Puheenvuoro



Kotila Heikki, edustaja

Otsikko:
Kirkon keskushallintoa koskevien kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 9/2008)

Täysistunto:
Torstaina 6 päivänä marraskuuta 2008 klo 15.00

Teksti:
Kunnioitettu puheenjohtaja, arvoisat kirkolliskokouksen jäsenet. Hallinnon uudistaminen on aina haastavaa puuhaa. Haluttaisiin uudistuksia, mutta mitään ei kuitenkaan saisi muuttaa. Kirkon keskushallinnon uudistuksessa tähdätään ymmärtääkseni siihen, että keskushallinnon toimijoiden toimivaltasuhteita selkeytettäisiin. Toisin sanoen kysymys on siitä, että asioita valmisteltaisiin ja niistä päätettäisiin oikeassa paikassa ja oikealla kokoonpanolla ja ettei syntyisi epäselvyyttä siitä, kuka vastaa mistäkin asiasta. Tämä on itsessään hyvä ja kannatettava pyrkimys. Keskeistä esityksessä on niin kuin jo kuulimme, että piispainkokouksen ja Kirkon ulkoasiainneuvoston tehtävää ja asemaa selkeytetään ja terävöitetään. Haluan ottaa tänään esille neljä näkökohtaa tähän esitykseen liittyen.

Ensinnäkin piispainkokouksen kokoonpanosta. Käydyssä keskustelussa on valitettu sitä, että asessorien jääminen pois piispainkokouksen kokoonpanosta merkitsisi seurakunnallisen näkökulman ohenemista ja että riviseurakuntalaisten ääni kuuluisi entistä heikommin. Näin kirjoitti esimerkiksi Kotimaa-lehti viime viikon populistisessa pääkirjoituksessaan ja saman asian kuulimme äsken edustajien Niemelä ja Sollamo puheenvuoroissa. Tämän kritiikin äärellä tulisi huomata, että esityksen pyrkimyksenä piispainkokouksen osalta on piispainkokouksen luonteen selkeyttäminen ja sen kokoonpanon saattaminen sellaiseksi, että se vastaisi piispainkokouksen tehtävää. Mainitun kokouksen tehtävänä on huolehtia siitä, että kokonaiskirkon päätöksissä, kannanotoissa ja toiminnassa pysytään kirkon opillisella pohjalla. Uskoa ja oppia koskevien asioitten käsittely on keskeinen osa paimentehtävää, jota piispat hoitavat. Piispojen tehtävä on kirkkojärjestyksen mukaan muun muassa vaalia kirkon ykseyttä ja edistää kirkon tehtävän toteutumista sekä valvoa, että kirkon tehtävään kuuluvia toimia hoidetaan seurakunnissa uskollisesti kirkon tunnustuksen, kirkkolain ja kirkkojärjestyksen mukaan. Piispoja koskevasta paimentehtävästä lausutaan kirkkojärjestyksessä tähän tapaan hiippakuntatasolla, mutta toki on selvää, että tällä paimentehtävällä on myös yhteinen ja kokonaiskirkollinen luonteensa. Sotilassielunhoidon osalta on todettava, että piispainkokous ei ole sen kannalta mitenkään keskeinen toimija. Tärkeää ja hyvin keskeistä on huomata myös se, että kirkon keskushallintoa olisi tämän keskustelun yhteydessä kyettävä tarkastelemaan yhtenä kokonaisuutena. Papiston, seurakuntien ja seurakuntalaisten ääni kuuluu keskeisesti ja voimakkaasti täällä kirkolliskokouksessa, vaikka esimerkiksi asessoreilla ei olekaan täällä omaa erityistä kiintiötänsä. Kaikessa hallinnon uudistuksessa tulisi pitää silmällä myös tehokkuutta ja taloudellisuutta. Tehokkuutta lisää useammallakin tavalla se, että toimielinten koko - siis jäsenten lukumäärä - pysyy kohtuullisena. Tästä syystä kannatan kirkkohallituksen esitystä myös siitä syystä, että kerrankin erään toimielimen - tässä kohdin piispainkokouksen - osanottajamäärää esitetään pienennettäväksi. Se on askel kohti tehokasta ja hyvää hallintoa. Lisäksi katson tämän asian suhteen, että mikäli piispainkokouksen kokoonpano jää nykyisellensä, sen nimi tulee muuttaa kenraalikapituliksi, tämä tulee latinan sanoista capitulum generale eli yleiskapituli, kapitulien yhteistyöelin. Tällöinhän käy nimittäin ilmi se, että piispainkokous ei oikeastaan ole piispojen kokous, vaan se koostuu tuomiokapitulien edustajista.

Toiseksi: piispainkokouksen ja kirkon ulkoasiain neuvoston suhteesta. Kirkon ulkoasiain neuvosto on olemukseltaan kirkon oppiin ja tunnustukseen liittyviä asioita käsittelevä elin, joka katsoo näitä asioita kirkon ykseyden ja ekumenian näkökulmasta. Tästä syystä kokonaisuuden näkökulmasta on tärkeää, että piispainkokous ja kirkon ulkoasiain neuvosto ovat samoilla linjoilla. Kirkon oppia ja kirkon tunnustusta on tulkittava samalla tavalla sisäisissä asioissa ja ulkoasioissa. Kirkkohallituksen perusteluissa ehdotetaan, että kirkon uskoon ja oppiin kuuluvissa asioissa piispainkokous antaisi näissä asioissa ulkoasiain neuvostolle lausunnon. Kirkon ulkoasiain neuvostoa koskevassa säädösehdotuksessa sanotaan, että piispainkokoukselle on varattava tilaisuus antaa lausunto ennen päätöksen tekemistä kirkon uskoa ja oppia koskevassa asiassa. Näin muodostuu tärkeä akseli kirkollisessa päätöksenteossa, mikä ehkä omalta osaltaan voi edistää johdonmukaisuutta.

Kolmanneksi: kuka päättää kirkollisissa viroissa toimivien kelpoisuusehdoista? Esityksessä ehdotetaan kirkkohallituksen ja piispainkokouksen työnjakoa muutettavaksi siten, että piispainkokous antaisi edelleen täytäntöönpanomääräykset papiston koulutusta ja tutkintoja sekä papiston julistusta ja opetusta koskevissa asioissa, mutta muiden hengellisessä työssä olevien viranhaltijoiden kelpoisuutta ja koulutusta koskevat toimeenpanomääräykset antaisi kirkolliskokous. Tällä hetkellä kirkon hengellisen työn virkojen kelpoisuusehdoista päättää piispainkokous, ja näistä on säädökset kirkkojärjestyksen luvuissa 5 ja 6. Papiksi vihkiminen ja vihkimistoimitukset ylipäätään ovat keskeinen osa piispallista toimivaltaa. Pappisvirkaan vihkimisen kelpoisuusehdot ja vihittävien soveltuvuuden tutkiminen ovat olennainen osa vihkimisen toimivaltaan sisältyvää prosessia. Tästä syystä on hyvin luontevaa, että piispainkokous päättää näistä. Halusin vielä kiinnittää huomiota siihen, että kirkossamme on jälleen kerran ponnisteltu diakonaatin uudistamiseksi. Kirkkohallituksen asettama diakonaattityöryhmä, jonka puheenjohtajana toimin, jätti syyskuun alussa mietintönsä kirkkohallitukselle. Tuossa mietinnössä, jonka nimenä on Diakoninvirka, esitetään kirkolliskokouksen vuonna 2003 - siis kuulitte ihan oikein - vuonna 2003 antaman toimeksiannon mukaisesti uudistettua diakonin virkaa, joka olisi pappisvirasta erillinen, mutta kirkon viran yhteydessä. Mietintö pyrkii omalta osaltaan selkeyttämään diakoniksi vihkimiseen liittyviä menettelyjä ja toimivaltasuhteita. Mietinnössään työryhmä katsoo, että diakonin virkaa tulisi tässä kohden kohdella pappisviran tavoin. Työryhmän mielestä diakonin virkaan kelpoistavasta tutkinnosta päättäminen on sekä periaatteessa johdonmukaista että käytännössä luontevaa säätää piispainkokouksen tehtäväksi. Pyydän valiokuntaa asiaa käsitellessään huomioimaan tämän näkökohdan ja pitämään silmällä sitä, miten diakonaatin uudistus menee eteenpäin.

Neljänneksi: vielä oikeastaan samaan aihepiiriin liittyen - diakonin virkaan vihittyjen edustuksesta kirkon keskushallinnossa. Diakonaatista käytyyn keskusteluun on liittynyt tämän keskustelun eri vaiheissa kysymys siitä, miten diakonaatin edustus kirkon keskushallinnossa voisi toteutua. Jo edellä mainitsemani diakonaattityöryhmä ehdotti omassa mietinnössään, että uudistetulla diakonaatilla tai diakonin viralla olisi edustus kirkkohallituksessa. Pyydän valiokuntaa työssään pohtimaan myös tätä näkökulmaa.

Lopuksi haluaisin esittää pyynnön, jos se on mahdollista. Voisi olla hyödyllistä tämän kokonaisuudistuksen kannalta, jos me voisimme kaavakuvan avulla katsoa tätä kokonaisuutta. Minulla ei valitettavasti ole sellaista taskussani, mutta jos jollakin arvoisalla virkamiehellä olisi, se helpottaisi tämän kokonaisuuden hahmottamista.


Paluu