Arkkipiispa Paarma: Arvoisat kirkolliskokousedustajat, ärade kyrkömötesmedlemmare.

Sekularisaatio kirkon haasteena

Kirkko Suomessa ei liene milloinkaan elänyt niin suuren moniarvoisuuden keskellä kuin juuri nyt. En tarkoita vain globalisoitumisen tuomaa meille uusien kulttuurien ja uskontojenkin lisääntyvää läsnäoloa yhteiskunnassamme. Oma suomalaisten arvomaailmammekin on pirstaloitunut. Ja se on tapahtunut nimenomaan länsimaisen kulttuurimuutoksen keskeltä nousseiden uusien arvojen asettuessa kilpailemaan vanhan ja tutun kristillis-humanistisen perinteemme kanssa. Tämä kilpailu, arvojen kilpailu, on ollut selvästi nähtävissä kun seurataan vaikkapa politiikan, yhteiskunnallisen keskustelun tai uskonnonkin kuumia kysymyksiä. Arvokeskustelu haastaa myös kirkon.

Tätä arvomuutosta on analysoitu monin tavoin. Tunnetuin lienee selitys länsimaisen yhteiskunnan kehityksestä teollisuusyhteiskunnasta modernismin kautta jälkimoderniin yhteiskuntaan. Sen mukana myös ihminen ja hänen eettiset arvonsa ovat saavuttaneet uuden vaiheen, postmodernismin. Sen tunnusmerkeistä keskeisimmät ovat informaation tulva, jonka keskellä ihminen on kovin hämmennyksissään, suurten kertomusten eli yhteisten aatteiden kuihtuminen, auktoriteettien vastustaminen, privatisoituminen, sitoutumattomuus sekä individualismi, jossa kysellään enemmän sitä, mikä hyödyttää minua kuin kysytään yhteistä hyvää.

Viime vuosisadan loppupuoliskolta lähtien vahvaa kannatusta saanut uusliberalistinen talous- ja yhteiskunta-ajattelu on voimistanut eräitä mainitsemiani piirteitä ja korostanut ihmisen tehtävää yhteiskunnassa nimenomaan kuluttajana.

Kirkon kannalta samaa kehityssuuntaa on kutsuttu termillä sekularisaatio, maallistuminen. Sen keskeisin sisältö on kirkon edustamista arvoista ja kirkon uskosta vieraantuminen. Seurauksena on kirkkoon, uskoon ja uskontoon sitoutumisen väljentyminen tai peräti katkeaminen. Tämän näen perimmäisenä syynä kirkkomme jäsenyydessä tapahtuneisiin muutoksiin ja lisääntyneisiin eroamislukuihin.

Vi vet ju, att termen sekularisering har inte alltid varit entydig. I kyrkohistoria känner vi kanske det kanske ursprungliga innehållet, nämligen "kyrkliga besittningars eller rättigheters överflyttning till världsliga innehavare". Det skildrade bra situationen i reformationstid. Mutatis mutandis är den definition också passande för nutidens bruk. Dock har man gjort skillnaden mellan sekularisering och sekularism, som är mera ideologisk term. I teologin har man också inte sällan brukat termen sekulariseringsteologi och man har också frågat, är sekulariseringen "avkristning" eller är den en konsekvens av den kristna tron själv och har sina rötter i evangeliet. Här har jag brukat termen med den allmänna innehållet, "bli främmande eller lösgöra sig från den traditionella religion eller kristna tron".

Sekularisaation keskellä kirkko etsii nyt tietään. Haasteet ovat vakavat. Lääkkeitä on etsitty ainakin kolmesta erilaisesta suunnasta. On tarjottu mallin ottamista yhteiskunta- ja talouselämän hallinnosta, johtamisesta ja talousajattelusta. On myöskin toisaalta painotettu myöskin täällä kirkolliskokouksessa, kirkon toimintamuotojen jatkuvaa uudistamista nykyajan ihmistä puhuttelevammiksi ja heitä entistä enemmän tavoittaviksi. Kolmanneksi on nähty lääkkeenä kirkon ja sen seurakuntien sisäinen vahvistaminen, hengellisen identiteetin korostaminen ja keskittyminen olennaisimpaan monitouhuisuuden sijaan.

Nämä kaikki kolme aluetta ovat varteenotettavia. On kuitenkin muistettava, ettei kaikki se, mikä sopii muille yhteisöille ole välttämättä edistämässä kirkon asiaa. Tarvitaan myös vastakulttuuria, jossa toiminnan tulokset, ja tehokkuus mitataan toisenlaisilla mittareilla kuin muualla. Kirkon oman hengellisen identiteetin tulisi läpäistä niin talous, hallinto kuin eri toimintamuodotkin.

Varhaiskirkon vahvuudet

Kristilliselle kirkolle eläminen sekularisaation keskellä ei kuitenkaan ole mitään uutta. Jo alkuseurakunta ja varhaiskirkko elivät maailmassa, joka valtaenemmistöltään edusti toisenlaisia ihanteita ja arvoja. Eri uskonnot kilpailivat, poliittinen valta painosti, jopa vainosi, eettisten arvojen moninaisuus hämmensi ja hämärsi sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei siis kovin vieras ilmasto verrattuna tämänhetkiseen.

Hämmästyttävän nopeasti vähäinen Kristuksen seuraajien yhteisö silloin levisi ja kasvoi, sai uusia kannattajia ja nousi katakombeista maan pinnalle ensin siedetyksi sitten suosituksi. Miksi kristinusko ja kirkko silloin menestyi, saavutti jalansijan ja veti puoleensa uusia ihmisiä, jotka kokivat että kristinuskolla on merkitystä heille, on annettavaa heidän elämälleen? Alkukristillisyyden tutkijat ovat nostaneet esille kolme tekijää.

Kristillisyyden voima oli sen sanoman sisällössä. Kultti, riitit, kokoontumisen muodot, tunne yhteisöllisyydestä, retoriikka eivät voineet olla vetoavia ilman sisällön koskettavuutta. Pitäydyttiin tärkeimpään, Jumalan tekoon Kristuksessa. Sen ympärille kokoonnuttiin, siinä, evankeliumissa , oli voima. Niin kuin Apostolien teot (Ap.t.2:42) kuvaavat alkuseurakuntaa, ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat”.

Yhteyttä hoidettiin tietoisesti. Herran ateria yhdisti. Apostoli Paavali nimenomaan opetti, että siitä ei saa tulla ihmisiä erottavaa ja eriarvoistavaa, vaan siihen osallistuivat kaikki, jotka halusivat elää yhteisestä elämän leivästä, Kristuksesta. Yhteyttä piti vaalia myös opilliselta kannalta. Varhaiskirkossa se olikin tärkeää. Eri suuntiin vetäviä kristinuskon tulkintoja ja erilaisia tapoja oli sitä enemmän, mitä laajemmalle usko levisi. Opin yhteyttä vaalittaessa menetelmänä ei ollut se, että mahdollisimman monesta asiasta saatiin yksimielisyys, vaan menetelmänä oli keskittyminen kaikkein keskeisimpiin. Se yhdisti. Ensimmäiset yhteiset uskontunnustukset sisälsivät sen, mikä oli ihmisen pelastuksen kannalta tärkeintä. Asioita osattiin priorisoida, jotta yhteys ei rikkoontuisi.

Ensimmäinen "kirkolliskokous", ns. apostolien kokous Jerusalemissa, josta Apostolien teot kertovat, on tästä priorisoinnista oiva esimerkki. Erimielisyyttä oli seurakunnissa syntynyt siitä, kuinka paljon pyhien kirjoitusten määräykset koskivat, ei ainoastaan juutalaisia vaan myös pakanuudesta kristinuskoon kääntyneitä. Kyse oli etenkin ympärileikkauksesta. Apostolien kokouksen päätös ei vaatinut Mooseksen lain noudattamista. Juutalaisuuteen itse kasvaneet apostolit vain kehottivat, kuten Apostolien teot kirjoittaa, karttamaan verta ja lihaa, jota ei oltu valmistettu juutalaisen tavan mukaan. Sen lisäksi kokous kehotti kaikkia kristittyjä pidättäytymään epäjumalanpalveluksesta ja siveettömyydestä. Sellaiset tavat kuin ympärileikkaus jäivät tämän kirkolliskokouksen ohjeistuksessa tyystin mainintaa vaille.

Hengellisen identiteetin ja yhteyden hoitamisen, tietoisen hoitamisen ohella kolmas tekijä kristinuskon leviämisessä, monen tutkijan mielestä merkittävin, oli lähimmäisen rakkaus ja sen antama voimakas todistus maailmalle. Ensin se rakkaus koski omaa yhteisöä, jossa niin yhteiskunnan arvohenkilöt kuin orjatkin kokoontuivat samanvertaisina yhteiselle aterialle. Kristityt olivat ainoa yhteisö, joka huolehti arvokkaasti vainajistaan ja heidän hautaamisestaan. Vähitellen palvelu ulottui laajemmalle, koski myös muita, ennen kaikkea yhteiskunnan köyhiä ja sairaita. Seurakunta alkoikin elää ja toimia ei vain itseään, vaan muitakin ihmisiä varten.

Eksklusiivisuudesta ihmisten palvelijaksi

Moniarvoisuuden keskellä eläneestä varhaiskirkosta voimme me tämän päivän ja tulevaisuudenkin kirkossa oppia. Kirkon hengellistä luonnetta, sen perustehtävää ei sovi jättää syrjemmälle.Siinä on lopulta kirkon voima. Kirkko on Kristuksen kirkko, Kristuksen ruumis, käyttääksemme Paavalin voimakasta kuvaa. Se on yhteisö, joka voi elää ja vahvistua vain yhteydessä ylösnousseeseen Kristukseen ja sanomaan hänestä.

Siinä toisessa asiassa, kirkon yhteyden vaalimisessa meillä on paljon opittavaa. Asioista, jotka eivät ole pelastuksen kannalta keskeisiä, saadaan erottava riita helposti aikaan. Kirkko on kuitenkin, se on hyvä muistaa, sellainen vaeltava Jumalan kansa, jossa on paljon meitä, jotka kompastelevat, kulkevat harhaankin ja väsyvät. Paimenen mieltä, suvaitsevuutta tarvitaan juuri siksi, juuri heitä kohtaan. Liian helposti meidät valtaa ajatus, että uskomme lujuus osoitetaan oikeassa olemisen jyrkkyydellä eikä sillä, mistä apostoli Paavali sanoi: ”Kunnioittakaa kilvan toinen toisianne” tai kuten monen meidän mieleen iskostunut vanhemman käännöksen sanamuoto kuului: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne” (Room. 12:10).

Alkuvuosisatoina kirkko kehittyi sisäpiiriä hoitavasta eksklusiivisesta yhteisöstä kohti avoimempaa kirkkoa, joka näki tehtäväkseen viedä hyvää sanomaa evankeliumia kaikkeen maailmaan ja palvella apua tarvitsevia yli rajojen. Kristillinen lähimmäisenrakkaus johti kirkon vaikuttamaan myös kokonaisiin yhteiskuntiin. Ihmisten hätää ja kärsimyksiä voidaan monesti lieventää kaikkein tehokkaimmin vaikuttamalla yhteisöihin ja yhteisiin päätöksiin. Sodan, riiston, epäoikeudenmukaisuuden ja kovuuden vastustamisella voidaan auttaa kakkia hyvään elämään, sellaiseen, johon Luojamme on meidät tarkoittanut.

Jag tror att vi kan och vi måste lära oss om gamla kyrkans styrka som led till kristendomens utbredning i mitten av sekular värld. Stark andlig identitet, förståelsen av enhetens stor betydelse och öppenhet till tjänandets och förkunnelsens, det är diakonins och missions kallelse att gå över gränser.

Siksi kirkko ei voi elää vain itseään varten. Sen ei tule olla huolissaan vain omasta asemastaan tässä maailmassa. Eihän kirkko toimi omaa brändiään kiillottaakseen tai omaa jäsenmääräänsä kasvattaakseen, kun se levittää sanaa, opettaa lapsia ja nuoria tai auttaa vanhuksia, köyhiä ja syrjäytyneitä. Sen tulee olla huolissaan siitä, missä moniarvoisen yhteiskunnan keskellä vallalle nousevat sellaiset väärät arvot, joissa ihmisen kunnioitus ja oikeudenmukaisuus jäävät syrjään. Oikeaan ja hyvään elämään kun tarvitaan juuri näitä periaatteita. Ääntä on korotettava myös silloin, kun eettisten arvojen väheksyminen tai niiden relativisointi saavat yhteiskunnassamme ja maailmassamme sijaa. Otan pari ajankohtaista esimerkkiä.

Vanhustenhoito ja ihmisarvo

Värikkäänä sanankäyttäjänä tunnettu toimittaja Aino Suhola kirjoitti vastikään kolumnissaan ihmisarvosta ja siitä, kuinka vaikeaa se on myöntää samalla tavoin kaikille. Nelivuotiaalta pikkupojalta oli kysytty: Oletko sinä ihminen. En, en vielä, vastasi poika. No, entäs onko mummo ihminen? Ei enää, totesi nelivuotias.

Huonokuntoisten vanhusten hoidosta on viime aikoina kuulunut eri puolilta maata hälyttäviä viestejä. Olot, joissa monet vanhukset elävät, joko kotonaan tai laitoksessa, ovat liian usein ala-arvoiset. Hoitohenkilökunta tekee varmasti parhaansa, mutta näyttää siltä, että yhteiskuntamme ei ole varannut riittävästi resursseja vanhusväestön huoltoon. Tarvitsisimme varmaan nyt, kun tämä ihmisryhmä on voimakkaasti kasvamassa, kokonaisvaltaisen ja yhteisen vanhusohjelman, jonka perusteella erityisesti huonoimmassa asemassa olevien vanhusten olot saatetaan nyt ja tulevaisuudessa sille tasolle, jota heidän ihmisarvonsa edellyttää. Taloudellisen niukkuudenkaan keskellä ei yhteiskunta saa edustaa käsitystä, jonka mukaan vain tuottavassa työiässä olevat ovat ihmisiä. Sivistysvaltiossa on aiemmin pyritty muistamaan neljättä käskyä: Kunnioita isääsi ja äitiäsi.

Ajassamme on taipumusta ymmärtää niiden ihmisarvo suuremmaksi, jotka tuottavat ansiotyöllään yhteiskunnalle materiaalista hyvää. Kirkon tehtävänä on muistuttaa, että samanlaiseen arvoon nostetaan myös ne, jotka ovat eri syistä jääneet työelämän ulkopuolelle.

Paitsi työnteko, tuottaminen yhteiseksi hyväksi, näyttää ihmisen perustehtävänä tässä yhteiskunnassa liian usein olevan kuluttaminen. Joskus tuntuu siltä, että yhteiskunnan kasvatusfilosofiaan kuuluu nuorison ohjaaminen hyviksi kuluttajiksi, jotta talouden pyörät pyörisivät riittävän vinhasti.

Uskonnonopetus ja arvot

Siksi kirkkoa kiinnostaa myös, miten meidän nuorisoamme kasvatetaan. Millaisia arvoja lapsillemme ja nuorillemme nyt opetetaan koulussa? Olemme olleet tyytyväisiä siihen, että kouluissa oppilailla on mahdollisuus saada oman uskontonsa mukaista uskonnonopetusta, joka samalla perehdyttää toisten uskontojen maailmaan. Nuoremme tarvitsevat paitsi tukea oman uskonnollisen ja eettisen vakaumuksen muodostamiseen, yhä enenevässä määrin myös tietouden maailman muista uskonnoista ja hyvään sivistykseen kuuluvan uskontolukutaidon.

Tätä Suomen mallia on muualla maailmassa pidetty esikuvallisena. Suomen ekumeenisessa neuvostossa on vastikään todettu, että nykyiseen uskonnonopetuksen malliin ovat kaikki kirkot, myös vähemmistöyhteisöt tyytyväisiä, samoin maassamme olevat muut merkittävät uskonnolliset yhteisöt. Nykyinen malli vastaa hyvin uuden uskonnonvapauslain periaatteita.

Parhaillaan suunnitellaan koulun opetussuunnitelmien uudistusta. Sitä varten työskentelee Opetusministeriön asettama työryhmä. Työ on kesken, mutta sekä ministerin että työryhmän puheenjohtajan taholta on julkisuudessa esitelty ryhmässä olleita ajatuksia. Oppiaineet ryhmitellään näiden tietojen mukaan oppiainekokonaisuuksiksi. Uskonto olisi edelleen oma oppiaineensa osana suurempaa kokonaisuutta, johon kuuluisivat ainakin historia, yhteiskuntaoppi, oppilaanohjaus ja elämänkatsomustieto.

Uskontotuntien määrä sen sijaan uhkaa vähetä. Arveluttavin syy siihen näyttää olevan esillä ollut ajatus uskontotuntien osittaisesta korvaamisesta kaikille yhteisellä etiikalla. Tarkemmat tiedot asiasta vielä puuttuvat, koska työ on kesken. Kuitenkin periaatteessa ajatus etiikan opetuksesta, joka on irrotettu uskonnoista ja niiden arvoista, herättää kysymyksiä. Mitä olisi pelkkä etiikka sinänsä. Se lienee jotakin relativistista, kuvailevaa. Sellaisena se ehkä opettaisi määrittelemään, mutta ei varmaankaan kasvattaisi moraaliseen kannanottoon vaan helpommin kyyniseksi relativistiksi. Katsomusaineiden painopiste siirtyisi tämän mukaan entistä voimakkaammin uskonnottomaan tai jopa ateistiseen suuntaan.

Tänä aikana, arvomaailman myllerryksessä nuoremme tarvitsevat lujaa arvopohjaa, sellaista joka auttaa arvioimaan oikean ja väärän, sen mitä muuta ihmisen elämä on kuin kuluttamista ja millaisten arvojen varassa ihminen kestää kovenevan yhteiskunnan kilpailuissa ja vaatimuksissa saadut kolhut.

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Kirkko elää nyt moniarvoisessa ja sekularisoituneessa maailmassa, mutta ei ensi kertaa. Omista perusarvoistaan kiinni pitäen, yhteyttä tietoisesti hoitaen ja avoimena uudistamaan julistuksensa ja palvelemisensa muotoja se voi parhaiten palvella sitä maailmaa, jonka keskelle meidän Herramme on kirkkonsa asettanut. Näillä ajatuksilla tahdon avata tämän 2010 kirkolliskokouksen kevätistuntokauden.

Paluu