Puheenvuoro



Vesti Aino, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)

Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä marraskuuta 2012 klo 13.20

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Kirkon nelivuotiskertomusta uutisoitiin muun muassa seuraavilla otsikoilla: "Kirkossa käy miljoona ihmistä vähemmän kuin vuonna 2000", "Tapakristityllekään ei tapa enää riitä" ja "Kirkko ei enää ole keskellä kylää". Tämä kaikki on totta, mutta toisaalta myös mediasota on kovaa ja siksi älkäämme vaipuko masennuksen suohon. Kirja on luettava tarkasti ja ajattelen edustaja Teräslahden tavoin, että täytyy etsiä sieltä se kysymys, mihin minä itse voin pyrkiä vastaamaan. Esimerkiksi siellä on paljon tilastoja, mutta ne ovat keskimääräisiä. Kun katselee tarkemmin, voi huomata, että on seurakuntia, on alueita, on hiippakuntia, joilla menee todella hyvin. Sitten niitä, joilla menee kohtuullisesti ja niitä, joilla menee huonosti. Joissakin kohdin olisin toivonut vielä tarkempaa tutkimusta. Esimerkiksi tämä Pyhä-painopiste, joka kesti pitkään ja johon panostettiin paljon. Siinä muun muassa korostettiin sunnuntain merkitystä perheen yhteisenä pyhäpäivänä ja siihen tuotettiin paljon materiaalia. Ainakin tämän kirjan mukaan kysyttiin lähinnä sitä, oliko sillä vaikutusta vähän, paljon vai ei ollenkaan. Olisin toivonut selostusta siitä, millaisia tilaisuuksia seurakunnissa järjestettiin, mitä materiaaleja käytettiin ja millaisia tuloksia siitä oli. Saatiinko jotain kulttuuria muuttumaan? Kun siihen laitettiin niin paljon resursseja, voisiko vaikka niitä materiaaleja ja toimintamalleja ottaa uudestaan käyttöön, vaikka sitten muutaman vuoden kuluttua. Kun sitten tarkastelen omaa hiippakuntaa, Turun arkkihiippakuntaa, siellä jokainen käy kirkossa 1,5 kertaa vuodessa, osallistuu yhteen toimitukseen - siis kaste, vihkiminen, siunaus - ja lisäksi 0,5 kertaa vuodessa johonkin muuhun seurakunnan tilaisuuteen. Eli kirkko tavoitti jokaisen seurakuntalaisen kolmasti vuodessa. Siis tilastollisesti. Tavoite on viisi kertaa vuodessa. Sivulla 73 lukee: "Jäsenyyden merkityksen vahvistaminen on ollut kirkossa tärkeä prioriteetti pitkään." Se on ollut sitä ainakin ajatuksen tasolla, mutta mitä on käytännössä tehty? Erityisesti huolenaiheenani on suuri muuttoliike, joka on kaikkein vahvinta juuri tässä nuorten aikuisten ikäluokassa, erityisesti muistaakseni 18-24-vuotiaiden keskuudessa. Onko heille edes kerran vuodessa kirje tai kutsuttu vaikka musiikkitilaisuuteen tai vaikka sitten pizzalle, eli annettu joku positiivinen viesti? Itse vastaan: Jäsenyyttä on vahvistettu. Näen täällä toivon näköaloja ja haluan muutaman niistä luetella. Taustaksi, minua ilahdutti se, että joka kymmenennelle hengelliset syyt ovat tärkeä syy kuulua kirkkoon. Olettaisin, että nämä ovat tietenkin niitä aktiiviseurakuntalaisia. Sen lisäksi jopa 42 % ajatteli, että mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen on tärkeä syy kuulua kirkkoon ja jopa 46 % osallistuu vähintään kerran vuodessa. Meille on motivaation kannalta tärkeää nähdä se hyvä ja kehityskelpoinen, jota on jatkuvasti Jumalan rakkauden ja kristittyjen rakkauden innoittamana vuosien varrella tehty ja luotu uusia toimintamalleja. Ensin muutama esimerkki lisääntyneestä toiminnasta: Sivulla 143 51 % seurakunnista oli järjestänyt kutsutilaisuuksia koko ikäluokalle - tämä oli varhaiskasvatuksen alla - kun edellisellä nelivuotiskaudella vain joka kolmannes oli tehnyt näin. Siinä oli suuri parannus. Muita jumalanpalveluksia oli peräti 24 % enemmän, eli tässä olivat Meidän messu, Mukulamessu, Enkelikirkko, Kouluun siunaaminen, Tuomasmessu, Vauvakirkko. Lisäksi eri ryhmiä oli henkilökohtaisesti kutsuttu jumalanpalvelukseen enemmän: kastettuja, rippikouluvanhempia, veteraaneja, lähiomaisensa menettäneitä, luottamushenkilöitä. Ehtoollisiin osallistuminen oli lisääntynyt ja kuten edustaja Teräslahti mainitsi, näissä lasten musiikkileikkikouluissa oli huomattava lisäys. Myös nuorten aikuisten ryhmä, joka on ollut tapetilla viime vuosina. Vuonna 2007 oli vain 2900 osallistujaa ja nyt jäseniä näissä nuorten aikuisten ryhmissä on 3800. Siinä on vielä paljon tehtävää, mutta kuitenkin osallistumisprosentin suureneminen on huomattava. Kaiken kaikkiaan tässä tämä henkilökohtainen tavoitettavuus on lisääntynyt. Juuri se seurakunnan kasvojen näkyminen siellä seurakuntalaisten keskuudessa. Lisäksi haluan sanoa muutaman ilahduttavan asian, jossa ei välttämättä ole tapahtunut sinänsä muutosta, mutta joiden merkitystä pidän tärkeänä. Rippikoulun tasolla on jotain merkitystä. Tampereella oli tehty seurakunnan tutkimus, jonka mukaan vielä 25-vuotiaana merkittävä uskonnollinen kokemus on ensisijaisesti rippikoulu. Eli 10 vuotta rippikoulun jälkeen. Vasta sitten koulu tai oma koti. Tietenkin jos rippikoulu on ainut kokemus, se ei kanna kovin pitkälle, siihen tarvittaisiin jatkuvuutta. Nuorista aikuisista: he sentään osallistuvat kirkollisiin toimituksiin. Ne ovat erittäin tärkeitä. Pääsiäisvaelluksia on 39 % seurakunnista ja jouluvaelluksiakin 20 %. Virsivisaan on osallistunut noin 8000 ja raamattuvisaan 5000 henkeä. Nämä ovat siis peruskoululaisille suunnattuja valtakunnallisia kilpailuja. Koululaisten opiskellessa opettajan johdolla virsiä ja lukiessa Raamattua, uskon että kyllä he varmaankin siellä kotonakin omissa perheissään veisailevat ja kyselevät vanhemmiltaan näitä tietokilpailukysymyksiä. 86 % seurakunnista päiväkodeissa pidetään päivänavauksia ja hartauksia. Lisäksi lehtiä luetaan edelleen paljon, tästä olin hämmästynyt. 27 % kirkon jäsenistä lukee muutaman kerran kuussa hengellisiä lehtiä. Heille on tärkeää, että niissä on hengellistä sisältöä. Tämän kirjan sisältö on totta ja siihen sisältyy myös hieno mahdollisuus. Se oli osuvasti ilmaistu kirkon omassa uutisessa tähän kirjaan liittyen, otsikossa, joka mielestäni hyvin tiivistää kirjan viestin: "Seurakuntalainen pysyy varmimmin kirkon jäsenenä, kun hänellä on riittävä yhteys omaan seurakuntaan". Siihen tarvitaan useita kontakteja vuodessa. Meitä on haastettu. Vastataan siihen haasteeseen. Otetaan sieltä joku, edes yksi pieni haaste, johon voisin olla itse valmis vastaamaan. Luin Sana-lehdestä, että tuolla Tukholman lähellä Huddingessa jokaiselle seurakuntalaiselle lähetetään joka vuosi joku tervehdys, esimerkiksi enkeliheijastin ja kirje, mahdollisti siinä on myöskin kutsu seurakunnan tilaisuuksiin. Vaikka nämä tuhlaajapojat ja -tyttäret täällä Suomen kirkossa juoksevat tuhlailemassa niitä hengellisiä aarteita ja on vaarana, että se vanhempi velikin lähtee pian hummailemaan, annetaan edelleenkin se viesti, että Isä odottaa kädet ristissä ikkunassa, että saisi rakastaen ja kaivaten sulkea sen tuhlaajapojan hänen takaisin tullessaan syliinsä. Sen voi tehdä maalaismaisesti siellä seurakuntalaisten ovella tai sen voi tehdä kaupunkilaiseen tapaan lähettämällä heille jotain. Siksi haluan vielä tähän lopuksi kertoa, että sivulla 131 - jos ette ole jaksaneet perusteellisesti tutustua tähän kirjaan - on mielenkiintoinen sivu, jossa kerrotaan, että Lapua voitti vuonna 2007 Kirkon kukko -palkinnon. Se annetaan tunnustuspalkintona seurakunnalle tai kirkolliselle järjestölle valppaasta valveillaolosta. Lapuan tuomiokirkkoseurakunta sai sen tästä kirkkoonliitymispaketista, joka annetaan jokaiselle 15 vuotta täyttäneelle henkilölle. Se sisältää tuunattavan Raamatun, Lapuan tuomiokirkon kuvalla varustetun virsikirjan, katekismuksen, luterilaiset rukoushelmet, seurakunnan vapaaehtoisten kutomat villasukat, enkelisaippuan, Ristin salaisuutta pohdin -cd:n, kaularistin, kotikirkon kynttilän sekä peilin. Ja lapsiperheisiin annetaan myöskin lasten virsikirja. Kun kerran omassa synodaalikokouksessamme pohdimme näitä kirkon synkkiä näköaloja kauan sitten, porilainen pappi Siperian-kävijä Matti Vuolanne sanoi meille papeille: "Nenä pystyyn ja eteenpäin".


Paluu