja vaikkapa käyttää sitä osana vihkimiseen liittyviä toimituskeskusteluja. Sen sijaan en pidä kirjan postittamista kaikkiin koteihin, kaikkiin perheisiin, saati yksineläjien koteihin perusteltuna enkä siltä osin voi kannattaa esitystä.


Paluu