Puheenvuoro



Simojoki Pekka, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)

Täysistunto:
Perjantaina 9 päivänä marraskuuta 2012 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, rakkaat siskot ja veljet. Kun tätä kirjaa luki, niin täytyy myöntää, että vitsit oli vähissä. Siitä huolimatta aion kerto teille vitsin, kirkkopoliittisen vitsin. Tyhmä, kun olen, niin menin sen kertomaan pari vuotta sitten tuolla kahvipöydässä arkkipiispa Paarmallekin. Kyllähän hän nauroi, mutta ehkä hieman väkinäisesti: Helluntaisaarnaaja, luterilainen pastori ja ortodoksi-isä tapasivat aina silloin tällöin ja jakoivat ajatuksia. Eräänä päivänä he tajusivat, että heillä on yhteinen ongelma: jokaisella on kirkossaan hiiriä. Kun mietittiin ratkaisua tähän, ortodoksi-isä sanoi, että "minä ostin kissan, ja kyllä se auttoi vähän, mutta kyllä ne siellä seinissä rapisee yhä edelleen". Helluntaisaarnaaja sanoi: "No, minä menin rautakauppaan ja ostin myrkkyä. Se auttoi vähän, mutta ne on varmaan tulleet immuuneiksi, koska rapina kuuluu taas." Luterilainen pastori hymyili ja sanoi: "kyllä meilläkin oli hiiriä, mutta ei ole enää". Pojat kysyi, että mitä sinä teit. "No, kokemus opettaa: Minä kastoin ne ja konfirmoin ne ja sen jälkeen niitä kirkossa ei ole näkynyt."

En mahda sille mitään, että tämä vitsi tuli mieleen, kun tätä kertomusta luin, koska aikamoista madonlukua siellä on. Hieman aion jatkaa näitä madonlukuja. Meidän täytyy ymmärtää se, että tämä on vasta alkua. Sama suunta tulee jatkumaan tulevinakin vuosina, en tiedä kuinka jyrkkänä, mutta on päivänselvää, että se tulee jatkumaan. Ei paljon lohduta se, että monessa Euroopan maassa ollaan meitä paljon pidemmällä, sillä perässähän me vuorenvarmasti tullaan, niin kuin Suomessa on tapana. Ellen väärin muista, niin esimerkiksi Skotlannin kirkossa koettiin yhden sukupolven aikana jäsenmäärän lasku jostakin sieltä noin sadasta pariinkymmeneen prosenttiin. Tällä vauhdilla meille voi käydä samoin. Joka tapauksessa resurssit tulevat vähenemään, ehkä rajustikin, väki vähenee ja sekin päivä todennäköisesti tulee, kun meidän verotusoikeuteemme kajotaan.

Haluan kuitenkin korostaa erästä asiaa, mikä minun mielestäni meidän tulee tänään ymmärtää, jota ei ole otettu esille. Ei meidän missään tapauksessa pidä lannistua näiden lukujen ja skenaarioiden edessä, sillä tämä kaikki kehitys ja laskevat käyrät merkitsevät vain sitä, että meidän maamme kirkollinen tilanne ikään kuin normalisoituu. Minun mielestäni tämä on ollut aivan odotettua, eikä sitä pitäisi ihmetellä. Tällainen asetelma, missä kaikki automaattisesti kuuluvat samaan kirkkoon, on oikeastaan aika luonnoton. Se onkin kovaa vauhtia murtumassa tämän päivän maailmassa, niin kuin monet muutkin vastaavat jäykät rakenteet. Sehän on perua vuosisataisesta historiasta, valtion ja kirkon välisistä kytköksistä eri maissa, lähinnä täällä Euroopassa ja alun perin monin paikoin, se on perustunut pakkoon. Tänään nuo siteet ja kristillinen yhtenäiskulttuuri ovat joka paikassa hajoamassa. Se on tosiasia. Tässä vain ikään kuin kupla puhkeaa. Suuret valtakirkot menettävät asemiaan, mikä on oikeasti ihan luonnollista ja uskaltaisin sanoa, että jopa ihan terveellistä kehitystä. Suomea kun ajattelee, se on kyllä kiistämättä myös surullista, sillä ajatus tällaisesta yhteisestä koko kansan kirkosta on kaunis, ja onhan siitä ollut tälle maalle myös ihan uskomattoman paljon iloa ja siunausta. Meidän täytyy kuitenkin muistaa, että tänä päivänä jo ehkä suurin osa maailman kirkoista ja seurakunnista ovat enemmän tai vähemmän pieniä vähemmistöä, usein köyhiä ja paikoin jopa halveksittuja ja vainottuja. Niillä ei ole välttämättä paljon kiinteistöjä, henkilöstä ja resursseja, mutta siitä huolimatta monet niistä ovat kasvavia ja dynaamisia kirkkoja, joiden nelivuotiskertomukset ovat aivan erilaista luettavaa. Uskaltaisin sanoa, että loppujen lopuksi sellainen on jopa kirkon todellinen olemus. Kirkko on kuitenkin vastakulttuuria, jotain, mitä suuri maailma ei ymmärrä. Vaikka meidänkin kirkkomme saattaa olla joku päivä vähemmistö, se tulee silti olemaan merkittävä vaikuttaja tässä maassa. Sekin on todettava, että kasvava osa maailman kirkoista on myös näitä paljon puhuttuja henkilöseurakuntia, mikä minun mielestäni on aivan luonnollista kehitystä. Myös sen mahdollisuuden suhteen meidän täytyy olla avoimia, eikä pitää entisistä rakenteista kynsin ja hampain kiinni. Kun vanha menee, uutta tulee.

Toki joudumme katsomaan myös peiliin, ja tosi tarkasti. Me olemme kuin huomaamattamme tuudittautuneet turvallisuuden tunteeseen ja itsestäänselvyyksiin, kun raha on riittänyt ja väki pysynyt, teimme mitä tahansa tai jätimme tekemättä. Meillä on ollut varaa jopa ylimielisyyteen ja pönöttämiseen. Olen tavannut tuhansia innokkaita ihmisiä, jotka ovat täysin turhautuneita siihen, että heitä ei yksinkertaisesti tarvita. Tänä päivänä syntyy myös uutta yhteisöllisyyttä koko ajan, mutta se ajautuu muihin piireihin, kun me emme sitä osaa edelleenkään ottaa vastaan, vaikka siitä kuinka puhutaan. Välillä tuntuu siltä, että seurakuntalaisista on tullut meille, kärjistetysti sanoen, melkein kuin välttämätön paha, kuin asiakkaita, joita tarvitaan lähinnä verojen maksamiseen. Me olemme muuttaneet kirkon dynaamisen luonteen staattiseksi asemien varmisteluksi, huomaamattamme ja ehkä haluamattamme. Tämä tilanne on nyt muuttumassa, halusimme tai emme. Enää kirkkoon kuulumiseen ei riitäkään vain perinne, tapa tai se, että se on osa maan kulttuuria. Ihmiset alkavat vaatia, että kirkolla ja kristillisyydellä on oltava merkitystä omassa elämässä. Sen on oltava jotain henkilökohtaista, jotain, joka on minulle totta. Hei ystävät, sehän on toisaalta suorastaan valtava mahdollisuus! Se pakottaa paikalleen jämähtäneen vihdoin taas liikkeelle. Se pakottaa meidät jälleen alkulähteille kysymään, miksi ja mikä on kirkko. Ehkä tämä kirja onkin kuin meille annettu herätyskello siitä "ruususen unesta", jossa olemme viime vuosisadat saaneet makeasti uinahtaa. Vaikka madonlukuja teille luinkin ja epäilen kehityksen jatkuvan tällaisena pitkään, uskon kuitenkin, että jossain kohtaa meillä on mahdollisuus oikaista tämä syöksykierre. Uskon myös, että sekin päivä tulee, jolloin käyrät kääntyvät nousuun. Milloin se tapahtuu ja kuinka alhaalle meidän täytyy syöksyä, riippuu tämän päivän ratkaisuista. Tänään meillä on kaikesta huolimatta kuitenkin yhä mahdollisuuksia, resursseja ja rahaa tehdä mitä vaan. Suomen kirkko on edelleen yksi maailman rikkaimmista kirkoista. Siitä se ei ainakaan jää kiinni.

Mitä sitten pitäisi tehdä tai mitä ei? Kun tätä mietin, nousi mieleeni kaksi j-kirjainta. Minusta alkoi tuntua, että me pidämme liikaa kiinni menneisyyden loistosta ja hoemme kuin mantraa sitä pienempää j:tä eli käsitettä "jäsenyys", kirkon jäsenyys. Jäsenyyden epätoivoinen vahvistaminen tuntuu olevan se ainoa ratkaisu, johon takerrumme. Jäsenyydestä on tullut kuin staattinen olotila, jolle pitäisi nyt löytää sisältöä, kun se on päässyt katoamaan. Olen monta kertaa kuullut senkin käsittämättömän ajatuksen, että riittää vain jäsenyys. Se, että kun verosi maksat ja lapsesi kastatat, niin kaikki on hyvin. Nyt se siis ei näytä riittävänkään. Siksi yritämme vakuuttaa epätoivoisesti, että me teemme hyvää, me tuemme heikkoja, me autamme kriiseissä ja olemme muutenkin niin hirveän tarpeellisia. Pysykään jäseninä, kun me teemme niin tärkeää työtä. No, toki kaikki nämä ovat hyviä ja tärkeitä asioita, mutta riittävätkö ne jäsenyyden sisällöksi? Kaiken lisäksi siinä hyväntekemiskilpailussa meillä on paljon väkeviä kilpailijoita, on Punaiset Ristit, Unicefit ja Amnestyt ja ties mitä. Miksi tämän päivän ihminen siis valitsisi juuri kirkon jäsenyyden? Uskon kuitenkin, että ratkaisu on se toinen j, jota kellään muilla ei ole. Se on se iso-J eli se hankala sana, se Jeesus, jota välillä on kirkossakin niin vaikea lausua ja, jota välillä melkeinpä hävetään ja vältellään. Olen sen niin monta kertaa saanut myös omassa työssäni kokea, että kun tuo iso-J kolahtaa ihmisen todellisuuteen, se on niin suuri "jytky", että muita syitä jäsenyyteen ei enää tarvita. Kun ihminen rakastuu tähän j:hin, seuraukset ovat yleensä järisyttäviä. Siitä seuraa liikkeellelähtö ja se kaikki muukin hyvä. Meidän tärkein tehtävämme tai ehkä uskaltaisin sanoa, että meidän ainoa tehtävämme on kehua syntisten Vapahtajaa, sitä isoa j:tä. Ja tehdä voitavamme, että ihminen ja Jeesus saisivat kohdata. Menkää ja tehkää, sehän on meidän todellista perustyötämme, kaikki muu tulee seurauksena. Todellinen kirkko on missonaarinen kirkko, missionaarisuuden pitäisi läpäistä kaikki, mitä teemme.

Kävin eilen kotona ja soittelin illalla ystävälleni, joka työskentelee Lähetysseurassa ja hän sanoi, että hän ei lakkaa ihmettelemästä yhtä asiaa. Kun meillä tänä päivänä on maailmalla tuhansia ja tuhansia kasvavia seurakuntia ja kirkkoja, siitä huolimatta jostain syystä me täällä lännessä, suuressa viisaudessamme, emme ikään kuin niitä huomaa, emmekä osaa ottaa mallia heidän uusista löydöistään ja käytännöistään, ajatellaan vaikka jumalanpalveluksia. Onneksi poikkeuksiakin on. Aloitin tämän vuoden seminaarilla, jossa sain tutustua henkilökohtaisesti ruotsalaiseen Sankta Clara -seurakunnan pastoriin Carl-Erik Sahlbergiin. Jotkut teistä ehkä tuntevatkin tämän tarinan, kerron sen kuitenkin lyhyesti. Sahlberg oli toiminut lähetystöissä Tansaniassa ja nähnyt siellä, millainen on kasvava kirkko. Ruotsiin palattuaan hänen vastuulleen annettiin yksi Tukholman keskustan ongelmakirkoista, Sankta Clara, jossa ei enää käytännössä käynyt kukaan. Ensimmäisessä jumalanpalveluksessakin istui kolme vanhaa naishenkilöä. Moni ehdottikin, että kirkko muutetaan museoksi, niin kuin monelle kirkolle Ruotsissa on jo valitettavasti tapahtunut. Tänään juuri tuo Sankta Clara on se kirkko, jossa vieraillaan eri puolilta Eurooppaa, myös Suomesta. Ehkä joku teistäkin on käynyt siellä ihmettelemässä, miten on mahdollista, että kuoleva kirkko on herännyt eloon ja on täynnä joka jumalanpalveluksessa. Sahlberg itse kertoi, mitä tapahtui. Ensinnäkin he alkoivat opetella rukoilemaan. Kun kysyin, mitä se merkitsee käytännössä, hän kertoi, että heillä on esimerkiksi tapana aamulla kokoontua tunniksi rukoilemaan joka päivä ja iltapäivällä toiseksi tunniksi. He alkoivat rukoilla myös sairaiden puolesta ja seuraukset olivat yllättäviä: Ihmisiä alkoi parantua! Toiseksi he lähtivät ulos Tukholman kaduille. Yhä tänäänkin sinä voit tavata Segeltorgetin liepeillä Sankta Clara -ihmisiä tai nähdä julisteen, jossa lukee "får vi be för dig". Sieltä se seurakunta löytyi. Kadulla he kohtasivat Tukholman narkkarit, prostituoidut ja köyhät. He avasivat kirkon ovet näille ihmisille, siellä he saivat syödä, peseytyä ja nukkua. Siinä onkin se kolmas ratkaisun avain, diakonia. Kaikkien kurjimmat saivat avun, ja mitä parasta, moni löysi sen parhaan avun, he löysivät Jeesuksen, jota ei hävetty tai peitelty. Sankta Clarassa ei alistuttu siihen, että käyrät näyttivät väärään suuntaan. Sahlbergilla oli mukana yksi seurakuntalainen, nainen, joka oli entinen prostituoitu. Tuntui, että nainen ei pysynyt maan pinnalla, hän oli niin innoissaan siitä, mitä hänen elämässään oli tapahtunut. Vanha oli jäänyt, jopa selkärankasyöpä oli parantunut rukouskokouksessa. Tänä päivänä tämä rouva on kadulla aina, kun se on mahdollista, etsimässä niitä, jotka kulkevat yhtä syvällä.

Olimme vuosi sitten vanhan soittokaverini, piispa Matti Revon, kanssa Hervannan seurakunnassa pidetyssä keskustelutilaisuudessa, jossa keskustelukumppanina oli Eroa kirkosta -sivuston vetäjä Petri Karisma, joka on kyllä osaltaan syyllinen näihin laskeviin käyriin. Muistan aina, kun hän jossain kohtaa keskustelua oikein huudahti meille kirkon edustajille jotenkin näin: "Miksi te kirkossa työnnätte kätenne joka asiaan ja touhuatte joka paikassa, menkää ja julistakaa evankeliumia, eikö se ole teidän tehtävänne". Aika erikoinen huuto ateistin suusta.

Hyvät ystävät, ehkä meidän ongelmamme onkin se, että meillä on asiat olleet liian hyvin. Ehkä me olemme liian rikkaita, liian viisaita ja osaavia, ehkä me pärjäämme yksinkin liian hyvin. Ehkä me näpertelemme liikaa lillukanvarsien kanssa, ehkä me olemme menestyksemme vankeja, kuten kansliapäällikkö Keskitalo sanoi eilen meidän valiokunnassamme. Onko käynyt niin, että lopulta Kristus on päässyt vain koristeeksi meidän todella upeisiin kirkkoihimme? Siihen tautiin ei auta konsultit, analyytikot, kärkihankkeet, tutkimukset, eikä edes hyvä taloudenpito. Siihen ei auta se, että toistelemme: "kyllä tästä selvitään, rauha rauha, vaikka rauhaa ole". Ehkä tämä kirja onkin annettu meille sen takia, että tämä sali saataisiin polvilleen. Ehkä meidän pitäisi etsiä Jumalan tahtoa. Ehkä meidän on tunnustettava, että emme selviä enää oman erinomaisuutemme voimalla. Ehkä tämä kirja vie meidät sinne seppä Högmanin pajaan, niin kuin Paavo Ruotsalaisen aikanaan. Ehkä me voisimme oppia ymmärtämään, mitä tarkoittavat Paavon kuulemat sanat: "Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Jeesuksen Kristuksen sisäinen tunteminen". Jos me sen opimme, meillä on kaikki, vaikka meillä ei olisi mitään. Silloin, kuulkaa, meidän rakasta kirkkoamme eivät kaada tilastot, eivät laskevat käyrät, eivät päivän trendit, eivät aggressiiviset ateistit, ei kuolema, eikä Perkele! Kiitos.


Paluu