Puheenvuoro Kainulainen Pauliina

Puheenvuoro

Kainulainen Pauliina, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle (Piispainkokouksen esitys 2/2010)

Täysistunto:
Maanantaina 3 päivänä toukokuuta 2010 klo 12.45

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, veljet ja sisaret. Tässä salissa me olemme sellaisessa asemassa, jossa meidän jokaisen on muodostettava näkemys. Oma viisas ja perusteltu näkemys tästä käsillä olevasta asiasta, mahdollisuudesta rukoilla homoseksuaalisen rakkauden puolesta. Ja kuten on käynyt selväksi, tässä keskustelussa on monta tasoa. Aion nyt liikkua teologisten ja hengellisten lähtökohtien tasolla. Siis raamattuhermeneutiikan, Raamatun tulkinnan kriteerien tasolla. Ja puhun minä-muodossa, vaikka tiedän, että kyllä meidän kirkossa on paljon ihmisiä, joilla on suurin piirtein samanlaiset näkemykset. Meidän edustajien näkemykset tästä tietysti poikkeaa, teologiset painotuksemme poikkeavat toisistaan suuresti. Ajattelen, että minä voin kyllä tajuta sen logiikan, jolla tässä esimerkiksi muutamat edelliset puheenvuorot ovat toimineet ja joilla vastustetaan sitä, että esimerkiksi siunattaisiin homoseksuaalisten sisarten ja veljien parisuhteita tai muita vastaavia eleitä kuin siunaaminen. Vaikka ymmärrän tämän ajatuksenjuoksun, niin silti itse ajattelen toisin ja koen, että näitä minun teologisia ja hengellisiä lähtökohtia useinkaan ei ymmärretä. Nyt haluaisin koettaa sanoittaa ne niin hyvin kuin osaan. Tässä salissa aika on rajallinen jo tähän vuorokaudenaikaan, joten täytyy keskittyä ihan olennaisimpiin kohtiin.

Tässä asian valmistelutyössä on tullut aivan luvuton määrä erilaisia argumentteja vastaan. Niiden viidakossa on raivattava sitä yhdessä kuljettavaa polkua, sitä perusteltua näkemystä. Kuluneina vuosina ja aika äskettäinkin olen kuullut väitteen, että homoseksuaalien puolustaminen on väärää sopeutumista ja mukautumista maallistuneen yhteiskunnan vaatimuksiin. Tämä väite tuntuu pahalta. Se tuntuu viestittävän, että keskustelukumppani ei edes yritä ymmärtää, miten koko persoonallani, ymmärrykselläni ja rukoillen etsin sitä, mikä on Jeesuksen seuraamisen tie tässä ajassa. Kuuntelen tämän ajan ihmisten elämäntarinoita, pidän mielessä kirkon historian ja koetan estää itseäni ja kirkkoani sortumaan samoihin virheisiin, jotka ovat kerta toisensa jälkeen pimentäneet kristinuskon keskeisen sanoman. Millaisia nämä virheet ovat olleet? Nostan yhden sellaisen esimerkin, jota ei ehkä ihan viime aikoina ole tässä yhteydessä nostettu. Nimittäin kristittyjen eurooppalaisten Amerikan valloituksen. Kolumbus ja kumppanit kokivat olevansa Jumalan asialla, kun he veivät Amerikan alkuperäisasukkaiden maan ja hengen. He lukivat Raamatusta, miten Israelin kansalla oli oikeus, jopa velvollisuus, toimia näin pakanakansojen kanssa. He eivät nähneet näissä toisenlaisissa ihmisissä ihmistä ollenkaan. Joku kuitenkin uskalsi nähdä toisin. Piispa Bartolomé de las Casas ei voinut olla hiljaa, vaan hän alkoi äänekkäästi vastustaa intiaanien kansanmurhaa. Hän näki lähimmäisen, kuuli hänen hätänsä ja vetosi Jeesuksen sanomaan heikoimman puolustamisesta. Historia on kyllä aika yksiselitteisesti osoittanut, että tämä piispa, las Casas, oli sekavana aikana uskollinen Jeesuksen seuraaja. Mutta jos tulemme vähän lähemmäksi Suomea, niin minusta meidän keskusteluumme vaikuttaa aika paljon pitkä biblisistinen perinne. Se tarkoittaa, että Raamattua lähestytään tavallaan tasalaatuisesti. Siis mikä tahansa kohta voi saada keskeisen painoarvon, eikä pidetä kovin tärkeänä sen suhteuttamista Raamatun sanoman kokonaisuuteen, sen suuriin linjoihin. Tämä on riskialtista. Sen näki Lutherkin, joka antoi meille kestävän ohjeen, kuinka lähestyä Raamatun kokonaisuutta. Lutherin mukaan ydintä on se, mikä ajaa Kristusta. Palaan siihen. Lisäksi meidän omassa kirkossamme on ollut tapana painottaa Raamatusta aika vahvasti apostoli Paavalin opetuksia. Kenties tähän vaikuttaa muun muassa arvostetun kirkkoisä Augustinuksen esimerkki. Augustinus ei pohtinut kovin paljon evankeliumien Jeesuksen sanottavaa. Paavalilla ja Augustinuksella on paljonkin kestävää ja arvokasta annettavaa, esimerkiksi Kristuksen sovitustyön keskeisyydestä. Silti fakta on, että pelkästään heidän uskontulkintojensa varaan rakennettu luterilaisuus on liian kapeaa. 2000-luvun maailma on monenlaisten kriisien riivaama. Nyt tarvitaan katsomista Jeesukseen kokonaisemmin. Eli tämä "ajaa Kristusta" -periaate viittaa myös Jeesuksen sanomaan meille, Jeesuksen opetuksiin.

Mitä käytännössä tarkoittaa Jeesuksen nostaminen uskontulkintojen keskiöön? Se tarkoittaa, että uskaltaudutaan murtamaan myös vanhoja ja kauan paikallaan seisseitä rajamuureja, jos ne tukahduttavat ihmisyyttä. Näin toimi Jeesus ja uskonnollisen vallan käyttäjät kokivat sen uhkana. Mutta meidän Jeesuksen jalanjäljissä kulkijoiden on rohjettava seurata tällaista tietä. Uskollisuuden hintana on irrottautuminen vääränlaisesta turvallisuuden kaipuusta. Tällä tiellä on oikein ja välttämätöntä kuunnella sydäntään, niin kuin Bartolomé de las Casas kuunteli. Minulle se tarkoittaa sitä, että kuulen, mitä homoseksuaaliset ystäväni ja työtoverini viestittävät. He viestittävät, miten tuskallista on kun heille rakas yhteisö, tämä kirkkomme, kyseenalaistaa heidän uskonsa ja ihmisarvonsa. Näin he kokevat monet vuosien mittaan käydyn keskustelun piirteet. Pohdin nykytieteen valossa, mitä seuraa siitä tiedosta, että homoseksuaalisuus ei ole itse valittu pahe. Siitä seuraa, että homoseksuaalisuus on Luojan luoma ominaisuus. Tällöin emme enää liiku synnin ja anteeksiantamuksen kysymysten piirissä. On kyse halveksittujen puolustamisesta, haavoittuvimpien rinnalla kamppailusta. On kyse Jeesuksen elämänmuodosta, joka merkitsi omasta mukavuudesta luopumista, jotta lähimmäisen elämää ei tukahduteta. Kutsun nyt tässä tiiviisti, vähän kömpelösti tällaista teologiaa Jeesus-keskeiseksi. Tällainen uskontulkinta vapauttaa kirkkomme homoseksuaalisia jäseniä hirvittävistä ja turhista taakoista. Rakkaus toiseen ihmiseen ei ole synti. Synnillistämisen taakka on ajanut liian monta kristittyä homoseksuaalia umpikujaan, jopa itsemurhaan. Sanomattakin lie selvää, että kun pidän homoseksuaalisen rakkauden synnillistämistä vääränä, en tarkoita etteivätkö homoseksuaalit ole samalla tavalla syntisiä kuin kuka tahansa meistä. Eli paino sanoilla "samalla tavalla". Homoseksuaalisten ystävieni kanssa olemme vuosien mittaan keskusteluissamme puineet samat ihmissuhteiden vaikeat kiemurat. Seksuaalisuus on voima, joka on lähtökohtaisesti upea asia, mutta joka voi myös kanavoitua väkivaltaisesti ja haavoittavasti. Kristillisen uskon näkökulmasta meitä heteroita ja homoja ohjaavat samat rakkauden ja uskollisuuden eettiset, elämää puolustavat rajat. Siksi näistä teologisista lähtökohdista käsin on tärkeää tukea kaikkia heitä, jotka haluavat Jumalan kasvojen edessä sitoutua rakkaimpaansa. Minulle näistä lähtökohdista käsin olisi ilo siunata parisuhteensa rekisteröineitä ja heidän rakkauttaan. Jos kuitenkin on niin, ettei kirkollamme ole valmiutta luoda omaa siunaamistoimitusta, niin olen valmis tukemaan tätä piispojen pitkään punnitsemaa linjaa. Meidän on joka tapauksessa päästävä eteenpäin tästä epämääräisestä nykytilanteesta. Toivon, että valiokuntatyöskentelyssä edetään piispainkokouksen selvityksen mukaan kohti sitä, että kirkossamme voisi avoimesti rukoilla yhdessä parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan, yksityisesti tai yhteisöllisesti. Ketään pappia ei velvoiteta tähän, jos hänen omatuntonsa sen estää. Tästä en usko muodostuvan minkäänlaista ongelmaa, sillä kirkossamme on myös paljon pappeja, jotka voivat koko sydämestään yhtyä heidän iloonsa, jotka ovat löytäneet samaa sukupuolta olevan elämänkumppanin tuekseen. Jos pyydämme piispainkokousta antamaan pastoraaliset ohjeet rukoukseen, ei se merkitse avioliittokäsityksemme muutosta.

On sanottu, että valta on kykyä puolustaa haavoittuvimpia. Meille tässä salissa on uskottu valtaa ohjata kirkkoamme 2000-luvun karikoissa. Mitä tietä kuljemme? Mitä tulevat sukupolvet ajattelevat ratkaisuistamme? On kuljettava rukoillen, tietoisina siitä jännitekentästä, jossa koetamme olla uskollisia traditiolle ja pitää sen elävänä omassa ajassamme. Piispojen työhön ja kirkolliskokouksen olemukseen kuuluu etsiä yhteyttä ja keskinäistä ymmärrystä. Yhtenäisyys ei kuitenkaan voi olla viimeinen kriteeri päätöksissämme. Viime kuussa kuljin lapissa Karigasniemen tietä, joka oli kivetty sotavankien kärsimyksellä. Me emme voi rakentaa kirkkomme tulevaisuutta toisten ihmisten murskaamiselle. Ehkä vähän rajuja kielikuvia, mutta varsinaisesti rajua on se, millaisia elämänkohtaloita, minkälaista on ollut homoseksuaalisten ihmisten todellisuus tässä yhteiskunnassa ja tässä kirkossa. Kivutonta ratkaisua tähän kysymykseen ei ole. Jos siirrymme, kuten toivon, piispojen hahmottelemaan suuntaan, niin se ahdistaa heitä, joiden on vaikea tarkastella tätä kysymystä tässä esittämästäni Jeesus-keskeisestä näkökulmasta. Mutta tästä lähtökohdasta oikeudentunto ja sydän sanovat, että meidän on asetuttava kaikkein haavoittuvimpien tueksi.

Paluu