Puheenvuoro



Huotari Voitto, piispa

Otsikko:
Parokiaalijärjestelmän kehittäminen (Edustaja-aloite 8/2008)

Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä toukokuuta 2008 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Olen yrittänyt kuunnella tätä keskustelua siltä kannalta, että mitä täällä on sanottu parokiaalijärjestelmän kehittämisestä. En ole kuullut siitä esitettävän näkökohtia. Olen kyllä kuullut esitettävän näkökohtia siitä, millaisia vaihtoehtoja parokiaalijärjestelmän rinnalle tai sitä täydentämään olisi luotava. Mutta miten itse parokiaalijärjestelmää olisi kehitettävä, siihen nyt pitäisi keskittyä ja siitä ei ole juurikaan tähänastisessa keskustelussa käytetty puheenvuoroja.

Kysymys parokiaalijärjestelmästä on ollut keskusteluissa kirkossa eri tahoilla silloin tällöin, aika usein. Omasta puolestani olen ollut mukana eri yhteyksissä keskustelemassa tästä asiasta 1970-luvun lopulta lähtien. Kun tämä kysymyksen asettelu pannaan siihen kokonaiskysymyksenasetteluun, joka kirkossa tähän aihepiiriin liittyy, niin se on toistaiseksi jätetty sivuun. Nyt tilanne on toinen. Nyt tilanne on sillä tavalla muuttuva, että on jälleen paikallaa tästä asiasta keskustella. Tästä asiasta oli pohdiskelua seurakuntarakennetyöryhmässä, jonka työskentelyyn osallituin. Seurakuntarakennetyöryhmä on tehnyt esityksen, että kirkkohallitus selvittäisi sen mahdollisuuden, että seurakuntayhtymän sisällä seurakuntalainen voisi valita seurakunnan vapaasti asuinpaikasta riippumatta. Tämä asia on parhaillaan kirkkohallituksen selvitettävänä. Muilta osin seurakuntarakennetyöryhmä piti ajankohtaa tälle keskustelulle erittäin huonona, ja tämä on myös oma mielipiteeni.

Tällä hetkellä seurakuntien perusrakenteet ovat hyvin voimakkaitten muutosten keskellä sillä tavalla, että meitä uhkaa varsin mittava kristillisen ja kirkollisen elämän sisäinen rapautuminen. Ensisijainen mahdollisuus, joka pitäisi olla myöskin pohdintojen suurimpana ykköskysymyksenä, on, miten uudistamme parokiaalijärjestelmää. Otollisempi ajankohta sille keskustelulle henkilöstöseurakunnasta on ehkä 10-15 vuoden kulutta, jolloin on jollakin tavalla jäsentynyt ja täsmentynyt se muutos, jonka silmäkkeessä rakenteitten osalta kunnissa ja seurakunnissa ollaan. Nyt siis olisi kaikki huomio pantava suuren luokan substanssikysymyksiin, ja ne liittyvät siihen, miten parokiaalijärjestelmää kehitetään. Sen taustana on pohjoismainen kansankirkkojärjestelmä. Täällä on tehty vertailuja muihin maihin, Englantiin, Yhdysvaltoihin, vertailuja voidaan tehdä Etelä-Euroopan maihin. Niiden lähtökohtatilanne on aivan toisenlainen kuin mikä on meillä Pohjoismaissa. Meillä on pohjoismainen kansankirkkojärjestelmä, ja näin ollen me lähdemme siitä liikkeelle, kun teemme omia kehittelyjämme. Ei siis ole vain yhtä tapaa toteuttaa parokiaalisuutta ja nyt on kyse siitä, että parokiaalisysteemi uudistettaisiin vastaamaan tämän päivän ja tulevaisuuden tarpeita.

Parokiaalisysteemi ja se kansankirkkojärjestelmä, joka on tällä hetkellä pohjana, sillä on tietynlainen missio. Sen missioon kuuluu muun muassa mahdollisimman laaja ja monipuolinen kristillinen kasvatus. Parokiaalijärjestelmä tarjoaa ratkaisevasti toisenlaiset mahdollisuudet kristilliselle kasvatukselle henkilöseurakuntiin verrattuna. Kansankirkon missioon kuuluu myös diakoninen näkökulma, se että heikkoja ei jätetä, syrjäytettyjä ei unohdeta, ollaan päinvastoin heidän puolestapuhujiaan. Parokiaalijärjestelmällä on käytännössä huomattavasti toisenlaiset mahdollisuudet kuin henkilöseurakuntajärjestelmällä vastata tähän. Parokiaalijärjestelmä merkitsee myöskin verkostoitumista tämän yhteiskunnan muihin tahoihin, ja se myöskin tarjoaa lukuisia "saarnatuoleja", näin sanoakseni, kirkolle. Miksi näistä pitäisi luopua sillä tavalla, että irtisanoudutaan verkostoitumisista. Parokiaalijärjestelmä luo kasvupohjan myös henkilöseurakunnille. Jos tämä kasvupohja kaventuu, niin henkilöseurakuntien elämismahdollisuudet eivät ole nykyisen kaltaiset.

On esitetty myöskin näkökohtia siitä, että kuntarakenteitten ja kuntien ja seurakuntien rajaliitto pitäisi purkaa. Sanoisin näin, että se, että seurakunnissa mennään suuriin yksiköihin, myös suuriin toiminnallisiin yksiköihin, on seurakunnan omista valinnoista riippuva asia eikä suoranaisesti kuntakytköksestä. Seurakunnissa ei vain haluta syystä tai toisesta kehitellä sellaisia ratkaisuja, että suuren kunnan alueella olevat alueet, seurakunnat, voisivat toiminnallisesti olla edelleenkin identiteettiä luovia ja toiminnallisesti itsenäisiä. Kappeliseurakuntamahdollisuus on yksi niistä, ja se voidaan toteuttaa hyvin monella eri tavalla, mutta tämmöiseen ei nyt ole ollut mielenkiintoa, siis tätä kehittää tällä tavalla. Haluan sanoa, että se ei johdu rakenteesta, vaan se johtuu siitä tahdosta, joka meillä seurakunnissa on, mitä tässä asiassa tapahtuu.

Hyvät ystävät. Kun puhutaan henkilöseurakunnista, niin mielestäni ei olla rakenneasioissa suurten asioitten ytimessä. Toivoisin, että näistä keskustelu olisi paljon monipuolisempaa ja laajakantoisempaa, kuin se tällä hetkellä on. On luonnollisesti tärkeää myöskin, että kirkollisesti aktiivisten ääntä kuullaan ja luodaan edellytyksiä myöskin heille yhä monipuolisempaan seurakuntaelämään. Nyt minusta suuri huoli pitäisi panna siihen, miten mahdollisimman monet suomalaiset säilyttäisivät vaikka ohuenkin yhteyden kirkkoon ja kristilliseen uskoon. Voisin kuvitella, että henkilöstöseurakunnat, jos niitä lähdetään luomaan, keräisivät piiriinsä jäsenikseen ehkä muutamia kymmeniä tuhansia, joka tapauksessa ei muutamia satojatuhansia suomalaisia. Meillä on kirkossa tällä hetkellä 4 320 000 jäsentä. Nyt huoli pitäisi olla niistä, 4 100 000 jäsenestä ja keskustelun polttopiste myös siinä.


Paluu