Puheenvuoro



Hiilamo Heikki, edustaja

Otsikko:
Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 3/2014)

Täysistunto:
Maanantaina 5 päivänä toukokuuta 2014 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajakollegat. Haluan puuttua muutamiin mielestäni keskeisiin kysymyksiin seurakuntarakenneuudistuksessa. Näitä kohtia on yhteensä neljä. Ensimmäisenä käsittelen kysymystä, johon edustaja Kaisanlahtikin viittasi, ja muutamissa muissakin edellisissä puheenvuoroissa on viitattu, eli pakko kuulua yhtymään. Mielestäni tilanne on kaikkein ongelmallisin niissä isoissa seurakunnissa, jotka toteuttavat jo uudistuksen perusajatuksen, joka mielestäni ei tullut riittävän selvästi esille kirkkoneuvos Pihlajan esityksessä, eli ajatuksena on siis se, että hallinto ja tukitehtävät keskitetään ylemmälle tasolle, ja alemmalla tasolla ovat lähellä seurakuntalaisia olevat seurakunnat, jotka ovat riittävän pieniä, että ne voivat ottaa huomioon paikalliset tarpeet ja luoda paikallisia identiteettejä. Ja jos meillä on seurakuntia, joissa tämä idea on jo toteutunut alueseurakuntien tai kappeliseurakuntien kautta, niin on mielestäni ongelmallista se, että keinotekoisesti joudutaan uudestaan synnyttämään esimerkiksi seurakuntayhtymiä. Sen sijaan en ymmärrä niitä tilanteita, joihin ehkä edustaja Kaisanlahtikin viittasi, eli että on jokin pieni seurakunta, jolle on jostakin syystä kertynyt paljon omaisuutta, ja tämän omaisuuden perusteella halutaan pysyä itsenäisinä. Mielestäni omaisuuteen perustuva autonomia on illuusio, koska olemme kuitenkin kirkkona yhdessä vastuussa monista yhteisistä tehtävistä, ja viime kädessä yhdessä kaikki meidän rahamme, nykyiset ja tulevat, on pantattu kirkon eläkevastuun kattamiseksi. Jolloin ei oikeastaan ole järkeä siinä, että joku seurakunta vain oman omaisuutensa varassa voisi pysyä itsenäisenä, vaan nimenomaan ideana olisi kantaa yhteisvastuuta ja olla solidaarisia myös niitä naapuriseurakuntia kohtaan, jotka eivät ole olleet ehkä yhtä taitavia tai yhtä onnekkaita taloudenpidossa. Olen pohtinut, mikä ratkaisu sitten voisi olla. Voisiko yksi mahdollisuus esimerkiksi olla se, että tällaisissa seurakunnissa, joissa tämän uudistuksen perusidea toteutuu, olisi esimerkiksi ylimääräinen siirtymäaika, ehkä vielä yhden kirkollisvaalikauden eteenpäin? Koska kuntauudistus kuitenkin jollakin tavalla tulee etenemään, ja se ehkä luonnollisesti sitten näissäkin tilanteissa kehyskuntien kautta voisi synnyttää tällaisen yhtymämallin.

Toinen kysymys, johon puutun, on puheenjohtajuuskysymys, jota on käsitelty hyvin monipuolisesti ja josta tässä salissa selvästikin vallitsee erilaisia kantoja. Jos tarkastellaan asiaa teologisesti, uskallan tuoda myös esille sen näkökohdan, että eikö yleinen pappeus perustelisi sitä, että näissä luottamustehtävissä, luottamuselimissä puheenjohtajana tulisi olla maallikko. Kolmantena kysymyksenä haluan kiinnittää huomiota virkakysymykseen. Nykyisessä kirkkojärjestyksessä todetaan, että seurakunnassa on aina oltava kolme virkaa edustettuina, eli papinvirka, kanttorinvirka ja diakonian virka. Diakonian virka tuli kirkkojärjestykseen vuonna -43, mikä eräällä tavalla synnytti kansankirkon, eli kirkko lähti puuttumaan ja kantamaan vastuuta ja panostamaan vahvasti diakoniaan, ja tästä syystä diakonia suomalaisessa kirkossa on pohjoismaisittain ja itse asiassa myös kansainvälisesti ainutlaatuinen asia. Missään muualla ei ole niin elävää ja voimakasta diakoniatyötä. Diakonia on kirkkomme aarre, ja sen myös kirkon jäsenet tunnustavat. Jos katsotaan tutkimuksia, joissa on kysytty sitä, että minkä vuoksi ihmiset kuuluvat kirkkoon, he nostavat diakoniatyön kaikkein keskeisimmäksi tehtäväksi. Ja nyt kuitenkin ehdotuksessa on tarkoituksena muuttaa tilannetta niin, että seurakunnassa ei enää olisikaan diakonian virkaa. Ainoa virka, joka olisi seurakunnassa, olisi kirkkoherran virka. Mielestäni tämä on erittäin vaarallinen kehityskulku, ja olen erittäin huolissani siitä, että menetämme kirkkomme aarteen siinä, jos meillä ei tulevassa kirkkojärjestyksessä todeta, että seurakunnassa on myös oltava diakonian virka.

Viimeisenä kysymys seurakuntien koosta, joka tavallaan liittyy läheisyys- ja yhteisöllisyystavoitteeseen. Tässä erinomaisessa esittelymuistiossa huomioni kiinnittyy siihen, että muissa pohjoismaisissa kirkoissa on selvästi enemmän seurakuntia kuin meidän kirkossamme. Ja itse ajattelen, että uudistuksen perusidea voisi toteutua siten, että meillä itse asiassa olisi tulevaisuudessa enemmän seurakuntia kuin nykyään. Ja sen sijaan että kokonaan hylkäisimme tämän ehdotuksen, kuten edustaja Niemelä ymmärtääkseni esitti, ajattelen, että olisiko mahdollista rakentaa esitystä niin, että seurakunnan toimintaedellytykset ja minimivaatimukset olisivat jollakin tavalla vaatimattomampia kuin nykyään. Olisiko mahdollista esimerkiksi, että jos seurakuntayhtymässä yhteisesti niin sovitaan, seurakuntaneuvostot voitaisiin valita seurakuntayhtymän toimesta, ja olisiko mahdollista ylipäätään ajatella, että meillä olisi enemmän seurakuntia, jotka pystyisivät paremmin tavoittamaan paikalliset ihmiset ja toimimaan ehkä tällä kolmikolla: yksi pappi, yksi diakoniatyöntekijä ja yksi kanttori? Jätän nämä ajatukset nyt lakivaliokunnan hyvän harkinnan varaan. Kiitos.


Paluu